Traumat, Sisäinen teatteri ja väkivalta

Rita Carter kirjoittaa (Multiplicity), että ennen pirstoutunut persoona oli poikkeus, mutta nykyään se alkaa olla sääntö. Pirstoutuminen ilmenee esimerkiksi siten, että ihmiset tekevät asioita ”naamioituneena”, esimerkiksi kirjoittavat, nimimerkkiensä taakse piiloutuneena, vaikkapa alatyylisiä kommenteja. He tekevät ja sanovat asioita, joita he eivät ”normaalisti” tekisi. Treenaajan mielestä mielen pirstoutumisesta saattaa kertoa myös nämä viime aikaiset väkivallanteot, jossa nuori vihan täyttämän tilan valtaamana tekee epäinhimillisen karmeita tekoa.

Traumat pirstovat sieluamme. Kun koemme voimakkaita tunteita, joita emme sillä hetkellä kykene käsittelemään, mielemme lohkaisee tunnetilan pois tietoisuudestamme. Tila piiloutuu tietoisen mielemme ja tiedostamattoman mielen rajapinnalle. Käytännössä pirstoutumisemme ilmenee tunnetilojemme vaihteluina. Yhtäkkiä saattaa joku ahdistunut tai aggressiivinen mielentila vallata mielennäyttämömme. Mielemme näyttämön kulisseissa asustavat haamut kummittelevat satunnaisina vieraina tietoisuutemme näyttämöllä. Kaikki tilamme eivät ole kuitenkaan traumatisoitumisen synnyttämiä tiloja, vaan meissä voi olla myös näitä sisäistettyjä toisia henkilöitä, esimerkiksi vanhempiamme. Tietoisuuden luonnollinen normaali kehittyminen on jatkuvaa erilaistumista ja yhdistymistä, tietoisuuden integraatiota.

Koemme kaikki enemmän tai vähemmän traumoja sekä henkilökohtaisessa elämässämme että yhteisömme kollektiivisissa historiallisissa tapahtumissa. Elämme tänä päivänä traumatisoivassa monikulttuurisessa maailmassa,  jossa muutamassa minuutissa tieto esimerkiksi terrorismista tai väkivallanteoista välittyy ihmiseltä toiselle ennen näkemättömällä nopeudella. Ihmiset kokevat siis jatkuvasti yhteisöllisiä traumoja. Liian monet joutuvat kokemaan myös omakohtaisia traumoja edelleen väkivaltaisessa kulttuurissamme, kulttuurissa, jossa ihmisten hylätyt sisäiset lapset ja varjot mellastavat. Oma lukunsa on väkivaltaviihde, jonka fiktiivisiin hahmoihin voi olla kiehtovaa samaistua, ja kun tietoisuuteen ei ole kehittynyt vahvoja aikuisia realistisia osia, saattavat näytelmämme hahmot huonosti eheytyneessä persoonassa toteutta karmeita tekoja.

Onneksi nykyään meillä on yhä enemmän tarjota trauman jälkeistä apua, mutta silti liian monien tietoisuutta häiritsevät menneisyyden haamut, ”välähdyskuvat” menneistä tapahtumista. Maapallollamme on luultavasti vähintäänkin satojatuhansia ehkä miljoonia ihmisiä, jotka elävät joka päivä uudestaan tietoisuudessaan sodan kauhuja.

Lapsen hylätyksi tulemisen kokemus pirstoo hänen sieluansa. Monien aikuisten sisällä asuu haavoitettu lapsi. Lapselle ei riitä se, että hänen ulkonaiset tarpeensa tyydytetään, ja häntä halaillaan ja pussaillaan. Aikuisen täytyy olla läsnä pienelle lapselle. Nykyisessä kiireisessä kulttuurissa usein käy niin, että vanhemmat ovat uupuneita, ja vaikka he antaisivat aikaa lapsilleen ja vievät heitä harrastuksiin, he eivät ole läsnä lapsillensa, vaan he miettivät stressantuneina koko ajan tekemättömiä töitä, menneisyyyden ikäviä asioita, ja tulevaisuuden suunnitelmia. Emännälle tällainen tilanne oli tuttu, kun hänen lapsensa olivat pienet. Hänellä ei ollut niihin aikoihin olemisen taitoja. Olemisen taidot ovat olleet valitettavan hupeneva voimavara kulttuurissamme. Näin syntyy koko ajan uusia sisäisiä hylättyjä lapsia. Kun emme ole tutustuneet omaan sisäiseen lapseemme, terrorisoi tämä pieni hylätty ilkimys aikuisenakin elämäämme. Hän asustaa edelleen hyljättynä pirstoutuneen sielumme perukoissa, mutta torjuttuna sellaisena. Jotta ihminen voi kehittyä eheäksi, itsensä tuntevaksi ihmiseksi, tarvitsee hän kipeästi alkuun päästäkseen reaalisia, lihaa ja verta olevia  ihmisiä, jotka ovat hänelle läsnä ja joille hän on ainutkertaisen tärkeä ihminen.

Jotta ihminen kasvaa eheäksi ihmiseksi, täytyy hänen Sisäiseseen teatteriinsa kasvaa aikuisia tiloja, jotka kykenevät ottamaan ohjakset käsiin, kun näytelmämme meinaa kaapata joku aggressiivinen tai kiukutteleva lapsitila tai introjektio (sisäistetty toinen aikuinen tai sankari/antisankari). Sisäisen teatterin eräs keskeinen tavoite on organisoida tietoisuuden tiloja sellaiseksi yhteisöksi, että siinä hallitsevat aikuiset, kypsät, rakkaudelliset tilat. Tasapainoinen ihminen ei anna tyrannimaisten sisäistämiensä henkilöiden, esimerkiksi sisäistetyn äitinsä/isänsä/opettajan/myyttisen sankarin tai hylätyn sisäisen lapsensa hallita näytelmää (”Kosta tämä!””, ”Et osaa kirjoittaa, joten tuskin nytkään asiasta tulee mitään!” ”Olet huono kielissä!” ”Olet epämusikaalinen!”). Jotta ihminen pystyy löytämään itsestään aikuisia, vahvoja tiloja, tarvitsee hän rakkautta. Joskus tämän saa esimerkiksi ryhmän tai terapeutin tukemana. Paradoksaalisesti, jotta ihmisestä kasvaa itseohjautuva, tarvitsee hän jonkin verran itseohjautuvuutta. Etenkin silloin, kun nuorella tai aikuisella ei ole lainkaan itseohjautuvuutta eli hänellä ei ole yhtään aikuista, turvallista tilaa, terapia tai terapeuttinen ryhmä voi tulla tarpeeseen.

Pirstoutuneet ihmiset pakenevat monella tavalla pelkojaan ja ahdistustaan. Meillä on valtava määrä keinoja, joilla voimme paeta tunteitamme: Huumeet, seksi, viina ja väkivalta. Psykiatri Erkki Väänänen erään lehden artikkelissa (Pirkka 2/92) sanoo, että koululääketieteen yksi tehtävä on ollut auttaa ihmistä elämään niin, ettei hänen tarvitsisi tuntea kipeitä tunteita. Monet lääkärit ovat valmiit antamaan kriisin joutuneelle ihmisille lääkkeitä ja pysäyttämään esimerkiksi surutyön. Kun surutyö estetään, menetetään myös tunteesta saatava hyvä. Onneksi asiat ovat jonkin verran muuttuneet näistä päivistä. Treenaaja uskoo, että lääkärit tiedostavat jo paremmin tunteiden olemassaolon.

Meillä on kuitenkin edelleen kummallinen kulttuuri. Suuri osa kansaa mieluimmin huumaa tai lääkitsee itsensä kuin kohtaa aidon minuutensa kipeät tunteet. Samassa Pirkka lehden vanhassa artikkelissa psykiatri Erkki Väänänen kertoo määräävänsä lääkkeeksi joskus esimerkiksi puoli tuntia suremista päivässä kuukauden ajan. Treenaaja lisää tähän vielä, että suremisen voi tehdä myös kirjoittaen. Kirjoita vaikkapa kirje surevalta osaltasi surun kohteelle. Voit sitten samaistua mielikuvituksellasi surun kohteeseen ja luovaa tilaasi hyväksi käyttäen voit vastata hänenä omaan surukirjeeseesi. Eräs tapa käsitellä surua on leikkiä sillä kirjoittaen erilaisista näkökulmista käsin. Kipeiden tunteiden käsittelyn ei pitäisi olla sairaudenhoitoa, vaan sen tulisi olla osa normaalia elämää.

Toki tunteiden käsittely voi joskus olla ”vaarallista”, onhan oikea elämä aina sellaista. Vielä ”vaarallisempaa” kuitenkin on, ettei tunteita käsitellä. Treenaaja suosittelisikin, että tunnetaitoja ja vuorovaikutustaitoja opetettaisiin jo koulussa, jotta vähitellen kasvaisi uusi sukupolvi vanhempia, jotka eivät traumatisoisi lapsiaan. Vain tunnetaitoiset toisilleen läsnäolevat ihmiset kykenevät muodostamaan terveen yhteisön.

Jos hengellisyys on lähellä sydäntäsi, voit käydä kirjoittaen keskusteluja myös Jumalasi kanssa (esim. Lectio Divina). Väänäsen mukaan suru on muutakin kuin vainajan suremista. Me suremme työpaikan menetystä, omaa tai läheisen sairautta. Menetys johtaa suruun ja antaa tilaisuuden sen työstämisen. Suru on mahdollisuus. Samoin muut tunteet. Meiltä ei saa kieltää lääkkeillä surumme työstämistä, vaikka tilapäistä apua lääkkeet voivat tietysti joskus tarjota. Jos jätämme käsittelemättä surumme, riskinä on monenlaiset psykosomaattiset oireet, kuten masennus, aggressiivinen käyttäytyminen, sydänsairaudet, verenpaine jopa syöpä. Viime aikoina on paljon tutkittu traumojen ja syövän välistä yhteyttä.

On hyvä muistaa, että tietoisuutemme jakaantuminen osiin, tiloihin, on oikeastaan sekä puolustusmekanismi traumoihin, mutta prosessi on myös kehityksellistä. Tilamme ovat  luovuutemme ja itsetuntemuksemme välineitä.  Voimme kääntää pirstoutumisemme voitoksi. Voimme aktiivisesti luoda itsellemme uusia tiloja esimerkiksi tunteen siirroistamme (esimerkiksi ihailemastamme, vihaamastamme julkisuuden henkilöstä). Voimme käyttää luovuutemme välineenä päiväuniemme ja uniemme hahmoja. Näitä henkilökohtasia mielikuvituksemme luomia tiloja voi siis käyttää hyväkseen oman ymmärrykseen, tietoisuuden, laajentamiseen. Aikuinen ihminen tarvitsee laajan tilarepertuaarin, jotta hän voi pärjätä monikulttuurisessa maailmassa. Tilamme ovat paitsi pahoinvointimme, myös uuden eheytemme ja joustavuutemme mahdollisuuksia.

Olennaista on, että kommunikaatio eri tilojen välillä toimii. Vaikka tietoinen huomiomme onkin aina jossakin hallitsevassa minätilassa, kykenemme ohjaamaan tietoisuutemme tarvittaessa toiseen tilaan. Ongelmia syntyy silloin, kun esimerkiksi traumojen, pettymysten tai yksinäisyyden kautta muodostuu ihmiselle, erityisesti nuorelle ihmiselle, tiloja, joiden kanssa kommunikaatio ei toimi. Tällöin tiedostamaton, usein hyvin ikävä, vaikkapa väkivaltainen tila, ohjaa ikään kuin tietämättämämme käyttäytymistämme. Se kaappaa mielemme, ja ryhtyy ikäviin, joskus jopa kammottaviin,  käytännön toimiin.

Terve ihminen voi tietoisesti uudessa sosiaalisessa tilanteessa mielikuvituksensa avulla luoda uuden tilan tai voimme aktivoida halutessamme jonkun vanhan. Voimme minätilojemme yhteistyötä, tietoisen ja tiedostamattoman mielen välistä leikkiä hyväksi käyttäen, löytää uuden itseyden keskuksen, joka tuntee osansa ja kykenee rakentamaan niistä hyvin kommunikoivan sisäisen perheen. Sairaalloinen sisäinen perhe on siis silloin, kun tilojen välinen kommunikaatio ei toimi.

Sisäinen teatteri on eräs tapa hyödyntää traumojen pirstomaa tietoisuuttamme ja kehittää tietoisuustaitojamme. Tietoisuutaitojen avulla ihminen voi oppia tuntemaan itseään, hän oppii reflektoimaan luovasti kokemuksiaan, hän huomaa olevansa läsnä omassa elämässään itselleen ja muille. Tietoisuutaitojen kautta hän pystyy tutustumaan sallivassa ilmapiirissä tunteisiinsa. Hän voi koota traumojen pirstoman itseytensä ja monet löytävät itsestänsä uutta, ihmeellistä, luovuutta. Se, että torjumme mieleemme nousevat ikävät tunteet, ei auta meitä kasvamaan ihmisinä.

Tietoisuustaidot (self-awareness) muodostavat Richard Golemanin mukaan keskeisen osan sosiaalista älykkyyttä. Ilman tietoisuustaitoja ihminen ei pysty ”virittäytymään” sosiaalisiin tilanteisiin. Olkoon kyseessä työyhteisö, perhe, orkesteri tai mikä tahansa ryhmä, onnistunut vuorovaikutus onnistuu parhaiten, kun kykenemme virittämään vastaanottimemme toisen tunnetilaan. Hyvä elämä on kaunis sinfonia, jossa ihminen käyttää taitavasti omaa instrumenttiansa yhteisen musiikin luomiseen.  Tämä edellyttää itsetuntemusta ja sallivaa, ei-arvottavaa ilmapiiriä, jossa hyväksymme todellisuuden monet näkökulmat. Rakkaudellisen länsäolon kulttuuri on parasta vasta-lääkettä väkivallalle.

