Elämä on teatteria – egon osat eheytymisemme välineenä nr. 4

Victor Racestä Sybiliin – tapausselostuksia ”moniminäisistä” minuuksista

Varhaisimmat tieteellisesti kirjatut moniminä-tapaukset näyttävät liittyvän pääsääntöisesti hypnoosiin. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska oma prosessinihan alkoi juuri hypnoterapiasta. Apuna tässä historiakartoituksessa olen käyttänyt Adam Crabtreen kirjoittamaa historiikkiä.

Ensimmäinen Crabtreen teksteistä löytämäni multipersoona tapaus on tapaus Victor Race vuodelta 1784.  Marquis de Puysegur, Franz Anton Mesmerin oppilas,  oli osallistunut Pariisissa hänen hypnoosiluennolle. Innostuneena uusista ajatuksistaan, markiisi lähti kokeilemaan ”animaalista magnetismia”(=hypnoosi) joihinkin tuttaviinsa mm. nuoren naisen hammassärkyyn. Eräs Puysegurin työntekijöistä, Victor Race, oli kuumeessa ja hänellä oli keuhkokongestiota. Puysegur heilautti käsiään potilaan kasvojen yllä opetetulla tavalla ja yllätykseksi Race vaipui syvään ”magneettiseen uneen” siis hypnoositilaan. Tässä tilassa, normaalisti vähemmän älykkään tuntuinen Race, osoitti omaavansa kummallisia, jopa yliluonnollisia taitoja. Vaikutti nimittäin siltä, että hän kykeni lukemaan joitakin Marquis de Puisequrin ajatuksia ja lisäksi hän kykeni tekemään äärimmäisen teräviä havaintoja ja diagnooseja laitoksen muista potilaista. Kun Race herätettiin magneettisesta unesta, ei hän muistanut mitään tästä toisesta persoonastaan, mutta magneettisen unen aikana löytynyt persoona sen sijaan tunsi ja tiesi täysin ”normaalin” Victor Racen. Puysegur tajusi, että ihmisen tietoisuus oli jakaantunut. Sen sisällä oli siis toimintaa, josta se ei ole itse tietoinen. Hänen oivalluksensa oli tärkeä osa tiedostamattoman mielen, piilotajunnan, historiaa.

Eberhard Gmelinin tapaus vuodelta 1791 on myös äärimmäisen mielenkiintoinen. Hänellä oli potilaanaan saksalainen nainen, jolla oli täydellistä ranskaa puhuva tiedostamaton osa. Tällä osapersoonalla oli täysin oma historiansa. Ranskatar oli muuttanut Stuttgartiin pakoon Ranskan vallankumousta ja hän puhui ranskaa aksentilla. Saksalainen tila ja ranskalainen tila eivät tunteneet toisiaan, mutta ranskalainen tunsi useita ranskalaisia edeltäjätilojaan. Eberhard Gmelin onnistui eheyttämään potilaan, käyttäen itse asiassa tänäkin päivänä käytettyä menetelmää, jossa hän kääntyi naisen oman sisäisen neuvonantajan puoleen, joka ohjasi milloin ja kuinka satunnainen tilojen vaihtelu tulee loppumaan.

Hyvin monet monipersoonallisuustapaukset olivat syntyneet hypnoosissa. Jotkut tutkijat olivatkin jopa sitä mieltä, että hypnoosi voi tuottaa häiriötä nimeltään ”multippeli persoonallisuushäiriö”. Nykyään kuitenkin on alettu pitää monitilaista hyvin kommunikoivaa moniosaista minuutta täysin normaalina. Päinvastoin, useat psykoterapeutit ovat sitä mieltä, että rikas monimuotoinen toimiva vuorovaikutus tiedostamattoman ja tietoisen mielenosan välillä osoittaa suurta mielenterveyttä. Moniosaista mieltä pidetäänkin yleisesti tänä päivänä ihmispsyykeen normaalina toimintana, silloin, kun osat tuntevat toisensa, ja toimivat yhteistyössä keskenään. Tällöin uskon, että niiden väliset rajatkin muuttuvat hajanaisiksi. Siksi uskonkin, että moni ”tervepäinen” ihminen kokee olevansa vain yksi persoona. Elämän kaaostilanteissa, ristiriitojen keskellä painivan ahdistuneen mielen jakaminen luovasti sen eri tiloiksi, voi edistää uuden ja eheämmän minuuden syntymistä. Tällaisessa tilassa useinmiten eduksi on ulkopuolinen ohjaus.

