Elämä on teatteria – egon osat eheytymisemme välineenä nr. 10

Hypnoterapiassa ja eheyttävässä kirjoittamisessa on myös toinen yhteinen piirre. Ne molemmat edustavat integratiivista terapiasuuntausta. Integratiivisella terapiallahan tarkoitetaan sitä, että se yhdistää tietoa erilaisille persoonallisuusteorioille rakentuvista terapiaperinteistä. Ego-state terapiaa voidaan pitää tyyppiesimerkkinä tällaisesta terapiasuuntauksesta, jossa voi yhdistää ristiriitaisia maailmankatsomuksia ja motivaatioita edustavia näkemyksiä keskenään. Ajattelen, että eheyttävässä kirjoittamisessa ihmisen vapausaste kenties on vielä suurempi kuin hypnoterapiassa. Siinä ihmisellä on käytettävissä kaikki se filosofinen, kaunokirjallinen, historiallinen ja psykoterapeuttinen tieto, minkä hän ikäpäivänä haluaa opiskella ja käyttää hyväksi omien mahdollisten mielentilojensa rakentamisessa.

Ajattelen oman terapeuttisen prosessini, sisäisen teatterini, olleen hetkittäin automaattista kirjoittamista, mutta säätelin Itseyteni avulla oman tietoisuuteni astetta. Itsehypnoosini, transsini, syvyys vaihteli siis prosessini eri vaiheessa. Oli hetkiä, jolloin olin melko syvässä itsehypnoosissa, ja hämmästelin ”herättyäni” alitajuntani tuottamia dialogeja. Tällainen luku oli esimerkiksi Kati ja Ihmemaa Oz, jossa sijoitin omat mielenosani elämään satumaailmassa. Liikuin siis tällöin tietoisuuteni spektrin maagisessa osassa. Toisaalta joissain luvuissa terapeutti- ja/tai filosofimielentilani olivat jo ennen kirjoittamista päättäneet joitakin teemoja, tarinoita tai elämänfilosofisia teemoja, jotka tulisivat olemaan seuraavana reflektion ja refleksion kohteena. Siirryin integratiiviseen tietoisuuteni spektrin osaan. Filosofian liittäminen osaksi tarinaa, nosti minut välillä pinnallisempiin, enemmän tietoisiin tiloihin, joissa saatoin kaivaa jonkin reflektoitavan kirjan esiin, jonka jälkeen vaivuin taas syvempään luovaan tilaan.

Prosessini oli alitajunnan kanssa leikkivää eri perinteistä tarinoita ja tietoa integroivaa työskentelyä, jossa Itseyteni ohjasi koko ajan alitajunnan ja tietoisen mieleni osan välistä työskentelyä ja transsini syvyyttä. Uskon, että tämä automaattinen luova hypnoottinen kirjoittamistila on silta, joka voi yhdistää kirjallisuuterapian ja hypnoterapian toisiinsa. Hypnoterapiassa on pitkät perinteet symbolien ja metaforien kanssa työskentelystä, mutta siirtymällä kirjoittavaan itsehypnoosiin tämä terapiasuuntaus muuttuu osaksi kirjallisuusterapiaa tai kirjallisuusterapia osaksi hypnoterapiaa. Kun painopiste on itsehypnoottisen kirjoittavan tilan luomisessa, kyseessä voisi ajatella olevan eräs muoto hypnoterapiaa. Minulle tämän tilan saavuttaminen ei vaadi mitään erityisiä tietoisia ponnisteluja. Uskon, että kun ihminen pääsee ensimmäiset kerrat kiinni tähän tilaan, voi sen nopeasti oppia saavuttamaan uudestaan. Istun vain koneeni ääreen, ja alan kirjoittaa, ja hetken kuluttua en enää kirjoita vaan olen kirjoittamiseni.

Anita Muhl (Automaattinen kirjoittaminen) piti tarina- ja satutyyppistä työskentelyä harvoin vaarallisena. Tämän tyyppisessä työskentelyssä sisäiset ristiriidat on symbolisesti tai vertauskuvallisesti ilmaistu, niiden muoto kun on epäsuora. Tämä tekee tarinoitten kanssa työskentelyn ilmeisen turvallisiksi. Kirjoittaminen voi olla dissosiatiivista, mieltämme pirstovaa, siinä mielessä, että se voi olla apuna sisäisten ristiriitaisten tilojemme kartoituksessa. En usko, että ihminen normaalisti varsinkaan prosessinsa alkuvaiheessa kykenee saavuttamaan muuta kuin pinnallisia mielentiloja, joiden kanssa on hyvä ja turvallista aloittaa kirjoittamisprosessi. Kannattaa kehittää ja käyttää omaa mielikuvitustaan. Näin voit luoda itsessäsi mielikuvia, fiktiivisiä roolinottoja ja tarinoita, joiden avulla omaa elämää voi tarkastella turvalliselta etäisyydeltä. Sitä paitsi juuri mielikuvitus on tärkeä elementti, joka auttaa meitä lähestymään hellävaraisesti tunteita, jotka on normaalisti torjuttu tietoisuudesta.