Suomen Kuvalehdessä on erinomainen artikkeli liittyen mielen pirstoutumiseen eli dissosiaatioilmiöihin. Kyseessä on Laurin tarina Mustasta ja Valkoisesta Raivosta.

Pahuuden olemus Sisäisessä teatterissa

- Rakkaus, totuus ja kauneus ovat luonteeltaan rajattomia, kaikkityäyttäviä, läpivaltaavia. Maailmankaikkeudessa on kuitenkin poikeus: vapaassa mielessä muodostuva pisara pimeyttä. Munkki Serafim –

Anna lukee parhaillaan munkki Serafimin kirjaa ”Vapaus”, joka synnyttää lukijalle monia uusia mielleyhtymiä. Pahuuden ongelma on kiehtonut lukemattomia ihmisiä ja munkki Serafim tuo syvällistä näkökulmaa tähän ihmistä ikuisesti kiehtovaan aiheeseen. Hän kirjoittaa kirjassaan seuraavasti: ”Jos pahuus on tietämättömyyttä, se on sitä kvalitatiivisessa (siis laadullisessa) mielessä: se voi nojautua irrallisiin tosiasioihin, mutta itse tietämisen luonne on kieroutunut. Pahimmillaan tämä johtaa sadismiin – teen pahaa tietoisesti ja nautin siitä.”

Sisäisen teatterin näkökulman kautta tämä paksunnettu teksti tulee ehkä uudella tavalla ymmärrettäväksi. John Rowan on korostanut sitä, että suuri osa kansalaisista ei koskaan pääse tietoisuudessaan itsereflektion tasolle, jossa ihminen kykenee ohjaamaan tilojaan ja näin ollen ajattelemaan myös ajatuksiaan. Rowan puhuu suuresta kuilusta (great gap)”tavallisen tietoisuuden” ja ”dialektisen tietoisuuden” välillä.

Kun ihminen oppii dialektisella tavalla mietiskelemään (esimerkiksi Sisäinen teatterin avulla), kykenee hän saavuttamaan keskusteluyhteyden omiin egojensa tiloihin. Tällöin mietiskelijä oivaltaa, ettei joku hänen egonsa osista, minätiloistaan, jolla saattaa olla kapea-alaista, ehkä jostain viitekehyksestä käsin hyvinkin rationaalista tietoa, ole sama kuin hän itse. On aivan eri asia ajatella, että ”olen ahdistunut”, kuin että mielennäyttämölläni on parhaillaan ”ahdistava tila”. Jälkimmäisen kanssa kun voi ryhtyä keskustelemaan. Sisäinen teatteri on mindfulness-meditaation rinnalla eräs mietiskelylaji, oikeastaan siis tietoisuustaitojen alalaji, jossa hyväksyvän, tietoisen läsnäolon kautta tuotetaan luovuutta hyväksi käyttäen mieleen ja sanoiksi erilaisia kokemuksia, mielikuvia ja tulkintoja. Perinteiseen mindfuness meditaatioon verrattuna Sisäinen teatteri on aktiivista, siinä stimuloidaan mielikuvitusta.

Sisäisen teatterin näkökulmasta pahuuden ongelma on juuri se, että joku kieroutuneella maailmankatsomuksella varustettu tilamme ryhtyy mielennäyttämöllämme monologiin. Ihminen luulee olevansa tämä yksinäinen tilansa. Tällöin ikään kuin tukahdutamme luovuutemme mahdollistaman laajan tietoisuustilojen kirjon. Yksi yksittäinen minätila alkaa elämään mielennäyttämöllämme elämäänsä yksipuolisesti vääristyneen todellisuuskuvansa inspiroimana. Hän perustaa näytelmänsä yhdelle ainoalle hyvin rajalliselle maailmankatsomukselle. Draamastamme katoaa tällöinen olennainen osaa: dialektisuus.

Robert Jay Lifton kuvaa hienosti proteaania minuutta, joka muuttaa historiallisten olosuhteiden mukaan jatkuvasti muotoaan. Tavallisisten ihmisten tietoisuus voi epätavallisissa olosuhteissa muuttaa täydellisesti olemustaan – heistä paljastuu hirviöitä. Lifton on tutkinut erityisesti sotatilassa tapahtuvia ihmisten tietoisuuden muodonmuutoksia mm. sitä kuinka ”hyvistä ihmisistä”, vaikkapa kunnollisista perheenisistä syntyy keskitysleirien palveluksessa hirviöitä. Näin tapahtui mm. monille leireillä työskenteleville lääkäreille. Nämä muodonmuutokset on helppo ymmärtää silloin, kun tajuaa ihmisen egon monet mahdolliset muodot. Ihminen sopivissa painostavissa historiallisissa olosuhteissa antaa ikään kuin tietoisuutensa tahtomattaan pahan yksipuolisen egon palvelukseen. Teatteri luisuu toisten tahdon käyttöön. Tällöin häneltä on kadonnut rakkaudellinen oman sisäisen teatterin ohjaus ja sen mukana omatunto. Ihminen on myynyt sielunsa.

Meidän on turha kuitenkaan päivitellä näitä holokaustiajan lääkäreitä, saatikka muita rikollisia, koska meissä jokaisessa on potentiaalisena tämä sama pahuus. Kaikissa meissä on sisällämme massamurhaaja, joka sopivissa olosuhteissa voi aktivoitua. Anna ajattelee, että ehkä on niin, että ainoastaan rakkaudesta sielunsa täyttyttävä, eettinen ”Sisäisen teatterin” ohjaaja, voi kyetä välttämään ajautumisen tällaiseen minätilaan totalitaarisen hirmuhallitsijan vallanalaisena, ja tämän kieltäytymisen hintana ihmiskunnan historiassa on ollut liian usein oma henki. Anna laittoi Sisäisen teatterin tässä yhteydessä lainausmerkkeihin, koska kyseessä on vain eräs mielenkiintoinen, mutta toimiva metafora ihmisen tietoisuudesta.

On turha päivitellä rikoksen tekijää, saatikka heidän perheensä olosuhteita, koska meissä jokaisessa on sisällämme inhottavia minätiloja, jotka voivat itse kussakin sopivissa olosuhteissa aktivoitua. Meistä jokainen on sekä paha että hyvä; meissä kaikissa on pahuuden mahdollisuus. Moraalinen ylemmyys on ensi aksel kohti rikosta, sen opettaa meille hyvin Fjodor Dostojevskin ”Rikos ja rangaistus”. Munkki Serafim kirjoittaa: ”Pahan kieltäminen on todellisuuden kieltämistä ja kärsivien pilkkaamista.”

Asia on Annan mielestä juuri niin kuin munkki Serafin asian sanoo: Ihminen on valon ja pimeyden synteesi, ja siksi meissä on potentiaalia niin kirkkaimpaan valoon kuin syvimpään pimeyteenkin. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka on teatterimme suurin luoja: annammeko teatterimme sulautua osaksi Luojan työtä, dialektista ikuista rakkauden virtausta, vai annammeko ohjauksen jollekin pahuuden tai itsekkyytemme luomalle egon osallamme. Annan mielestä on aina vaarallista antaa jollekin minätilalle mahdollisuus yksinpuheluun. Näin on käynyt mm. meidän kulttuurissamme, jossa materialistiselle monologille on annettu liian paljon tilaa. Kulttuurimme on ollut erityisesti ympäristömme ja myös muiden kulttuurien kannalta ennennäkemättömän tuhoisa, vaikka siinä on ollut toki myös paljon hyviä puolia.

Tietoisuutemme prosessi voi olla minätilojen välinen dialektinen prosessi, joka laajenee koko ajan yhä suuremmaksi elämän ymmärtämykseksi. Munkki Serafimin tavoin Anna ajattelee, että synti on hyvää kohti pyrkivän etenevän liikkeen pysähtymistä tai miksi ei myös taantumaa. Jokainen meistä on jossain elämän vaiheessa tehnyt tyhmyyksiä – enemmän tai vähemmän. Ikävät minätilamme ovat tällöin mellastaneet mielennäyttämöllämme. Se kuinka paljon näitä tyhmyyksiä ihminen on tehnyt ei ole mikään pahuuden mitta. On nimittäin vaikea arvioida ihmisen tekojen perusteella, mikä on ollut toimijan perimmäinen motiivi ja millaiset ovat olleet hänen lähtökohtansa.

Ihmisen näyttämöllä voi olla itseänsä korostavia egon osia, joiden hyvän teon motiivina on oman egotilan arvon pönkittäminen. Ihmisellä voi olla myös pahaa tekeviä minätiloja mielennäyttämöllä, vaikka ihmisen perimmäinen tietoisuuden ohjaus tarkoittaa lisätä rakkauden määrää elämästä. Siksi emme voi verrata ihmisiä vain hyvien tekojen perusteella toinen toisiinsa. Sitä paitsi, emmekö me kaikki länsimaalaiset tee tällä hetkellä valtavasti pahaa, kun ajattelemme köyhempiä kansoja ja tulevia sukupolvia? Pahuus ja hyvyys ovat suhteellisia käsitteitä. Usein minätilojemme rajoittuneisuus, sekä määrällisesti että laadullisesti, estää meitä peilaamasta todellisuutta tarkemmin.

Hyvyys, ehkä se on sitä, että ihminen kykenee rakentamaan itselleen tietoisuudeen, jonka avulla hän lisää maailmassa olevaa hyvyyttä, kauneutta ja totuutta. Mitä nämä sitten tarkkaan ottaen ovat, nämä hienot abstraktit käsitteet? Siinäpä kysymys. Georg Henryk von Wright kirjoitti aikoinaan kirjan hyvyydestä. Kirjan nimi oli ”Hyvyyden muunnelmat”. Kirja oli vasta kuulemma alkusoittoa siitä, mitä kaikkea hyvyys on, rationaalisesti ajatellen. Anna väittää, että tavallinen pulliainen ei saa irti paljoakaan tästä hänen analyysistään. Nämä käsitteet ovat saippuoita: Juuri kun niistä luulee saavansa otteen, niin pala luiskahtaa käsistä. Siksi meillä on Raamattu ja muissa uskonnoissa omat pyhät kirjansa. Kaikkein tärkeimmät asiat, kuten vapaus, rakkaus, totuus, hyvyys ja pahuus eivät taivu loogisiin analyyseihin, vaan joudumme rakentamaan itse ymmärryksemme niistä dialogissa itsemme ja meissä olevan jumaluuden, pyhyyden, kanssa.

Pyhät kirjat, Raamattu vertauskuvineen ja miksei myös kaikki muu suuri kirjallisuus ja filosofia, tarjoavat meille mahdollisuuden tietoisuutemme itsereflektioon, jota kautta voimme kasvaa oman laajenevan tietoisuutemme taitaviksi ohjaajiksi. Tätä kautta on mahdollista päästä prosessiin, jossa tietoisuus laajenee koko ajan kohti hyvyyttä ja suurempaa elämänymmärtämystä.

Anna on sitä mieltä, että vain oman tunnon kautta voimme saavuttaa omantunnon. Ilman henkisen/hengellisen mietiskelyn avulla saavutettua itsetuntoa, omaa tuntoa, olemme vain apinoita, jotka imitoimme satunnaisesti satunnaisia vastaantulijoitamme.

Sisäisen teatterin näkökulmasta ihminen on sitä vapaampi, mitä enemmän sekä syvyys- että leveyssuunnassa hän löytää tietoisuudelleen uusia muotoja. Nämä minätilat voivat sulkea sisällensä koko elämän kirjon, murhaajasta suureen hyväntekijään. Ihmiseksi kasvamista on se, että ihminen löytää itsestään keskuksen, joka ohjaa omaa Sisäistä teatteria mahdollisimman eettisesti. Hän vahvistaa hyviä osiaan, ja kehittää pahoja osiaan, vaikka tietenkään mikään tila ei ole pelkästään ”hyvä” tai ”paha”. Taitava Sisäisen teatterin ohjaaja ohjaa elämäänsä niin, että tilojen kautta voi aktualisoitua mahdollisimman paljon hyvää ja kauneutta tekoina.

Teatterimme roolihahmot, minätilamme erilaisine maailmankatsomuksineen, mahdollistavat joustavan, tyhjyydestä jatkuvasti uutta muotoa luovan minuuden ja syvän sekä laajan elämän ymmärtämyksen. Anna uskoo, että vain dialektisen luovan prosessin kautta saavutetut integroituneet, erilaisista minätiloista yhdistyneet korkeamman ymmärryksen tilat, voivat olla tiloja, joille voi antaa keskeisen tilan mielennäyttämöllä. Nämä tilat ymmärtävät elämän paradoksaalisuuden kaiken tiedon vajaavaisuuden. Ehkä Kristus oli täydellisin tästä näkökulmasta ajatellen? Hän oli jumalihminen. Miksei myös Buddha? Näissä korkeammissa tiloissa ihminen ymmärtää, ettei pahuus ole jotain meistä irrallista, vaan jokaisen tulee katsoa sisälle omaan itseensä, silloin kun se pääsee kulttuurissamme todentumaan: Mikä meissä on vikana? Voinko itse tehdä jotakin asian eteen? Elämä ei ole kaunista ilman rumuutta eikä hyvyyttä ole ilman pahuutta.