William Jamesiltä (1842-1910)löytyy mielenkiintoinen  tapaus, nimittäin Vanha Tumppi (Old Stump). Tämä tapaus on kirjattu Jamesin 1889 julkaisemaan artikkeliin automaattisesta kirjoittamisesta. Tohtori Ira Barrows hoiti 19-vuoden ikäisestä lähtien potilasta nimeltä Anna Winsor. Kyseisen neitosen itsetuhoinen käyttäytyminen tuotti ongelmia. Voimme oikeastaan hänen kohdallaan puhua konkreettisesta tapauksesta, jossa ”vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee”. Pian hoidon aloittamisen jälkeen ilmeni kummallisia ilmiöitä. Istunnoissa tapahtui toistuvasti niin, että AnnaWinsorin käsi muuttui ”klöntiksi”, jota hän ei pystynyt liikuttamaan. Kädestä tuli myös täysin tunnoton. Se ei reagoinut esimerkiksi nipistelyihin. Tämän jälkeen Anna ei tuntenut enää kättään, vaan luuli sen kuuluvan jollekin toiselle täysin rationaaliselle henkilölle. Anna koki suurta loukkausta, että tämä Vanha Tumppi tunkeutui hänen maailmaansa. Näytti todella olevan niin, että Vanha Tumppi eli omaa älyllistä elämäänsä. Se toi viestejä kuolleilta, kirjoitti runoutta ja teki maalauksia. Käsi kommunikoi tietysti kirjoittamalla, koska sillä ei ollut siis suuta. Vanhan Tumpin kommunikaatio oli vuorovaikutuksellista ja täysin ymmärrettävää. Öiseen aikaan Vanha Tumppi hoivasi Annaa. Se huolehti, ettei peitto putoa päältä ja käsi herätti lähellä olevan Annan äidin, jos Anna itse sai esimerkiksi kouristuksia. Niin kuin yleensäkin erillisillä tiloilla, molemmilla osapuolilla, Annalla ja Vanhalla Tumpilla, oli oma käsityksensä todellisuudesta. Heidän toimintaansa motivoivat eri asiat ja molemmilla oli oma yksilöllinen muistinsa.

Toinen kuuluisa William Jamesin käsittelemä tapaus on rouva Rouva Piper. Hänen William James sanoi olevan hänen ”valkoinen lehmänsä”. Tällä hän viittasi siihen logiikan ajattelumalliin, jossa yksi poikkeus kumoaa väitteen. Väite tässä tapauksessa oli siis, että kaikki lehmät ovat mustia. Rouva Leonora Piper Bostonista piti istuntoja, joissa hän toi erilaisia persoonansa osia tai kenties oikeammin ”henkiä” esiin transsissa verbalisoiden niiden ajatuksia sekä kirjoittaen että puhuen.William seurasi useamman vuoden ajan Piperin istuntoja, eikä saanut häntä koskaan kiinni petoksesta. Rouva Piperiltä nousi tietoisuuteen eri syvyisissä tiloissa eri alterpersoonia, joitakin nimetäkseni, Phinuit, George Pellew ja Hodgson. Eerityisesti Georg Pellew oli mielenkiintoinen ”henki”, koska hän vaikutti olevan vain muutamia viikkoja ennen istuntojen aloittamista ratsastusonnettomuudessa kuollut mieshenkilö. Vaikutti siis siltä, että Rouva Piperin henki oli kaapannut melko täydellisesti kuolleen ihmisen hengen. Istuntoa oli seuraamassa useaan otteeseen oikean, jo edesmenneen, Pellewin tuttavia, jotka kaikki tämä henki tunnisti. Hän myös osasi hämmästykseksi kommunikoida kunkin tuttavan (30 kappaletta) kanssa asianmukaisesti jakaen menneet yhteiset kokemukset. Filosofi ja psykologi William Jamesin Piper sai ainakin vakuuttuneeksi siitä, että mitään petosta ei tapaukseen liittynyt. Kyseessä oli siis hänelle ”valkoinen lehmä”.  Tämä tiedemies kirjoitti, että hänellä ei ole aavistustakaan, miten George Pellew Rouva Piperissa oli kyennyt hankkimaan sen kaiken tiedon mitä hänellä oli. Jamesistä näytti siltä, että Piperilla oli joku sellainen tietolähde, jota hänen ymmärryksensä ei pystynyt saavuttamaan. Tämä Piper oli mielenkiintoinen tarina sinänsä, koska minulla oli välillä voimakas tunne omassa moniminäisessä kirjoittamisprosessissani, että ”kommunikoin jo kuolleiden ihmisten kanssa”. Olen kuitenkin ajatellut tämä olevan jonkinlaista arkkityyppistä yhteyden pitoa menneisyyteen, ja niiden henkiin, eikä se ole ollut mitään sellaista, mitä kutsuisin yliluonnolliseksi. Mystiset yliyksilölliset yhteyden kokemukset ympäristöön, ihmisluontoon, luontoon ja ihmishistorian kaukaiseen menneisyyteen, olivat kuitenkin minulle merkkejä hyppäyksellisestä edistymisestä omassa sisäisessä prosessissani.