Anna miettii, että mahtaa olla niin, että juuri silloin, kun ihminen luulee saavuttaneensa jonkun korkeamman ymmärryksen tilan, on mielennäyttämöllämme näytelmässä suuria vaaratilanteita. Samaan aikaan näyttämölle kun hiipii liian usein noviisin kaverit, herra ylimielisyys ja rouva ylpeys, jonka jälkeen ihminen putoaa kivenä alemmalle tietoisuuden tasolle. Suurimmat sielut ovat Annan mielestä oikeastaan pieniä: He eivät tee numeroa itsestään ja siksi emme näe heitä naistenlehtien kansissa hymyilemässä.

 

 

Tanssii Sisäisen teatterin kanssa – Valamon vierailun jälkeisiä mietteitä

Anna ystävineen vieraili jälleen kerran Valamon luostarissa. Mikä parasta, taas kerran he kokivat, tällä kertaa “Lääketiede ja teatteritaide”-seminaarissa,  saaneensa sydämeensä ruiskullisen viisautta ja rakkautta. Koskaan ne eivät ole muuten palanneet mieli painuksissa tästä suomalaisen ortodoksisuuden keskuksesta.

Tällä kertaa teemana luostarissa oli ”Lääketiede ja teatteritaide”, ja mikä olisikaan ollut kiinnostavampi aihe Annalle ja hänen ystävilleen. Kuten Anna on useampaan kertaan tuonut esille, Sisäinen tetatteri on eräs henkisen kasvun väline. Se on oikeastaan mietiskelyä, jossa hyödynnetään psykoterapiasta koottua integratiivista viisautta.

Ehkä aloitamme tällä kertaa peilausprosessimme viimeisestä luennosta, jonka aiheena oli ”Pyhä liike – liturgia draamana”. Kyseessä oli Vladimir Sokratilin alustus. Hänhän on teologi, joka vastaa Valamossa ortodoksisen suuntauksen opillisesta koulutuksesta.

Sokratil avasi ensimmäiseksi käsitteitä, ja ne toivatkin Annalle lisäoivallusta Sisäisen teatterin olemuksesta, koska mitä muuta se onkaan kuin Pyhän liikettä, draamaa ja liturgiaa! Pyhällähän tarkoitetaan kunnioitettavaa ja arvostettavaa. Henkisessä kasvussa ihminen kykenee löytämään sisältään ne asiat, joita hän aidosti arvostaa ja kunnioittaa, joiden palvelemiseen hän haluaa antaa elämänsä. Myös omien mielenosiemme, ”minätilojemme”, kautta voimme etsiä sitä, mikä elämässämme on kunnioitettavaa ja arvostettavaa, omassa olemassaolossamme kirkastettavaa.

Draama puolestaan on näytelmän tai runouden laji, jossa vuoropuhelun muodossa, jatkuvassa liikkeessä, ilmaisu syntyy henkilöiden erityisten luonteiden kautta ja niiden päämäärään pyrkivän tahdon kautta. Sisäisen teatterin näkökulmalsta jokaisessa meissä on sisällämme mahdollisuuksina ääretön määrä osia, “minätiloja”,  jotka tarjoavat meille vuorovaikutuksellisen kirkastamisemme mahdollisuuden. Kun pystymme luomaan muotoja äärettömyydestä tiloiksemme integratiivisesta psykoterapiasta oppimiemme kategorioiden kautta (vrt. Jung, psykosynteesi, egostateterapia) , huomaamme, että kullakin mielenosallamme on oma muistinsa, maailmankatsomuksensa ja tahtonsa. Sisäinen draamamme on näiden ristiriitaisten osiemme vuoropuhelun liikettä, jossa tulemme entistä tietoisimmiksi päämääräsuuntautuneiksi Sisäisen teatterimme ohjaajiksi. Tätä draama voi oikeastaan kutsua jungilaisittain aktiiviseksi mielikuvitukseksi, fantasianäytelmäksi,  johon yhdistetään reflektiivistä oppimista. Fantasiallahan tarkoitetaan alunperin juuri tätä näkyväksi tekemistä.

Liturgialla tarkoitetaan puolestaan yhteistä toimintaa, jossa yksilöiden yhteistyötä tehdään yhteisön hyväksi. Sisäisessä teatterissa tietoisuuttemme osien, ”minätilojemme”, vuorovaikutus koituu ensinnäkin yksilön itsensä hyväksi. On kuitenkin tärkeää, ettei tämä työ jää pelkäksi itsekeskeiseksi omassa itsessä rypemiseksi, vaan sisäisen dramamme on aktualisoiduttava, todennuttava, myös koko yhteisöä hyödyttäväksi toiminnaksi. Emme mietiskele itseämme varten, vaan näytelmämme on koko luomakuntaa varten.

Kristinuskon perusolemukseen kuuluu Sokratilin mukaan juuri liike. Se on kristinuskon tärkeimpiä kategorioita. Myös tietoisuutemme on jatkuvassa liikkeessa. Äärettömyys meissä kategorisoituu vapautemme liikkeessä muodoiksi. Vapautta ei Annalle suinkaan edusta se, että saa lähteä ulkomaille tai saa löhötä katsomassa ”Sinustako miljonääri”-ohjelmaa. Vapautta on se, että voimme ohjata, minkälaista muotoa tietoisuutemme tuottaa ja minkälaisia ”minätiloja”, egomme osia, haluamme itsessämme vahvistaa. Opimme ohjaamaan ja potentialisoimaan sisäisiä mahdollisuuksiamme ja löydämme vastakohdista itsessämme olevan syvyyden.

Sisäisessä teatterissa annamme, integratiivisen psykoterapian kategorioiden ja mielikuvituksemme leikillä, muotoa äärettömänä mahdollisuutena avautuvalle tietoisuudellemme. Tämä terapeuttinen kirjoittaminen, Sisäisen teatterimme liturgiana, ei ole tietystikkään ainut tapa mietiskellä, mutta se on eräs mahdollinen, joka hyödyntää terapeuttista tietoa. Se on äärettömälle tietoisuuden potentiaalille muodon antamista. Sisäinen teatteri on oikestaan eräs tapa harjoittaa tietoisuustaitoja. Se on liikettä ja henkilökohtaisesti valittuja ja koettuja muotoja, joiden avulla voimme aktualisoida itseämme ja samalla voimme purkaa ahdistustamme.

Kristinuskon näkökulmasta Sokratilin mukaan kaunista ei ole se mikä on ”ilo silmälle”, vaan kaunista on se, mikä ”toimii oikein”, siis liikkuu oikein. Kauneutta ihmisessä edustaa se, että hänen tietoisuutensa vapaus kanavoituu mielyttäväksi liikkeeksi. Jumaltuntemus on jatkuvaa liikettä, se on mystinen tapahtuma, jonka ihminen prosessoi sisällänsä. Mystinen se on Annan mielestä siksi, että tietoisuutemme ei avaudu järjen avulla, vaan mielikuvituksemme, uuden luomisen kautta. Prosessiamme voimme ruokkia myös Pyhillä teksteillä ja niiden peilauksen kautta.

Synnistä Anna sai Sokratililta sellaisen käsityksen, että se on sitä, että luomakunta ei toimi harmoonisella, Jumalan luomalla tavalla. Elämme tällöin oman tahtomme mukaan, ruumiimme, himojemme ja halujemme mukaan. Emme ole siis silloin kauniita, kun ”egomme” on rakentanut itselleen vain kauniin kuoren. Olemme sen sijaan kauniita, kun olemme harmoniassa maailman ja itsemme kanssa. Toisin sanoen sama: Olemme sitä silloin kun kaikki eri puolemme meitä, mukaan lukien ruumiimme, toimivat meissä taspainoissa itsemme ja ulkoisen maailman kanssa.

Pyhäkkö on Sokratilin mukaan Pyhyyden liiketila. Anna miettii, että ehkä ruumiimme on sielumme Pyhäkkö, tila jossa Henki liikuu? Silloin kun olemme sovussa itsemme kanssa, tanssivat eri puolemme kauniisti ohjattua piiritanssia sisällämme ruumiissamme. Olemme kyenneet poistamaan ”blokit”,  jotka estävät Sisäisen teatteritanssimme esteettisen virtauksen. Ruumiimme ja sielumme juhlivat yhdessä Pyhää vapauden tanssia. Tai ehkä tanssimme karnevaaleja, ”lihasta vapautumista”? Ehkä harmonisessa ruumissa ja sielussa henkemme liikkuu vapaasti, kulkien virtaavasti,  esteettömästi?

Ruumiimme ja sielumme ovat Annan mielestä yhtä, ja niiden tanssi ei ole aina ”kaunista” tässä perinteisessä länsimaisessa ulkokultaisessa mielessä, mutta tanssimme voi olla kaunista tässä ”toiminnallisessa mielessä”.  Piiritanssissa saattaa joku osistamme, minätiloistamme, välillä kompastua ja möhliä tosi pahasti, mutta kokonaisuus voi hakeutua jälleen toiminnalliseen kauneuteen entistä kirkaampana.

Ehkä tämä karnevaalitanssi on pikemminkin hetkittäin hurjaa dionysolaista tanssia, tanssia, jossa voi olla raadollisiakin osioita. Se ei ole vain pelkkää harmoonista apolloonista tanssia, vaan hyväksymme luovuuden juhlissamme varjotilojemme hetkelliset häivähdykset ja liikkeet. Hyvä ohjaaja tiedostaa kaikki tilansa, mutta pyrkii ruokkimaan vain niitä tiloja, jotka tuottavat maailmaan hyvyyttä ja kauneutta.  Ja varjommehan eivät aina ole suinkaan pelkästään pahoja, voimme vahvistaa myös niissä olevaa hyvyyttä. Kenties silloin, kun kaikki pakotetaan tanssimaan apolloonista ”kaunista” tanssia, ei tietoisuutemme ole vapaa? Vain herkässä valon ja varjon leikissä syntyy kaunis piiritanssi, joka näyttää, maistuu, kuulostaa  ja tuntuu  oikealta elämältä.

Mikäli meidät yritetään pakottaa vain hallittuun, apollooniseen tanssiin, meidät yritetään väkisin pakottaa sellaisiin kategoroihin, jotka eivät ole osa meitä itseämme? Ehkä moni meistä on masentunut siksi, että hän tietää sisimässään elävänsä jonkun muun kuin itsensä elämää? Tanssista voi tulla tällöinkin kaunista, mutta siitä puuttuu “se jokin”.   Esitykset  eivät ole tällöin tietoisuutemme kipinän luomia, vaan ne ovat jonkun toisen henkilön meissä ohjaamia.

Kuten Anna jo taisi mainita, matkustaminen omassa sisäisessä avaruudessa, yksinäisyydessä tapahtuvana leikkinä, ei voi olla pelkästään matkaa sisäiseen maailmaan. Onnistunut piiritanssi lisää myös yhteisöllistä hyvää, se tuottaa jotakin lisäarvoa yhteisöön ja maailmaan.  Sisäinen “liturgiamme” laajenee ulkoiseksi oikeaksi liturgiaksi. Emme elä tanssissamme itseämme varten vaan maailmaa varten. Sokratil korostaa, että Jumalan palvelus tulee näkyväksi ulkomaailmassa.

Minätilojen avulla tapahtuva mietiskely, meditaatio, on toimintaa, jonka seuraamukset todentuvat ulkomaailmassa. Henkisen kasvumme tukemana teemme näkyviksi materialistisiksi ja yhteisöllisiksi muodoiksi Pyhintämme, sitä olemusta meissä itsessämme, joka sisältää  todelliset arvomme ja uskomuksemme.

Anna on jo pitkään miettinyt, mahtaako asia olla niin, että normatiivinen luonnontiede kulttuurissamme on ollut mukana luomassa yhtä kuvaa ”oikeanlaisesta ” egosta, joka palvelee ”parhaiten” materialismille rakentuvaa ekologisesti kestämätöntä kulttuuria. Olemme olleet materialistisen maailmankatsomuksen palvelijoita. Onko meitä tietoisesti instrumentaalisen opettamistavan kautta tehty yhden egotyypin orjaksi?

Oman tietoisuutemme sisäisen ”dialektisen”, keskustelevan, mietiskelyprosessin kautta voimme pirstoa käsityksemme yhdestä oikeasta egosta, jonka jälkeen voimme itse valita, keitä haluamme oikeasti olla.  Voimme valita tietoisesti naamiomme ja sulataa ne osaksi itseämme, sillä eihän hyvä näyttelijäkään näyttele, vaan hän on roolinsa. Voimme sisäisessä Pyhäkössämme mietiskellä, haluammeko todella vain yhden egon, materialla tai maineella koristetun sellaisen. Vai tahdommeko sittenkin laajentaa tietoisuutemme henkisiin, luonnon ja ihmisluonnon kanssa harmoniassa oleviin, vähemmän luontoa kuormittaviin, tiloihin?

Riistiriidat sisällämme etsivät tietoisuutemme ikuisessa vapaassa liikkeessä jatkuvaa uutta muotoa meissä jokaisessa, olemme tietoisia prosessistamme tai emme. Anna miettii, että eikö eksistentiaalinen ahdistus ole sitä, ettemme kuuntele ristiriitaisia tilojamme. Mietiskelyn, kuten Sisäisen teatterin, tavoite on, että löydämme juuri kuuntelemalla itseämme keskuksemme, tilojemme ohjaajan. Hän on omatuntomme,  eettinen toimija, Rakkaus. Siirtolan Emännälle, Annan ja hänen ystäviensä emännälle, Sisäisen teatterin suurin ohjaaja on Jumala, suurin Luoja, kaiken kauneuden ja liikkeen lähde.

Mietiskelyn avulla voimme tehdä tietoisen valinnan siitä, ketä haluamme palvella. Kenen luovuuden välineeksi haluamme itsemme antaa? Ketä haluamme kumartaa? Se on selvää, että Anna uskoo Jumalan rakastavan enemmän rakkaudessa elävää ateistia, kuin vihaa täynnä olevaa kristittyä, sillä Jumala on Rakkautta kaikkea luomakuntaa kohtaan.

Minussa on tilaa tuhansille muodoille

Amerikkalaista filosofia Ken Wilberiä (Kaiken lyhyt historia) lukiessaan Anna tajuaa, että hän on osunut asian ytimeen oivalluksessaan, että Sisäinen teatteri on eräs tapa harrastaa mietiskelyä. Onko niin, että tietoisuutemme evoluution kannalta on ollut huono asia, että kristilliset mietiskelytraditiomme ovat tehneet kuolemaa? Ei ihme, että monet ovat viehtyneet buddhalaisiin suuntauksiin. Rukoilu yksin on Annan mielestä aika tynkä tapa olla yhteydessä elämän syvimpään olemukseen; vasta kun oivallat oman itsesi syvimmät tunnot, henkesi, mietiskellen, olet itsenäinen sanan kaikkein laajimmassa merkityksessä.

Ehkä osa nykyistä henkistä pahoinvointia on se, että olemme kadottaneet yhteytemme syvimpiin tuntoihimme. Olemme tappaneet mietiskelyperinteemme. Tämä nykyinen ”kontrollin” asiantuntijayhteiskunta ja luonnontieteen monologia ei ole antanut tilaa ihmiselle hakea itsestään omia syvimpiä kokemuksia. Asiain tilat muuttuvat onneksi kovaa vauhtia: parhaillaan moniin psykoterapeuttisiin suuntauksiin on integroitumassa henkisiä ja hengellisiä näkökulmia. Ihmiset kai janoavat yhä enemmän kosketusta elämän syvimpään olemukseen. Ehkä asia on juuri niin kuin Wilber sen ilmaisee, mitä täsmällisemmin pystyn tulkitsemaan oman syvyyteni, sitä selkeämmäksi elämäni muuttuu.

Wilber ei säästele sanoja suomiessaan modernia kulttuuria ja sen ”tasamaa ajattelua”, joka on jakanut elämämme kahtia. Toki hän myöntää, että moderi tiede on tuonut mukanaan myös hyvää. Wilber kuitenkin korostaa, että sisäistä kokemusta ei voi pirstoa itsemme ulkopuoliseksi ja sisäpuoliseksi niin kuin luonnontiede on tehnyt.

”Kokemuksen kakseus on perimmäinen, alkuperäinen valheellisuus, tietämättömyyden ja petoksen alku ja juuri, murjotun minuuden alku ja juuri, samsaran (sisältäen kärsimyksemme) alku ja juuri, äärettömyyden sydämeen asettuneen valheen alku ja juuri. Jokaisessa kokemuksessa on Sama Maku ilmetessään ja sellaisenaan. Kokemus ei nouse tietoisuuteen jakautuneena subjektiin ja objektiin. Tämä jako tai kaksinaamaisuus on valhe, perimmäinen valhe, alkuperäinen valheellisuus – ja ”pienen minuuden”, murjotun minuuden, alkuperäiset kasvonsa oman kärsimyksensä muotoihin kätkevän minuuden alku ja juuri.”

Sisäinen teatteri on mietiskelyä, jossa ulkopuolisesta tehdään sisäpuolista, ja sisäpuolisesta luodaan muotoja fantasian ja kirjoittamisen avulla. Mietiskelevä kirjoittaminen ei jaa järjellänsä kokemusta. Sen sijaan mielikuvituksemme avulla ja sen sallivuudella voimme muokata tietoisuuteemme muotoja, joiden leikissä voimme saavuttaa kaikkien tilojen tausta tilan, Tyhjän tilan. Kristinuskon käsittein voitaisiin puhua ”mystisistä kokemuksista”. Buddhalainen puhuisi valaistumisesta. Voimme ruokkia prosessia lukemalla kaikenlaista ”pyhää kirjallisuutta”, jota voimme mietiskellä, vaikkapa juuri kirjoittaen. Jollekin pyhää kirjallisuutta voi edustaa jokin sieluasi koskettava runo tai tarina, toiselle Raamatun lukeminen tai jonkun muun uskonnon Pyhän kirjan lukeminen. Ja miksei mietiskelymme kohteena voi olla myös kuva tai musiikkikappale? Fantasiahan tarkoittaa, muuten, alunperin ”näkyväksi tekemistä”. Sisäinen työskentely on siis työskentelyä tässä Muotojen maailmassa, josta Ken Wilber puhuu. ”Valaistuminen on jatkuva prosessi, jossa uusia Muotoja ilmaantuu, ja niihin suhtaudutaan Tyhjyyden muotoina.”

Mietiskely, mukaan lukien Sisäinen teatteri käyttää hyväkseen sitä, että kokemuksemme on tahdollemme ”nondualistinen”, jakamaton. Emme voi jakaa kokemustamme ”älyllämme” palasiksi. Kokemuksemme on aina yksi joka tapauksessa, olemme asian oivaltaneet tai emme. Kun havaitsemme ulkoisen asian, olemme jo tehneet subjektista ja objektista yhden. Voimme kuitenkin, Wilberin sanoin, ratsastaa muotojen aalloilla ja voimme jatkuvasti ottaa haltuun uusia muotoja. Näin ollen emme voi olla koskaan ”täysin valaistuneita”, sen enempää kuin voimme väittää, että olisimme ”täysin oppineita”, mutta voimme löytää tietoisuudestamme jatkuvasti omia uusia taiteellisia, tieteellisiä ja henkisiä muotoja.

Monesta yhteen kohoamista Ken Wilber kutsuu viisauden poluksi. Viisaus näkee moninaisten muotojen ja ilmiöiden takana olevan yhden, määrittelemättömän Tyhjyyden, jota vasten kaikki muodot näyttäytyvät epätodellisina, ohikiitävinä, väliaikaisina. Viisaus on paluuta Yhteen. Viisauden polulla on monia tasoja, joiden kautta avautuu uusia näkymiä todellisuuteen. Yksi ilmaisee itsensä monena loputtoman myötätunnon ja rakkauden kautta, ja saman myötätunnon ja rakkauden kautta me hyäväksymme monet muotomme osaksi itseämme.

Mietiskely hyväksyy siis todellisuuden moninaisuuden ja monet tavat ottaa ”haltuun” todellisuutta omassa sisäisessä kokemuksessa. Jälleen jaan Wilberin ajattelua: Modernin luonnontieteen ”Se-alueen” kehitys alkoi varjostaa ja sittemmin kokonaan kieltää ”minä- ja me-alueiden” arvoja ja totuuksia, ja se alkoi uskotella ihmiselle, että vain ja ainoastaan sen empiirinen tiede ja ”tasamaan elämä” käsittelee perimmäisiä totuuksia. Tieteestä tuli skientismiä, tiedeuskoa, joka tarkoittaa, että oman totuutensa tavoittelemisen lisäksi se kieltää jyrkästi kaiken muun totuuden olemassaolon. Elämän syvyyden tilalle tuli yksinkertainen ja yhdelle tasolle paikannettava luonnon verkosto, josta ihminen ”järjen” säännöillä kontrolloi. Anna mielestä ei ole mikään ihme, että tämän päivän maailmassa kaiken aineellisen hyvinvoinnin keskellä voimme huonosti. Olemme myyneet materialle sielumme.

Sisäinen teatteri on paluuta kokemukseen, olemuksemme sisäisiin muotoihin. Se on eräs menetelmä, jonka avulla ihminen voi tehdä matkaa omaa syvyyttänsä. Kun muutamme kokemuksessamme ulkopuolisesta sisäpuolista, voimme työstää kaikenlaisia merkityksiä: subjektiivisia, (henkilökohtaisia merkityksiä), intersubjektiivisiä (kulttuurisia ihmisten yhdessä luomia merkityksiä) sekä ”objektiivisia” merkityksiä, tieteellisiä faktoja. Tietoisuutemme on kaikkiruokainen. Sen ruokaa on uskonnot, runot, tarinat, taiteet, filosofia ja luonnontiede. Mietiskelevässä kirjoittamisprosessissa on mahdollista oivaltaa, että ajatuksemme ovat vain todellisuuden heijastusta ja samalla myös tuon todellisuuden itsensä liikettä. Olemme Wilberin mukaan rakentamamme todellisuuskartan ajattelevia ja tietäviä kokijoita, jotka olemme samalla tietämisemme ja kuvauksemme toteuttajia ja tuottajia. Voiko Sisäisen teatterin synnyttämää tietoisuuden liikettä paremmin ilmaista?

Mietiskellen, luottaen intuitiomme, ja sisäisyytemme spontaaneihin muotoihin, avaamme olemuksemme syvyyttä. ”Oman tunnon”(itsetuntemuksen) kautta ihminen voi saavuttaa omantunnon, eettisen suhteen maailmaan, jossa hän tajuaa itsessään olevien hyvien ja pahojen, rumien ja kauniiden muotojen koko kirjon. Itsemme hyväksynnän kautta alamme nähdä itsemme totuudellisemmin, ja alamme tehdä tekoja, jotka ovat johdonmukaisia ohjauksemme alaisten sisäisten muotojemme kanssa. Se koira kasvaa, jota ruokimme eniten. Onnellinen elämä perustuu Sisäisen teatterimme eettiselle ohjaukselle. Vaarallisia tilanteita syntyy, kun mielennäyttämölle ilmaantuu monologinen muoto, joka tukahduttaa kaikki muut muodot.

Lopuksi Anna lainaa vielä amerikkalaista perheterapian uranuurtajaa Virginia Satiria: ”Toisaalta, kasvoni, minun monet kasvoni, ovat minun voimavarojani, niitä, joilla vastaan erilaisiin elämäntilanteisiin. Minussa on tilaa tuhansille minuuksille. Tutuksi tuleminen niiden kanssa, jotka asuvat sisälläni, on työtä. Tätä työtä on se, että rakastan ja ymmärrän osiani, kasvatan niitä, ja autan niitä tasapainoon muitten osieni kanssa. Kun näen osani humaaneina enkä pahoina, voin työstää osiani yhtä innoissani uusista löydöistäni kuin arkeologi. Mitä kaivan itsestäni seuraavaksi esiin? Tiedän, että olen osieni ohjaaja, enkä niiden palvelija…”

Moneus on tie Tyhjyyteen, kaiken alkuun ja juureen. Sitä voisi kutsua halutessaan vaikkapa Jumalaksi. Ken Wilber kutsuu sitä Kosmokseksi.

Minän monet puolet – Hallitsevan tilan tunnistaminen

(Ratkes 1/2012)

Ajatus siitä, että elämä on tarina tai runo, ei ole uutta – ei edes täällä kainuulaisen auringon alla. Elämän voi ajatella olevan myös monta muuta asiaa. Me kudomme kehdosta hautahan, me puramme, kudomme jälleen… mutta ketkä me, kudomme? Kirjavan kankaan lisäksi se voi olla orkesterimme soittama kaunis sinfonia, ainakin Eino Leinomme oli tätäkin mieltä. Tai ehkä olen sittenkin luomieni roolien näytelmä? Vai olenko sisäinen perheeni? Ehkä en olekaan minä, vaan minä olen sittenkin me? Olenko sisäiset roolihahmoni ja sen ohjaajan innoittama spontaani näytelmä?

Minätilamme syntyvät ristiriidoistamme

Jokainen meistä tuntee itsensä joskus ristiriitaiseksi ja/ta ihämmentyneeksi. Ajatelkaamme vaikkapa tilannetta, jossa Leenan tekee kamalasti mieli ulkomaille, mutta hän tietää, että tällöin joutuu luopumaan unelmoimastaan keittiöremontista. Leena joutuu tällöin tekemään valinnan, kumman ”minätilan” mukaan hän toimii. Ehkä sen, joka haluaa ulkomaille vai sen joka haluaa mielummin tehdä keittiöremontin. Silloin kun meillä on ristiriitainen olo, eri minätilat pitävät ”kokoustaan”.

Lapsi osaa leikkiä. Hänelle ei ole vieras ajatus, että hän on välillä äiti, välillä naapurin räksyttävä koira, joskus prinsessa ja toisinaan hirviö. Monella lapsella onkin mielikuvitusystäviä ja hän saattaa luontevasti olla minuudeltaan me-muotoinen minä, mutta me aikuiset opetamme hänet puhumaan minuudestaan yksikössä. Sisäinen teatteri merkitsee oikeastaan sitä, että uskallamme antaa jälleen mielikuvituksellemme tilaa. Meissä jokaisessa on sisällämme leikkivä lapsi ja monia muita usia.

Kokemukseni mukaan hyvin monet ihmiset kykenevät hyvinkin nopeasti luomaan itsestään minätiloja, ”osapersoonia”. Toki joskus voi olla, että voimakkaat rationaaliset puolemme estävät niiden ilmaantumisen. Väitän, että mielikuvitus on tänä päivänä aliarvostettu ihmisen voimavara.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Minätilojemme terapia on oikeastaan perheterapiaa, jota sovelletaan yhden henkilön ”sisäiseen perheeseen”. Minätilojen (osapersoonien, altertilojen) terapiasta on monta muunnelmaa ja jo 1800-luvulla on tutkijoita, jotka ovat ajatelleet ihmisen muodostuvan monesta osasta. Mielen pirstoutuneisuutta osiksi ovat käyttäneet hyväkseen terapiassaan mm. Carl Jung (arkkityypit, kompleksit, aktiivinen mielikuvitus), John Rowan (osapersoonat), Roberto Assagioli psykosynteesissään (teatterimetafora), Sidra ja Peter Hall Voice Dialogissansa sekä Watkinsinit minätilojen terapiassaan. Myös amerikkalainen Richard C. Schwartz on kehittänyt oman menetelmänsä (Internal Family Systems Thearpy). Australialainen Jan Sky on kehittänyt omaa työkaluansa, HTT hallitsevan tilan tunnistaminen, minätilojen terapiasta. Itse olen rakentanut ja soveltanut terapeuttisen kirjoittamisen välinettä, Sisäistä teatteria.