Neiti Beauchamp oli Morton Princen (1854-1929) hyvin tunnettu monipersoonainen tutkimuskohde. Prince käytti hypnoosia kyseisen potilaan hoitamisessa. Hänellä oli kolme toissijaista persoonaa ”Pyhimys”, joka oli hurskas, tunnollinen ja nöyrä naishenkilö. Lisäksi Neiti B:llä oli mielentila ”Nainen”, joka oli vahva, järkevä, itseensä luottava, mutta helposti provosoituva. Kolmantena hänellä oli Sally, joka oli ilkikurinen ja vastuuton hauskanpitäjä. Mielenkiintoista Neiti B:n tapauksessa oli se, että Sally oli aina tietoinen Naisen ja Pyhimyksen tekemisistä. Kukin heistä saattoi suorittaa automaattisia toimintojaan, kirjoittaa tai puhua, mutta Sally oli aina tietoinen kaikesta mitä tapahtui. Hän jopa pilaili muitten mielentilojen kustannuksella; hän heitteli ikeitä herjoja Pyhimyksestä ja kutsui ”Naista” idiootiksi. Sen sijaan Nainen eikä myöskään Pyhmimys tunteneet Sallya. Nykyisen ymmärrykseni perusteella hoitona olisi ollut kaikkien osien tutustuttaminen toinen toisiinsa kunnioittavassa ilmapiirissä.

Morton Princeä pidetään tänä päivänä dissosiatiivisten häiriöiden (mielentilojen jakaantumisilmiöiden) uranuurtajana. Tänä päivänä ”häiriö” nimitys tuntuu kyllä mielestäni väärältä, koska dissosiaatio on mielestäni sinänsä ihmispsyykeen normaali ilmiö, eräänlainen suojautumismekanismi. Dissosiaatio on häiriö myös silloin, kun joku ahdistava tila jää häiriköimään elämäämme, eikä meillä ole välineitä yhdistää sitä osaksi itseämme. Häiriö se on mielestäni myös silloin, jos satunnaiset ristiriitaiset egomme osat jylläävät näytelmäämme, ja teemme näin jatkuvasti elämässämme satunnaisia valintoja, joita kadumme. Ajattelen, että pohjimmiltaan meitä kaikkia on moneksi.

Moniminäisyytemme ei ole kuitenkaan tilallista, spatiaalista, siinä mielessä kuin esimerkiksi näkisin ankkalammikolla lauman ankkoja, jotka voin luetella ja laskea samanaikaisesti. Ajattelen, että moninaisuutemme perusta on ajallinen, siis hienommin sanottuna temporaalinen. Olemme historiamme aikana sitoneet tunneperäistä tietoa, muistoja, eri minämme osiin. Mielentilamme edustavat siis ajallista moninaisuuttamme. Toki jotkut tutkijat väittävät, että tämä moniosaisuutemme on myös tilallista siinä mielessä, että nämä ajallisesti syntyneet tilamme sijaitsivat eri puolella aivojamme. Tästä ajatuksesta löytyy kuitenkin ristiriitaista tieteellistä tietoa.