Sisäisen perheen harmonia hukassa

Ongelmia syntyy sisäisessä perheessämme silloin, kun tilamme ovat polarisoituneena. Käytännössä polarisaatio ilmenee ristiriitaisena toimintana. Yhtenä hetkenä ollaan ”yhdellä päällä” ja toisena ”toisella”.

Joku ristiriitainen osamme saattaa meidät joskus jopa tilanteeseen, jota jälkeenpäin kadumme. Haastavia tiloja nousee elämässämme silloin, kun osamme kommunikoivat huonosti. Kaikki tilamme eivät tällöin tue päämääriämme, vaan sisällämme voi olla niitä sabototoivia tiloja.

Voimme leikkiä ajatuksella, että meidän sisäinen perheemme jäsenet ovat samassa veneessä. Muutama tila alkaa roikkumaan laidan yli toiselle puolelle venettä, jolloin pari toista perheenjäsentä joutuu menemään vastapuolelle, jotta vene pysyisi tasapainossa. Tapahtuu pirstoutumista – tilojemme polarisoitumista. Jotta vene saadaan kulkemaan tasapainoisesti, täytyy kaikkien mielentilojen yhteisestä sopimuksesta siirtyä uuteen miellyttävämpään asentoon, lähemmäksi toisiaan, jolloin veneemme kulkee tasapainoisesti eikä varmasti kaadu. Polarisaation sijaan tilamme muodostavat tällöin harmonisen kokonaisuuden.

Minätilojen terapia on myös integratiivista terapiaa. Voit integroida menetelmään omaa terapeuttista osaamistasi ja kokemustasi. Voit yhdistää siihen menetelmiä vaikkapa NLP:stä, rattkaisukeskeisestä terapiasta, hypnoterapiasta ja kirjallisuusterapiasta. Voit antaa yksittäisille tiloille ”yksilöterapiaa” ja sisäiselle perheelle perheterapiaa. Voit käyttää tiloja myös työnohjauksellisena välineenä.

Huumori ja leikillisyys kuuluvat minätilojen terapiaan

Minätiloihin tutustuminen on eräs tapa lisätä itsetuntemusta Se on itsehoivaa, itseohjautuvuuden lisäämistä ja oman luovuuden avaamista. Se on leikillisesti tapahtuvaa vakavamielistä itseensä tutustumista. Kun henkilö oppii tuntemaan oman sisäisen perheensä, ja hän löytää itsestään aikuisia vahvoja osia, voi terapeuttista työskentelyä jatkaa itsekseen esimerkiksi kirjoittaen ja piirtäen. Minätilat antavat ihmiselle välineitä oman itsensä ohjaukseen.  Kirjoittaen tapahtuva terapeuttinen prosessi muistuttaakin kovasti Carl Jungin aktiivista mielikuvitusta ( vrt. Punainen Kirja).

Myös fyysinen terveytemme on riippuvainen tilojemme harmoniasta. Joku hankala tilamme saattaa ylläpitää meissä paheita, mässäilyä, tupakointia, kaljottelua jne. Vain itsensä tunteva ihminen voi toteuttaa aidosti oman elämänsä päämääriä. Ristiriitaisuutemme sumentaa aidon tahtomme. Meillä jokaisella on tavallisesti pieniä ja suurempia unelmia ja visioita elämästämämme sekä yhteisömme tulevaisuudesta. Joskus visiomme saavuttamista estää tai ainakin hidastaa erilaiset ”sisäiset sabotoijamme”.

Sisäiseen perheeseesi tutustumalla, saatat löytää itsestäsi ulottuvuuksia. Kun minätilasi ovat harmoniassa, on helpompi keskittää voimat päämääriin. Jokainen ihminen on pohjimmiltaan luova ainutkertainen oma näytelmänsä. Olemme sekä näytelmämme ohjaaja että ohjattavamme. Näytelmän ohjaajana ihmisen on vain uskallettava nostaa ylös esirippu, kurkattava näyttämölle ja joskus takahuoneeseekin. Taitava ohjaaja kykenee vaikeistakin asioista ohjaamaan kauniin improvisoidun näytelmän. Ohjaajan on joskus viisasta houkutella esille rohkeiden, dominoivien osien lisäksi minätiloja, jotka ujoina istuvat piilossa takahuoneessa. Me olemme jotakin paljon enemmän kuin tiedämme.

Jan Sky ja HTT – Hallitsevan tilan tunnistaminen

Australialainen Jan Sky on kehittänyt oman yksinkertaisen menetelmnsä minätilojen tunnistamiseen (HTT). Jan Skyn (www.skytraining.com.au) kirjoittama kirja”The Many Parts of You”julkaistaan suomenkielisenä tänä keväänä nimellä Minän monet puolet. Hän tulee pitämään 1-2 päivän työpajoja syyskuussa 2012 Helsingissä, Turussa ja Oulussa. Lisätietoja työpajoista saa hypnoterapeutti Kati Sarvelalta (katarina.sarvela@welho.com) ja kouluttajapsykoterapeutti Aapo Pääköltä (aapo@kuvajamieli.fi).

Jokaisessa meissä on myös ei-toivottuja minätiloja, mutta tunnistamalla ne, meidän ei tarvitse jäädä niiden vangeiksi, vaan voimme vapauttaa itsemme niiden hallinasta. Yllättäen voimme löytää itsestämme, luovia, päämäärätietoisia, uusia, vuorovaikutustaitoisia puolia.

Ajattelen oman minätilojen tuntemuksen edustavan emotionaalista älykkyyttä ja erästä tietoisuustaitojen harjoittamistapaa. Emotionaalinen älykkyys voi lisääntyä perheessä ja työyhteisössä esimerkiksi sen kautta, että yhteisön jäsenet tunnistavat omat tilansa, eivätkä heidän yksittäiset osansa mellastele terrorisoimassa toinen toisiansa. Sen sijaan heidän tilansa ovat virittäytyneet sopusointuisesti yhteiseen päämäärään.

Jan Sky tulee käymään syyskuussa 2013 Suomessa.  Hän vetää englanninkieliset työpajat Helsingissä (10.9) sekä Turussa (12.-13.9.) ja Oulussa (14.-15.9). Kurssi on tarkoitettu terapeuteille, työnohjaajille ja työyhteisön hyvinvoinnista vastaaville henkilöille. Jan Skyn kirja on käännetty Suomeksi nimellä Mielesi monet puolet.

Minätilat työyhteisössä, terapiassa ja valmennuksessa – HTT muutoksen avaimena

Australialaisen Jan Skyn mukaan ihmisen mieli muodostuu useista erilaisista mielen puolista eli minätiloista. Esimerkkinä tästä on ihmisen kyky kokea sisäisiä ristiriitoja ja käydä sisäistä dialogia itsensä kanssa.

Kohderyhmä:   henkilöstöasiantuntijat, terapeutit, työnohjaajat ja valmentajat

Sisältö:  Australialainen työyhteisövalmentaja ja psykoterapeutti Jan Sky on kehittänyt mainion välineen haastavien työyhteisötilanteiden ratkaisemisen apuvälineeksi. Menetelmä soveltuu myös terapeuttien ja valmentajien työvälineeksi. Jan Skyn mukaan ihmisen mieli on rakentunut useista erilaisista puolista, minätiloista. Esimerkkinä tästä on ihmisen kyky kokea sisäisiä ristiriitoja ja käydä sisäistä dialogia itsensä kanssa.

Ihmisten välisten ongelmatilanteiden takana voi olla toisiinsa sopimattomien minätilojen kohtaaminen. Jan Skyn kehittämä HTT-menetelmä eli Hallitsevan Tilan Tunnistaminen auttaa tunnistamaan erilaisia minätiloja ja työskentelemään niiden kanssa muutoksen aikaansaamiseksi. Menetelmän avulla on mahdollista vahvistaa itsetuntemusta ja parantaa suorituskykyä.

Kouluttaja:  Jan Sky, työyhteisövalmentaja ja hypnoterapeutti

Opetuskieli:  englanti

Osallistujamäärä:  50 opiskelijaa

Ajankohta ja paikka: Karjala-talo, maanantai 10.9.2012 klo 9.00 – 16.30

Hinta:  159 euroa sisältää alv:in, lounaan ja kahvit

Lisätiedot ja ilmottautuminen:  Kati Sarvela sarvela.huotari@gmail.com Kuumussa Virtaa Oy

www.sisainenteatteri.com

Tilasidonnainen muisti ja oppiminen Sisäisen teatterin biologisena perustana

Nykyinen neurobiologinen tutkimus vahvistaa, että luovuus psykoterapiassa, taiteissa ja tieteessä sekä myös hengelliset/henkiset harjoitukset säätelevät geeniemme aktiivisuutta ja tätä kautta elimistömme proteeinisynteesiä. Voimme hyödyntää näiden toimintojen avulla aivojemme neuroplastisuutta (Ernest Lawrence Rossi, Creativity and the nature of the Numinosum). Tämän aivojen neuroplastisuuden Treenaaja Anna ajattelee olevan biologisen pohjan Sisäisen teatterin harjoittamiselle. Seuraavassa hän valaisee omaa tämän hetkistä ymmärrystään Sisäisen teatterin biologisesta olemuksesta.

Kun ihminen luovasti esimerkiksi kirjoittaen tai vaikkapa tanssin kautta onnistuu yhdistämään tiedostamatonta tietoisuutensa ainesta tietoiseen, hän voi listätä omien aivojensa hermoverkostoyhteyksiä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jäykistyneet uskomukset ja patoutuneet tunnemolekyylit saadaan liikkelle. Sisäisessä teatterissa ollaan elämyksellisesti yhteydessä omaan sisäiseen kokemukseen, harrastetaan tunnemolekyylien jumppaa.

Siirtolan Emännän Sisäinen teatteri perustuu hypoteesille siitä, että luova kirjoittamisen tila on rinnakkainen tila hypnoosille. Ihminen kykenee onnistuneessa kirjoittamisprosessissa rakentamaan itsehypnoottisen tilan, joissa hän kykenee ottamaan omat ajatuksensa, tunteensa ja kokemuksensa peilaavan leikin kohteeksi. Ihminen näin oppii luovuutensa avulla lisäämään aivojensa ”neuroplastisuutta”, jolloin hän ei ole enää yhtä helposti satunnaisten tunnetilojensa orja, vaan hän kykenee koko ajan paremmin ja paremmin ohjaamaan omaa tietoisuuttaan. Itsetuntemus ei ole vain järjen asia vaan tunnemolekyyleihin päästään käsiksi paremmin mielikuvituksen avulla. Kun asioista ”vatvotaan”, yritetään ongelmia selvittää vain aivojen oikean puolen rationaalisesta ohjauksesta käsin. Luovat ongelman ratkaisut syntyvät kuitenkin vasemmasta intuitiivisesta ohjauskeskuksesta käsin.

Luovassa kirjoittamisen tilassa, intuitiomme ohjaamina,  saatamme hypnoosin rinnalla päästä  kiinni ”unohtamiimme” skripteihin, meihin ”ohjelmoituihin” tai “ohjelmoituneisiin” käsikirjoituksiin, sellaisiin, jotka ovat rajoittaneet tiedostamattamme elämäämme. Kun prosessi onnistuu, voimme saada käyttöömme vapautuvaa luovuuden energiaa, jonka voimme käyttää tietoisuutemme laajentamiseen ja elämämme päämäärien saavuttamiseen.

Neurobiologi ja psykologian professori Bernard Baars käyttää tietoisuuden vertauskuvana teatteria. Hän kirjoittaa, että aivojen toiminnan vertauskuvana teatteri on hyvä, vaikkakin se yksinkertaistaa sen monimutkaista toimintaa. Mielennäyttämön parrasvaloissa oleva tila on kulloisenkin tietoisen huomiomme keskus. Aivojen kuorikerroksessa on kutakin tilaa vastavaa toiminnan alue. Näyttämöllä olevat muut tilat ovat osa ”työmuistiamme”, josta voimme nopeasti saada lisää kaiken laista informaatiota käyttöömme.

Leikin avulla voimme houkutella myös tiedostamattomasta mielen osasta tiloja paikalle. Kun huomiomme siirtyy tilasta toiseen, aktivoituu uusi aivojen alue sen kuorikerroksessa. Teatterin pimeässä istuva yleisö vastaa kortikokortikaalisia ja kortokotalaamisia säikeitä, jotka kuljettavat informaatiota muihin elimistömme järjestelmiin, jotka muuten toimivat automaattisesti. Teatterin yleisö todentaa siis teatterin näytöksen tuotoksen ruumiin toiminnaksi.  Mielennäyttämömme on tärkeä paikka. Se on keskus, jonka ohjaaja voi onnistua muuttamaan tunne-elämämme automaattiset reaktiot tietoisemmiksi.

Parrasvaloissa oleva tila on sekä automaattisen että tietoisen ohjauksemme alainen. Esimerkiksi automaattiset aivorungosta ja mantelitumakkeen emotionaalisista keskuksista tulevat ärsykkeet vaikuttavat siihen, mikä tiloistamme on kulloinkin näyttämöllä. Voimme oppia tietoisesti valitsemaan huomiomme kohteena olevia tilojamme. Teatteri prosessia ohjataan tiedostamattomasti Gazzanigan (1996) mukaan ”narratiivisesta minuudesta” käsin, jonka keskus sijaitsee vasemmalla aivopuoliskolla. Siellä siis ”asuu” meidän kokonaisvaltainen intuitiivinen viisautemme. Ihmisen tietoisuuden rationaalinen ohjaus puolestaan tapahtuu aivojen oikealla puolella sijaitsevasta keskuksesta käsin. Siellä siis intuitiivisia tulkintojamme jatkuvasti korjaillaan vastaamaan todellisuutta. Näin ollen on luonnollista, että Sisäinen teatteri on narratiivisen minuuden ja rationaalisen minuuden välistä leikkiä.

Sisäinen teatterimme reagoi yhtä lailla sekä ulkoisiin ärsykkeisiin kuin sisäisiin mielikuviimme ja sisäiseen puheeseen. Näin ollen voimme onnistua säätelemään sisäisen mielennäyttämömme toimintaa sekä ulkoisilla virikkeillä että sisäisellä työllä: mielenteatterin mielikuva- ja dialogiharjoituksilla. Treenaajan oletus on, että tiedostamaton mielemme materiaali (näyttämömme takana olevat pimeät tilat) ei ole saavutettavissa rationaalisen ohjauksen avulla, vaan sieltä voi nousta mielennäyttämölle asioita spontaanisti tai luovuuden leikin avulla. Sieltä pyrkii jatkuvasti ”itsestään” esille tiloja, joita yritämme torjua.

Tilojen torjunta syö meistä jatkuvasti energiaa, joka voi vapautua luovuuden avulla. Itsehypnoositilassa ja sen vapauttavassa energiassa voimme myös hyödyntää tehokkaasti ”tilasidonnaista oppimista”. Anna uskoo Rossin tavoin, että luovassa leikissä tiedostamattoman ja tietoisen rajapinnalla voimme optimoida geeniemme aktivaation; Sisäinen teatteri on aktiivisen mielikuvituksen rinnalla ”kuninkaiden tie” kehomieli eheyteen, sairauksien ennaltaehkäisyyn ja sairauden jälkeiseen kuntoutumiseen. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että voimme täysin vapautua sairauksista mielemme avulla, geenejämme aktivoituu  muutenkin, esimerkiksi ympäristömyrkkyjen seurauksena. Joskus joku perimämme geeni voi olla kohtalomme, riippumatta siitä, mitä päässämme liikkuu. Olemme kuitenkin paljon enemmän itseohjautuvia kuin mitä nykyinen asiantuntijakulttuuri on antanut ymmärtää.

Kuten Ernest Rossi muistuttaa meitä (The Psychobiology of Mind-Body Healing), psykologiset käsitteet, kuten ”dissosiaatio”, ”tunteiden tukahduttaminen”, ”muistinmenetys”,ne kaikki rakentuvat ajatukselle siitä, että ihmisillä on ”tilasidonnainen muisti”. Tiettyyn psykofysiologinen tila (esimerkiksi viha), aktivoi tietyn tyyppisiä muistoja ja fantasioita (esimerkiksi työpaikka kiusaamiseen liittyvät muistot, kostofantasiat). Se, että meillä on kokemus yhdestä jatkuvasta tietoisuudesta on oikeastaan harhaa, joka syntyy ja on mahdollista ainoastaan aivojen neuroplastisten neuraalisten hermoverkostojen aktiviteetin kautta.  Ympärillemme voi syntyä kamalaa jälkeä siitä, että annamme jonkin yksittäisen tilan mellastella mielemme näyttämöllä.

Sisäisessä teatterissamme hyödynnämme siis tilasidonnaista oppimista tuomalla näyttämölle itsehypnoottisessa tilassa mahdollisimman monipuolisesti kaikki näyttelijät rooleineen, jolloin aktivoimme uusia hermoverkostojemme assosiaatioyhteyksiä. Voimme synnyttää uusissa sosiaalisissa tilanteissa jatkuvasti uusia tiloja. Otamme oikeastaan tällöin irti aivojemme neuroplastisuudesta kaiken mahdollisen. Ihminen on eheä silloin kun hänen tietoisuutensa on mahdollisimman hyvin ”verkostautunut” – hän muodostaa näytelmän, jonka näyttelijöiden työskentely ja yhteistyö sujuu hyvin. Ketään näytelijää ei yritetä ”väkisin” pitää pimennossa. Tällöin ihminen tuntee itsensä ”koherentiksi”, eheäksi, minuudeksi, eikä hän ole jäykkien uskomusjärjestelmienuhri.

Sisäisen teatterin biologinen perusta on siis siinä, että kirjoittaja pyrkii käyttämään hyväksi aivojensa neuroplastisuutta, ja hän yrittää saavuttaa mahdollisimman hyvin toimivan ja laaja-alaisen toimivan neuraalisen verkoston. Olemme saattaneet hylätä elämme aikana monia hyviä tilojamme käyttökelvottomina. Monien tietoisuuden näyttämöllä toimii normaalisti vain pari kolme tilaa, vaikka potentiaalia olisi vaikkapa pariinkymmeneneen eri rooliin, kun vain useammat tilat saadaan luovuudellamme aktiivisen käyttöön.

Itsetuntemuksemme lisääntyessä voimme koko ajan entistä tietoisemmin ohjata tilojamme. Bernie S. Siegel kirjoittaa käymästään keskustelusta antropologisti Ashley Montagun kanssa. Siegel kysyi Montagulta, kuinka hänestä voisi tulla rakastettavampi ihminen. Montagu vastasi: ”Näyttele rakastettavampaa ihmistä.” Sisäistä teatteria ohjaamalla voimme aktiivisti olla valitsemassa millaisiin rooleihin haluamme samaistua. Meidän ei tarvitse olla sattumanvaraisen näytelmämme ”uhreja”, vaan voimme itse olla rakentamassa miellekkäämpää näytelmää. On oikeastaan aika koomista, että kun opimme ohjaamaan sisältä näytelmäämme, voi meistä tulla roolejamme. Emme siis esitä enää mitään, vaan muutumme naamioiksimme.

Amerikkalainen fysiologian professori Candace Pert (Molecules of Emotions) väittää, että ruumiimme on tiedostamaton mielemme. Kun tukahdutamme esimerkiksi traumoihimme liittyviä tunteitamme, patoamme ongelmiamme kehomme eri osiin. Terveessä sosiaalisessa kehomielessä on vapaa tunnemolekyylien virtaus. Mielennäyttämömme on ratkaisevassa osassa, kun ajatellaan tätä molekyylivirtausta. Uskomusjärjestelmämme, kunkin tilamme skripti,  vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisena maailma näyttäytyy meille. Kun omaamme mahdollisimman monipuolisen skriptivaraston, voimme jouhevasti, tunteittemme ohjaamana, suhteuttaa itseämme virtaavana minuutena maailmaan ilman, että tunnemolekyylimme aiheuttavat tukkeumia.

Annan väite onkin, että kun hoidamme mielenterveyttämme esimerkiksi Sisäisen teatterin avulla, ravitsemme samalla ruumistamme. Kun kuuntelemme ruumiin kieltämme ja hoidamme sitä, hoidamme samalla mieltämme. Taidetta, esimerkiksi luovaa kirjoittamista, voi harjoittaa ihan sen itsensä vuoksi, mutta sitä voi tehdä myös oman itsensä hoitamiseksi. Koko länsimaisen lääketieteen luonnontieteellinen tapa irrottaa keho ja mieli toisistaan, on ollut hyödyllistä, mutta sen esineellistävä tapa suhtautua ihmiseen on ollut osa kulttuurimme sairautta. Treenaaja siis epäilee vahvasti, että tämä luonnoton ajattelu on ollut myös terveyttämme vahingoittavaa.

Lääketiede materialistisena instituutiona on ollut mukana rakentamassa pirstoutunutta asiantuntijakulttuuria, jossa ihminen on kadottanut yhteytensä omaan itseensä ja sen asiantuntijuuteen. Taide, kuten tanssi, kirjoittaminen ja musiikki ovat eheytemme mahdollisuuksia. Voimme koota yhteen itsessämme sen, minkä asiantuntijoiden maailma on meissä pirstonut. Siirtolan Emäntä uskoo, että myös lääketiede elää tällä hetkellä tieteiden integraation aikaa.

Syöpälääkäri Rachel Naomi Remen (Kitchen Table Wisdom) muistuttaa, että kärsimys liittyy läheisesti ihmisen eheyteen. Hänen mukaansa kärsimyksen eheyttävä voima ei ole ainoastaan kristillinen uskomus, vaan se on jotakuinkin kaikkien uskonnollisten traditioiden ytimessä. Remenin mukaan tämä ei ole hänelle enää edes mikään uskomus, se on pikemminkin luonnonlaki. Fyysinen sairautemme voi tarjota meille eheäksi kasvamisen mahdollisuuden. Olemme jokainen enemmän kuin tiedämme. Kaikki olemme olleet joskus kokonaisia. Remenin mukaan eheäksi kasvaminen on oikeastaan ei-tekemistä: meidän tulee vapauttaa itsemme uskomuksista, joihin olemme olleet kiinnittäytyneinä. (Rachel Naomi Remen, Kitchen Table Wisdom).

Sisäinen teatteri pyrkii edistämään vapaata tunnemolekyylien virtausta ja tätä ei-tekemistä. Sitä samaa tekevät monenlaiset meditaatio- ja mietiskelyperinteet. Teemme voimattomaksi meissä olevia itseämme ja muita vahingoittavia uskomuksia. Ei-tekeminen tapahtuu rauhallisessa ympäristössä rentoutuen ja mielikuvituksemme avulla luottaen omaan intuitioon. Se on muistamista, (re-member = uusi jäsen), mielen eri tilojen arvostamista ja uudelleen kytkentää. Tämä englanninkielinen sana ”remember” kuvaa hyvin, mistä on kysymys.

Ole Sisäisen teatterisi näytelmä!

Seurava kirjoittaen tapahtuva harjoitus on mukaelma Virginia Satirin (Monet kasvosi) ja John Bradshaw:n harjoituksesta (Healing Shame That Binds You).

Lue harjoitus kerran läpi ja sen jäkeen kuvittele episodi tapahtuvaksi itsellesi. Samalla kun elät näytelmääsi, kirjoita tarina paperille. Voit välillä ”luntata” juonen etenemistä tästä luonnnoksesta. On eduksi, että olet  luonut teatterisi mielentilat mahdollisimman monipuoliseksi, voit aloittaa sisäisen näytelmäsi. Kirjoita näytelmäsi elämäsi aikakausikirjaan. Voit mukailla näytelmän ja tapahtumapaikan täysin itsesi näköiseksi. Olennaista on, että käyt läpi kaikki näytelmän vaiheet. Ole spontaani ja käytä mielikuvitustasi. Mitä enemmän kirjoitat, sitä enemmän voit vapauttaa itseäsi alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Sisäinen teatterisi lähtee elämään omaa elämäänsä.

Uusi näytelmä voidaan rakentaa vaikkapa muutaman kuukauden tai vuoden välein, sitä mukaan kun vanhat tilat kehittyvät ja uusia tiloja syntyy.  Siirtolan Emäntä kirjoitti näytelmäänsäelämänsä kriisissä lähes joka päivä parista tunnista kuuteen tuntiin. Näytelmää onkin hyvä rakentaa erityisesti silloin, kun koet olevasi elämässäsi sen risteyskohdassa. Haluat valita uuttaa suuntaa elämällesi tai haluat löytää vahvistusta nykyiselle elämäntavallesi.  Näytelmän ulkoiset puitteet ovat vapaat.  Pitäydy ensimmäistä kertaa kirjoittaessasi tiukemmin alkuperäisessä käsikirjoituksessa.

Näytelmäsi pituuden määräät vain sinä itse. Se voi olla muutaman sivun pituinen tai vaikkapa viisiosainen teos, jossa elät näytelmääsi elää aina uudestaan ja uudestaan, uusin ja vanhoin voimin, uusissa mielenmaisemissa. Mitä kotoisemmaksi tunnet itsesi alkuperäisessä käsikirjoituksessa, sitä enemmän voit poiketa käsikirjoituksesta. Olennaista on, että kehityt taitavaksi teatterisi katsojaksi ja samalla sen ohjaajaksi. Tunnet ohjattavasi.

Aloita kirjoittaminen joka kerta rentoutumalla. Sulje silmäsi … vietä kaksi tai kolme minuuttia keskittyen vain hengitykseen. Rentoudu. Kun hengität syvään sisään ja ulos, huomaat jokaisella hengitykselläsi rentoutuvasi yhä enemmän ja enemmän. Puhallat itsestäsi ulos kaikki arjen huolet.

Vähitellen, rauhoituttuasi, huomaat mielikuvissasi Sisäisen teatterisi teatterirakennuksen edessäsi. Kirjoita, miltä se näyttää ja millaisessa ympäristössä se on. Minkälainen on teatteria ympäröivä mielenmaisemasi?

Huomaat teatterissasi oven, joka aukeaa hitaasti kuin itsestään (tai mieti millainen sisääntulosi on, voit aina muuttaa ulkoisia yksityiskohtia!). Kun kurkkaat sisään, tajuat sen vievän teatteriin, Sisäiseen teatteriisi. Huomioi ja elävöitä mielikuvituksessasi teatteri, sen seinät, istuimet, parvet ja edessäsi oleva näyttämö esirippuineen. Esirippu on vielä suljettuna. Istu aitiopaikalle, ja kuvaa missä se sijaitsee. Tee mielikuvissasi istuimesi kankaasta mieleisen tuntuinen ja näköinen. Tee kirjoittaen tuolistasi kaikin puolin mukava tuoli, sellainen, jossa on hyvä istua. Katso uudestaan ympärillesi ja rakenne teatteriasi sisätiloista juuri sellainen, jollaisessa tuntuu katsoa mukavalta omaa Sisäisen teatterisi näytelmää.

Sitten, katso, esirippu alkaa avautua. Anna itsesi tuntea jännitystä. Kun esirippu nousee, voit nähdä suuren kyltin, joka kattaa näyttämön takaseinämän. Siinä lukee [oma nimesi]: Mielen tilojeni näytelmä.