Morton Prince rakensi käsitteen yhteistietoisuus (co-conciousness), kuvaamaan sitä, kuinka mielemme muodostuu monista eri keskuksista, jotka voivat toimia yhteistoiminnallisesti. Aika jännittävää, että tällaiset näkemykset ihmisen psyykeestä, jotka olivat vallalla jo 1800-luvulla, ovat nousseet ”uusien” terapeuttisten käytäntöjen lähtökohdaksi.

Oman psyykeen kannaltahan on eheyttävä kokemus oppia tuntemaan esimerkiksi kirjoittaen tai maalaten omat mielenkeskuksensa, mielentilansa,  ja auttaa heitä kommunikoimaan keskenään. Morton Prince tutki erittäin paljon nimenomaan automaattista kirjoittamista, josta hän hankki tietoa koskien ihmisen monikeskuksista tietoisuutta. Hän tuli siihen lopputulokseen, että monet tietoisuuden ilmiöt tulivat ymmärrettäväksi, kun oletettiin siinä olevan useampia yhtaikaisesti toimivia keskuksia. Henkilökohtaisesti oli itseasiassa aika lailla hämmentynyt, kun tajuan, miten pitkällä jo 1800-luvulla ollaan oltu mielen moniosaisuus-ajattelussa. Minun ”autohypnoosissa” tapahtunut kirjoittava leikkini mielentilojeni kanssa ei ole mitenkään kummallinen prosessi, kun tarkastelee ihmistietoisuuden tieteellistä historiaa.

Tuntuu siltä, että materialistisen maailmankatsomuksen alkaessa jyllätä, nämä ja lukemattomat muut menneiden tiedemiesten tapaukset ”unohdettiin”. Viisikymmentäluvulla sitten yllättäen suuren kohun kanssa löytyivät sensaatiot, Eve ja Sybil. Heidät leimattiin oudoiksi ”mutanteiksi”. Even persoonalla oli kolme toisistaan tietämätöntä tilaa. Eve White oli kunnollinen kotiäiti, Eve Black ”bilettäjä” ja  Jane kypsä intellektuelli nainen. Evellä oli traumaattinen lapsuus. Hänen kerrotaan mm. nähneen äitinsä haavoittaneen itseään. Sybiliä puolestaan oli lapsuudessa käytetty seksuaalisesti hyväksi. Hänellä oli kuusitoista eri persoonaa, joista kaksi oli miespuolista. Sinänsä hauska sattumus, että minulla vaikuttaisi olevan näitä tiloja suurin piirtein saman verran ja pari on ollut miespuolista. Henkilökohtaisesti en koe lapsuudessani olleen mitenkään erityisesti laiminlyöty. Enkä usko, että sieltä löytyisi mitään kauheita mörköjä. Toki suurperheen lapsena jää helposti ilman vastavuoroista kuuntelevaa vuorovaikutussuhdetta. Minun traumani kasaantuvat erityisesti aikuisikään. Säästän kuitenkin lukijan tällä kertaa niiden tarkemmalta selostukselta. Minun ja Sybilin tilojen ero on siinä, että koen osieni aina kommunikoineen joten kuten keskenään. Luulisin, että nämä tilani ovat jakaneet myös suuren osan muistia. Minun aikaisempi maailmani oli aina ristiriitainen, usein  jopa masentava ja yhdenlainen suhde siihen on minulle ollut aina sula  mahdottomuus. Moniminäisyys on minun vastaukseni moniarvoiseen maailmaan ja tilojeni auttamana olen löytänyt elämääni toivon elementin.

Tapaukset olen koonnut Adam Crabtreen sivuilta ja sekä hänen kirjoittamastaan luvusta ”Automatism and Secondary Centers of Consciousness” kirjassa Irreducible Mind, Toward A Psychology for the 21st Century. Even ja Sybilin kohdalla turvauduin googleen.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s