Ajattele nyt jotakin tilaa itsessäsi, josta todella pidät, vaikkapa luovaa osaasi tai käytännöllistä osaasi. Ehkä hän muistuttaa jotakin kuuluisaa henkilöä tai kirjallisuuden hahmoa tai ehkä jotakin toista henkilöä (kuvaile henkilö), ja voit nyt nähdä, että tämä henkilö kävelee ulos lavalta sen oikeaan reunaan. Nimeä ja kuvaile mielen tilasi, samalla kun he yksi toisensa jälkeen näyttäytyvät. Kuulet mahtavat suosionosoitukset. Toista kirjoittaen kokemus haluamiisi miellyttäviin tiloihin, kunnes jokainen heistä on kävellyt suosionosoitusten saattamana näyttämön oikeaan laitaan.

Tämän jälkeen ajattele osaasi, josta et pidä, osaa, joka kantaa sinussa ehkä vihaa, syyllisyyttä tai häpeää, tai muuta ikävää tunnetta. Nimeä nyt hänet, ja mieti muistuttaako hän jotain tunnettua henkilöä, kirjallisuuden hahmoa tai jotakin muuta tuntemaasi henkilöä. Kuvaile jälleen kunkin osan ulkonäkö. Kuule raikuvat buuaukset, kun ne osasi joista et pidä, kävelevät yksi toisensa jälkeen näyttämön vasempaan laitaan.

Kuvittele ainutlaatuisen viisas ja tunnetaitoinen henkilö kävelemässä näyttämölläsi. Ketä hän muistuttaa? Vain tämä henkilö yksin on nyt lavalla. Huomioi ja kirjaa ylös ne piirteet tässä ihmisessä, jotka tekevät sinuun suuren vaikutuksen. Tämän jälkeen huomaatkin, että tämä viisas kävelee lavalta kohti sinua. Hän kutsuu sinut ylös lavalle tarkastelemaan kaikkia muita osiasi. Kävele hänen seurassaan jokaisen mielen tilasi kohdalle. Pohdi nyt kunkin osan kanssa, sekä hyvän, että ”pahiksen” kohdalla, miten hän osaa auttaa sinua elämässäsi? Entä miten hän sabotoi elämmäsi tai miten hän rajoittaa sinua? Mieti tilasi kanssa yhdessä, kuinka kauan tila on ollut olemassa? Missä tilanteessa se on syntynyt? Millaisissa tilanteissa tila on yleensä esillä näytelmässäsi? Vie aikaa ja paperia, kun katseesi mielesi kohtaa kaikki teatterisi mielentilat.

Mieti vielä, mitä voit oppia tiloiltasi? Ajattele nykyistä ongelmaa, mikä sinulla on. Katso nyt tilojasi vuorovaikutuksessa pöydän äärellä keskustelemassa ongelmastasi. Huomioi, mitä kukin osaa sanoo, kun he keskustelevat ongelmastasi. Anna tilojesi vuorovaikutuksen virrata spontaanisti. Kun seuraat näytelmääsi pöydän äärellä, mieti auttavatko jotkut tilasi sinua kyseisessä ongelmassa? Kuka sabotoi päämääriäsi? Miksi hän sabotoi? Onko hänellä jokin toinen itsesi kannalta hyvä, mutta ristiriitainen päämäärä? Haluatko muuttaa mitään mielentilaasi? Viekö joku näytelmäsi hahmoista liikaa tilaa esimerkiksi olemalla jatkuvasti äänessä? Muokkaa tilojasi mielikuvissasi tilojasi sellaisiin suuntiin, jotka tuntuvat sisälläsi hyvältä. Olet paras oman teatterisi ohjaaja. Toista ja mieti tämä menettely jokaisen tilan kohdalla.

Kun muokkaat tilojasi, valmistat samalla heitä uuteen näytelmään. Tällä ohjauksella ei ole pelkästään vaikutusta sisäiseen näytelmääsi, vaan myös siihen, miten toimit reaalimaailmassa.  Voimme luoda uutta itseyttämme ja sen vuorovaikutuksellisia merkitysyhteyksiä sisäisenä näytelmänä.

Kun olet suorittanut tarpeelliset ohjaustoimenpiteet, kierrä taas jokaisen tilasi kohdalle ja kuvittele, että jokainen tiloistasi sulaa nyt osaksi sinua. Tee näin, kunnes olet yksin lavalla vain viisaan ihminen kanssa. Kuuntele, kuinka viisas ihminen sanoo sinulle “Tämä on elämäsi teatteri. Kaikki nämä osat kuuluvat sinulle. Myös minä. Sulje meidät omaan itseesi, rakasta meitä, hyväksy ja opi meiltä.”

Kiitä viisasta tilaasi. Näet viisautesi nyt aivan läheltä. Kirjoita, miltä se tuntuu. Nyt tiedät, että tämä viisas ihminen on käytettävissäsi koska tahansa.

Kävele omalle paikallesi pois lavalta. Istu nyt aitiopaikallasi tietoisena kaikista näytelmän herättämistä tunteista. Anna mielen silmäsi nähdä rikas Sisäisen teatterisi kellumassa sinussa, ja anna itsesi tuntea kehossasi ilo itsessäsi olevasta monipuolisesta näkökulmien kirjosta ja koe niiden vuorovaikutuksesta kumpuava ilo.

Sano itsellesi: “Minä rakastan ja hyväksyn kaikki tilani itsessäni.” Tee itsellesi jokin ”ankkuri”, joka muistuttaa sinua siitä, että saat olla epätäydellinen ja saat olla kaikkea sitä, mitä olet. Se voi olla joku symbolinen teko (keksimäsi rukous, muu rituaali) tai vaikka fyysinen ele (sormiankkurit) tai vaikkapa maskotti.

Voit jatkaa Sisäisiä näytelmiäsi yhä vapaamuotoisemmin. Käytä Sisäistä teatteriasi jatkuvaan itsetuntemuksesi parantamiseen. Joustava minuus on monipuolinen osiensa summa, ja hänessä voi syntyä elämän aikana uusia tiloja.

Ole Sisäisen teatterisi eettinen ohjaaja. Sinun vastuullasi on, että teatterisi elää arvojesi mukaista elämää.  Vähitellen muunna teatteriasi yhä vapaamuotoisemmaksi: Voit valita jonkin elämäsi tapahtuman, runon, Raamatun tekstin, buddhalaisen mietelauseen, filosofisen tekstin, tai kirjan, josta lähdet keskustelemaan teatterisi sisällä.   Mikä tekstissä/tapahtumassa koskettaa eri tiloja? Mistä joku tila ei  pidä? Minkälaisia tunteita teksti herättää tiloissasi? Kuka suuttuu? Kuka innostuu? Synnyttääkö teksti tilojesi välillä sisäisiä ristiriitoja? Näytelmää seuraessasi tee ohjaajana tarvittavia korjaustoimenpiteitä.

Voit halutessasi sijoittaa tilojasi erilaisiin sinussa tunteita herättäneisiin myyttisiin ja muihin tarinoihin. Voit mennä vaikka ihmemaan Oziin.  Anna spontaanin mielikuvituksesi muokata sadusta omannäköistäsi. Tilojesi spontaani vuorovaikutus antaa tarinallesi sen lopullisen ainutkertaisen muodon.

Jos tiloissasi herää ristiriitoja, niin yritä auttaa tilojasi pääsemään kunnioittavassa ilmapiirissä keskinäisen ymmärryksen tilaan. Laita tilasi keskustelemaan pöydän ääreen sovinnollisessa ilmapiirissä. Eheä minuus on hyvin keskenään toimeen tuleva Sisäisen teatterin mielen tilajoukko.

Elä Sisäisen teatterisi uusia näytelmiä yhä vapaamuotoisemmin, siten, että opit tuntemaan itseäsi koko ajan paremmin ja paremmin. Treenaajan mielestä, ja monen muu ajattelijan mielestä (esim. Carl Jung, John Rowan, Ken Wilber), syvimmät elämän merkitykset löytyvät hengellisestä/henkisitä teksteistä omakohtaisen oivalluksen – sisäisen peilinäytelmän – kautta.

Onnistuneessa Sisäinen teatteri-prosessissa voit siis löytää sielusi, ja saatat löytää myös itsesi osana maailmankaikkeuden henkeä. Oivalluksesi riippuvat tietysti siitä, minkälaisia merkityksiä annat omalle henkisyydellesi. Voit olla Sisäisessä teatterissasi itse paras itsesi asiantuntija. Vain sinä tiedät, kuka olet.

Jos Sinulla on kysymyksiä liittyen prosessiin, www.sisainenteatteri.com -sivustoilla on keskustelupalsta, jossa Treenaaja vastaa mielellään kysymyksiisi.

Sisäisen teatterin filosofisia perusteita etsimässä, osa 3

Kohti transmodernia yhteiskuntaa

Seuraavat ”transmodernit” pohdiskelut olisivat, joskus kymmenen vuotta sitten, olleet Treenaajalle aika moista ”huuhaata”, vaan nykyään tämäntyyppiset ajattelumallit loksahtavat luontevasti osaksi hänen normaalia ajattelutapaansa. Sisäinen teatteri vastaa hyvin transmodernia ihmiskuva, jonka motto on ”valitsen, olen siis olemassa”. Modernia aikaamme on hallinnut demoninen äly, mutta olemme siirtymässä aikaan, jossa tunnetaidot elävät noususuhdannetta.

Kun äly istuu kunniakorokkeella, syntyy hienoja tieteellisteknisiä keksintöjä, mutta elämän eettisyys, ekologia ja estetiikka jäävät torsoiksi. Tällainen modernin aikakauden mukananansa eteenpäin vievä, kylmä tieteellisteknisyyttä ylikorostava, kehitys on hyvän lisäksi saanut paljon vahinkoa aikaan sekä ihmisluonnollemme, egollemme, sekä luonnolle.

Amit Goswami (God is not Dead) väittää, että transmodernilla ihmisellä on modernia ihmistä paremmat taidot perustavaa laatua olevassa luovuudessa (fundamental creativity). Transmodernien ihmisten luovuus kun ei ole pelkästään tilanteeseen sidottua, vaan he kykenevät joustavasti muuttamaan itseään ulkoisten vaateiden mukaisesti. Goswami korostaa, että meidän täytyy säilyttää modernin henki, mutta meidän täytyy tutkia omaa itseämme. Sisäinen teatteri on eräs tapa tehdä jälkimmäistä, tutustua itseensä, toinen sellainen on esimerkiksi mindfulness-meditaatio. Oma tunto on transmodernin olemisen keskiössä.

Modernissa kulttuurissa egomme on ollut sidoksissa institutionaalisiin hierarkioihin. Se on nostanut yhden pirstoutuneen egotilan kuninkaaksi. Tämän vuoksi se on aiheuttanut valtavan määrän juurettomuutta ja pahoinvointia, esimerkiksi yksinäisyyttä. Modernissa kulttuurissamme kuningas Äly on dominoinut tunnetta ja ihmisluonto luontoa. Kehitys on pirstonut egomme postmoderniksi minuudeksi, lukemattomiksi egoiksi,  ja se on saanut suunnattoman lukumäärän ihmisiä tuntemaan itsensä henkisesti kodittomiksi. Yhteisöllisyytemme on ollut katoamassa.

Uudessa eettisessä ajassa pirstoutuneet egomme yhdistyvät jälleen uudeksi yhteisölliseksi tietoisuudeksi, osaksi kvanttitietoisuutta, Jumaltietoisuutta tai Gaia-tietoisuutta (miksi sitä sitten haluaakin kutsua). Transmoderni ihminen ei alistu yhteiskunnan taakoille, vaan kieltäytyy kantamasta niitä valitsemalla itse elämäntapansa. Vasta tällöin, olemalla yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa maailmankaikkeuteen ja sen olentoihin, ihminen voi nousta uuden aikakauden kansalaisiksi.  Tässä uudessa järjestyksessä voimme palata takaisin luonnon omaan järjestykseen: eettiseen elämäntapaan, sopusointuun luontomme ja ihmisluontomme kanssa. Kasvamme itseohjautuviksi ihmisiksi, jotka kuitenkin ovat samalla juurevia yhteisönsä ja maailmantietoisuuden, “Gaia-tietoisuuden”, osia. Tämä merkitsee vanhojen modernien asiantuntijahierarkioiden latistumista. Monet puhuvatkin horsisontaallisesta vallankumouksesta. Muutos on meneillään, ja se on alkanut hierarkioiden alapäästä, tavallisista kansalaisista. Kuningas Äly hallitsee siis vielä  toistaiseksi hierarkisen kulttuurimme yhteiskunnallisia instituutioita.

Treenaaja Annalle fysiikan kysymykset alkavat olla vaikeita, koska siitä on kauan, kun hän lukenut fysiikkaa. Hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan saada selkoa Goswamin ajatuksista, ja kyllähän niistä hänen naisen logiikkansa jotakin sai irti. Korjatkoon viisaammat hänen ajatteluansa, jos on korjattavaa (kaikki ajattelu on keskeneräistä, jos sitä alkaa pelätä, jää yleensä oma ajattelu väliin). Gowswamin mukaan uutta kulttuuriamme, transmodernia aikaa, ei hallitse materialistinen dualismi (ruumis/henki jako) vaikkakin ilmiöt ovat palautettavissa myös materiaan, materialistiseen monismiin. Täm materialismi ei alistu luonnontieteelliseen reduktionismiin. Tämän materian fysikaaliset ominaisuudet kun eivät rajoitu klassiseen mekaniikkaan, vaan 1900-luvun fysiikkaan eli kvanttimekaniikkaan. Materialistisessa monismissa kokonaisuudet (esim. maailmankaikkeus, ihminen) muodostuvat osista, mutta kokonaisuus ei ole osiensa summa. Tässä holistisessa systeemissä kausaalisuhteet ovat päälaellaan, eli kausaalisuhteet voivat siirtyä myös ylhäältä alaspäin yhtä hyvin kuin alhaalta ylöspäin. Materialistisessa monismissa kausaalisuhteissa ensisijaisempia ovat juuri nämä ylhäältä alaspäin siirtyvät syy- ja seuraussuhteet.

Korkein metafyysiikka on Gowswamilla perimmiltään monistisessa idealismissa. Laajin maailmankaikkeuden tietoisuus on jumaltietoisuus (God), joka on kaikkein ensisijaisin syy- ja seuraus -suhteiden luoja. Juuri tämä tietoisuuden evoluutio, on keskeinen asia kaikissa suurissa uskonnoissa. Meissä jokaisessa on tietoisuuden jumalkipinä, joka meidän olisi saatava laajenemaan itsessämme oman tietoisuutemme evoluution kautta. Näin ihminen muuttuu vähitellen aidommaksi ja aidommaksi yksilöityneeksi ainutkertaiseksi omaksi itsekseen. Gowswamin ajattelu näyttäisi Treenaajan mielestä olevan lähellä ekofilosofi Henryk Skolimowskin mielen teatteria, hänen tietoisuuden evoluutiokäsitystä.

Oman henkilökohtaisen tietoisuutemme evoluutiossa, Treenaaja ajattelee, että meitä auttaa tietoisuustaidot. Tietoisuustaitoja edustavat esimerkiksi erilaisilla näkökulmilla leikkiminen sekä suora kokemusperäinen käsitteetön tieto, tieto, joka siirtyy meille sellaisenaan, ilman sanoja. Tästä syystä meditaatio- ja mietiskelyperinteet ovat tietoisuutemme laajenemisen keskiössä. Treenaaja Anna ajattelee terapeuttisen kirjoittamisen, esimerkiksi Sisäisen teatterin, olevan eräs mietiskelytapa tai tapa harjoittaa tietoisuustaitoja.

Treenaaja lukee parhaillaan Olavi Moilasen Runoilevaa Jumalaa, ja hän on tullut siihen oivallukseen, että alkukrisityt ymmärsivät tietoisuutemme olemuksen paremmin kuin myöhemmät ihmisten rakentamat ”oppijärjestelmät”. Alkukristityt ymmärsivät, että jokaisessa ihmisessä on kipinä jumaluutta, joka odottaa todellistumistaan. Sittemmin kristinusko on menettänyt evolutiivista voimaansa sitä mukaa kun se on muuttunut dogmaattiseksi oppijärjestelmäksi, jossa Jumaluus on irrotettu ihmisestä, ja uskonharjoittamisesta on tehty pappien määräysvallan alaista hierarkkista totuutta ja vallankäytön välinettä.

Mikäli Treenaaja nyt oikein tulkitsee Goswamia oikein, tämä kausaalisuhteiden kaksisuuntaisuus on holistisen ajattelun ytimessä. Esimerkiksi ihminen, joka kärsii työstressistä, voi siirtää ongelmia elimiinsä. Tällöin esimerkiksi verenpaine jollakin yksilöllä voi olla seurausta työstressistä, ja oikein lääke tällöin sairauden hoitamiseen on työstressin vähentäminen esimerkiksi meditaatiolla ja tietysti mahdollisesti myös lääkitys. Materialistinen monismi ja dualismi, kun täydentävät toinen toisiansa.

Jokaisella ihmisellä on oma ainutkertainen tarinansa, joten yhden henkilön tarinasta ei voi vetää johtopäätöksiä toisen tarinaan. Silti näissä tarinoissa voi olla temaattisia yhteneväisyyksiä, joiden avulla voimme ymmärtää paremmin toisiamme ja tarinoitamme.

Perinteiden lääketiede ja holistinen lääketiede ovat täydentäviä näkökulmia toinen toisiinsa. Ongelmissamme ei pidä turvautua ensisijaisesti lääkkeisiin, vaan sairauksien hoito on myös sijoiltaan menneen tietoisuutemme palauttamista yhteisölliseksi. Meidän on löydettävä kotimme maailmankaikkeudesta. Kaikista sairauksistaan huolimatta, niin kauan kuin ihmisessä henki kulkee, on hänen mahdollista tuntea itsensä terveeksi. Monien sairauskokemusten takana on häiriö yhtesöllisyydessämme, mikä häiriö voi välittyä ”tunnemolekyylimetaboliamme” (vrt. Candice Pert). Juurettomuudestamme johtuva häiriintynyt kokemusmaailmamme on monien sairauksien aiheuttaja tai vähintäänkin oireiden pahentaja. Sosiaaliset tilanteet voivat aktivoida geenejämme.

Kun pirstoutunut egomme löytää yhteytensä yhteisöönsä, saa se jälleen olla osa laajempaa tietoisuutta. Samalla palautuu pyhyyden kokemuus elämäämme. Löydämme juurevuutemme ja voimme jälleen olla kokonaisia ihmisiä, millä on myönteinen vaikutus terveyteemme ja se  lisää terveyden kokemustamme sairaanakin ollessamme.

Terveytemme liittyy Treenaajan mielestä siis läheisesti kokonaisuuteemme, eheyteemme. Tämä eheytemme ei ole missään tekemisessä esimerkiksi sellaisen eheyden kanssa mitä jotkut dogmaattiset kristilliset lahkot, autoritaarisine ohjaajineen, ”myyvät” eheytenä. Uskontojahan on käytetty kautta aikojen marginaalissa olevien ihmisten lyömiseen. Sen sijaan eheys on jotakin sellaista, mikä liittyy kaiken elämän pyhyteen. Larry Dosseyn (The extraordinary healing power of ordinary things) sanoin, terveys on suhde eheyteen (wholeness) ja pyhyteen (holy), se on sitä, että tiedämme keitä olemme ja kuinka liitymme toinen toisiimme.

Transmoderni kulttuuri tuo takaisin elämäämme kaikkien luontokappaleiden pyyyden, joka oli kadonnut modernissa ja postmodernissa, pirstoutuneessa, kulttuurissamme. Se korostaa ihmisten välistä samuutta eikä eroja. Kun tietoisuutemme laajenee yhteisöllisten kokemustemme kautta, laajenee se juuri käänteisten kausaalisuhteiden vuoksi emergentteinä hyppäyksinä uusille ymmärryksen tasoille.

Meditaatio- ja mietiskelyperinteet ovat tietoisuuden evoluution harjoitusmenetelmiä. Osa pyhyyden kokemustamme on se, että saamme tuntea olevamme osa jotakin suurempaa. Siksi on nousemassa uutta yhteisöllisyyttä; ihminen tuntee olevansa jotakin silloin, kun hän on osa jotakin suurempaa.  Myös erakko voi tuntea yhteyttä luontoon ja maailmankaikkeuteen, ja terveen luontosuhteen kautta ihminen voi muuttua kokonaiseksi. Monistinen idealismi vaikuttaisi olevan lähellä Spinozan jumalkäsitystä.

Siirtolan Emäntä,ohjattavani, puolestaan kokee yhteisöllisyyttä olemalla yhteydessä tietoisuutensa kautta paitsi oikeisiin ihmisiin, luontoon niin myös eläviin ja kuolleisiin tiedemiehiin sekä kirjailijoihin. Hän on lisäksi ollut yhteydessä meihin, hänen egonsa osiin. Voimme kasvaa yhteisölliseksi ihmisiksi tuntemalla itsemme liittymisen johonkin suurempaan. Sen ei tarvitse olla elävä ihmisyhteisö, se voi olla jotakin muuta. Pirstoutunut ihminen voi sisällänsä eheyttää sen, minkä moderni ja postmoderni maailma ovat hänessä rikkoneet. Tämän jälkeen hän voi sanoa syvällä rintaäänellä: “Valitsen – olen siis olemassa”.

Me voimme Sisäisen teatterin avulla laajentaa tietoisuuttamme ja uudelleen kirjoittaa elämäämme käsikirjoitusta. Ei ole tärkeää, että meidän egomme rakentuu ehjäksi, terveeksi, jonkun asiantuntijan konseptia seuraten. Sen sijaan itseohjautuvuutemme ytimessä on oma perustavaa laatua oleva luovuutemme. Voimme itse olla parhaita oman itsemme asiantuntijoita.

Tärkeää mielenterveytemme kannalta ei ole edes pelkästään se, että näemme asioita niin kuin ne ovat, vaan seuraten kvanttimekaniikan käänteisiä kausaalisuhteita, tärkeää on, että näemme asioita niin kuin haluaisimme niiden olevan.

Oikeastaan terve optimistinen psyyke lepää Treenaajan mielestä myönteisillä illuusioilla. Sisäinen teatteri on eräs metodi, joka voi avustaa meitä myönteisten illuusioiden rakentamisessa. Se mahdollistaa leikkivän kiusoittelevan sisäisen keskustelun pirstoutneen egomme osien kanssa, mikä avartaa ymmärrystä. Jäykistyneet uskomuksemme, mukaan lukien ”asiantuntijoiden” ”oikeat” materialistiselle dualismille rakentuvat ajattelutavat, voivat olla onnellisen elämämme esteitä. Onnellinen elämä rakentuu Treenaajan mielestä oikeastaan myönteisille harhoille, jotka voivat samalla toimia joissakin tilanteissa itseään toteuttavina ennusteina.

Aktiivinen mielikuvitus Sisäisessä teatterissa

Sisäisen teatterin aktiivinen mielikuvitus on eräs perinteisen aktiivisen mielikuvituksen muunnos. Se  on kirjoittaen tapahtuvaa terapeuttista itsereflektiota ja tietoisuustaitojen harjaannuttamista. Jotta leikki sujuu, täytyy sinulla olla vahvoja aikuisia osia, jotka osaavat lohduttaa sinua, jos mielesi pintaan nousee voimakkaita vihan, häpeän tai ahdistuksen tunteita. Jos epäröit voimiasi, kannattaa kirjoittaa ryhmässä tai terapeutin ohjauksessa.

Sisäinen teatteri lähtee käyntiin seuraavasti:

1) Rakenna itsellesi egotiloja eli muodosta mielikuvituksesi avulla itsestäsi henkilöitymiä.

1) Valitse teema josta haluat keskustella rakentamiesi tilojen kanssa. Ehkä haluat keskustella jostain lapsuuden tapahtumasta, ehkä päivän polttavasta uutisesta, sinua kuormittavasta työtilanteesta  tai vaikkapa runosta. Voit itse valita keskusteluaiheen. Pääasia, etta teema herättää sinussa tunteita. Valitse keskusteluaiheeksi jokin teema joka koskettaa sinua.

2) Istu hiljaa itseksi rauhallisessa paikassa kynä kädessä tai tietokoneen näppäimistö sormiesi ulottuvilla.

3) Odota, kuka henkilöitymistäsi tulee paikalle, ja lähde kuuntelemana, mitä hänellä on sanottavaa. Harjoittele kuuntelua. Vältä sitä, että laitat sanoja hahmon suuhun. Joskus joudut tätäkin tekemään, jotta prosessi lähtee käyntiin. Ehkä useampiakin tiloja saapuu paikalle?  Anna kunkin mielentilasi, sisäisen teatterin jäsenesi, tuoda esille omat mielipiteensä.  Pidä huoli, että ryhmässä on mukana aikuisia osia, jotka auttavat ohjaamaan näytelmää eettisesti ja kunnioittavassa ilmapiirissä. Älä päästä teatterisi hahmoja mellastamaan. Kuuntele kaikki äänet. Kirjaa ylös näytelmäsi. Kukaan ei saa dominoida ja tukahduttaa muiden ääniä. Teatteri on parhaimmillaan silloin, kun uskallat päästää hetkittäin rationaalisesta ohjauksesta irti, ja annat hahmojen elää omaa elämäänsä. Sisäisessä teatterissa palaat unohtamiisi lapsen leikkeihin.  Osaat varmasti leikkiä mielikuvituksellasi. Monella aikuisella nämä taidot ovat vain ruostuneet.

4) Tavoite on, että onnistunut rakentamaan Sisäisestä teatteristasi hyvin kommunikoivan yhteisön. Tällöin tilasi eivät pääse mellastamaan ja sotkemaan omaa oikeaa elämääsi.

Sisäisen teatterin tarkoitus on edistää tuunnemolekyyliesi vapaata kulkua. Monet meistä tukahduttavat sisimmässä olevaa tunnepitoista materiaalia, mikä aiheuttaa tukoksia vapaassa tunnemolekyylien virtauksessa. Voimme edistää niiden virtausta aktiivisella mielikuvituksella ja meditaatiolla.

Amerikkalainen fysiologian professori Candace Pert korostaa, että meidän ihmisten tarvitsee ottaa vastuu tunteistamme. Luulemme, että joku ulkopuolinen saa meidät tuntemaan olomme kurjaksi tai ahdistuneeksi. Tietoisesti, tai oikeammin sanottuna, liian usein tiedostamattomasti, valitsemme joka hetki omat tunteemme. Ulkoinen maailma on vain uskomustemme ja odotustemme peili. Se miksi tunnemme jotakin, johtuu sitä, että sisällämme tunnemolekyylimme elävät omaa sinfoniaansa. Kun olet ohjannut kapelimestarina sinfoniaa huonosti, voi seurauksena olla pahaa oloa: fysiologisia ongelmia, jotka aiheuttavat epätasapainoa terveydessämme. Tukahdutetut ja käsittelemättömät tunteemme aiheuttavat meissä sairauksia, koska tällöin tunnemolekyylimme eivät virtaa vapaasti.