Osa eheytymistämme on juuri se, että onnistumme muuttamaan tiloihimme tallentuneen tunteen uudeksi visuaaliseksi tai tarinalliseksi muodoksi. Tavoite kirjoitusprosessissa ei ole siis kuvata tapahtumia ulkokohtaisesti kertoen, vaan luovasti sisäisille tunteillemme uusia mielikuvituksellisia ulkoisia muotoja hakien. Alkuun eheyttävän oman mielenteatterin näytelmän kirjoittaminen onkin pikemminkin erilaisilla mielikuvituksellisilla näkökulmilla leikkimistä, kuin mitään syvällisempää analyysiä. Onnistuminen syvällisemmässä itseterapiassa mielestäni edellyttää innostusta ja perehtymistä joihinkin psykoterapeuttisiin perinteisiin, jotta prosessissa kykenee säilyttämään oman ohjauksen.  Itseohjauksellisen näytelmän ohjaajan täytyy tietää mihin suuntaan hän on menossa eli mikä on improvisoidun näytelmämme tavoite. Ja kuten olen tuonut jo aikaisemmin esille, kun ihminen ”ui syvissä vesissä”, kannattaa hänellä olla terapeutti, jonka apuun ja tukeen voi tarvittaessa turvautua.

Tämä mielemme näkeminen moniosaisena, voi siis parhaimmillaan olla lähtökohta uudelle eheämmälle minuudellemme. Oman työskentelyni päämäärä olikin tehdä itseni tietoiseksi sisäisistä ristiriitaisista osistani, jonka jälkeen vuorovaikutuksellisessa prosessissani muodostin osistani eheämmän, paremmin kommunikoivan ryhmän. Heidän kommunikaationsa ei ollut älyllistä, vaan luovaa normaalista arjen rationaalisuudesta irti päästämistä. Mielentilojeni kieli oli ensisijaisesti metaforista, tarinoita, satuja, ideoita kirjallisuudesta ja elämänfilosofiaa. Joitakin reaalisia kokemuksiakin kävin läpi, niin kuin oman syöpätarinani. Muhl korostaa, että kun ihminen onnistuu tekemään tällaisesta automaattisesta toiminnosta assosiatiivisen, tahdonalaisesti eri mielenosia yhdistävän toiminnan, on ihminen löytänyt itselleen pysyvän elämää rikastavan itseilmaisutavan. Mitä tähän Muhlin ajatukseen muuta voisi lisätä kuin että, niinpä niin. Voisimme puhua eräästä ihmisen tavasta toteuttaa omaa luontoaan.

Uskon, että jokaiselle lääketieteen ammattilaiselle olisi eduksi edistää omaa yksilöitymisprosessiaan jollain terapeuttisella metodilla. Terapeuttinen kirjoittaminen olisi tähän tarkoitukseen varsin hyvä vaihtoheto, sitä kun on helppo ohjata esimerkiksi ryhmissä. Perinteinen lääketieteellinen koulutuskulttuuri on esineellistävä eli ”objektivisoiva” ja lisäksi perfektionistinen. Hallinnankulttuuriin on sisäänrakennettuna täydellisyyden tavoitelu. Monet lääkärit siksi vaativat itseltään yliluonnollisen virheettömiä suorituksia. Robottiasenne potilaaseen ei eheytä potilasta eikä itseä. Toki aina on ja on ollut myös vuorovaikutustaitoisia lääkäreitä, jotka vaikuttavat olevan melkein luonnonlahjakkuuksia. Osa lääketieteen ammattilaisista puolestaan ahdistuu potilaittensa tunteensiirroista ja he saattavat tuntea itsensä kömpelöksi vuorovaikutustilanteissa. Jotta ihminen kykenee ymmärtämään toisen ihmisen tunne-elämää, täytyy hänellä olla jonkinasteinen ymmärrys omista tunteistaan. Tämänpäivän terveydenhuollon ammattilainen tarvitsee itselleen henkistä työsuojelua.

Amerikkalainen lääkäri ja vuorovaikutuskouluttaja Rachel Naomi Remen kertoo oman tarinansa ammatillista kehityksestään kirjassa ”Kitchen Table Wisdom”, jossa hän kertoi hänellä menneen kymmenkunta vuotta aikaa siihen, että hän toipui lääketieteen esineellistävästä koulutuksesta. Hän väittää, että hyvin tavallinen lääkärin henkiseen pahoinvoinnin selitys löytyy tästä ”objektivisoivasta asenteesta” itseen ja toiseen ihmiseen. Suomessakin lääkärit sijoittuvat korkealle itsemurhatilastoissa, joten tämäkin kannanotto kannattaisi ottaa vakavasti. Uskon, että kun lääkäri oppii kuuntelemaan asiakkaansa tarinaa, lisääntyy samalla myös hänen itsetuntemuksensa ja työstäkin tulee siinä sivussa huomattavasti antoisempaa. Henkilökohtaisesti olen kokenut äärettömän vapauttavana, ettei minun tarvitse enää leikkiä mitään ”asiallista hammnaslääkäriä” työssäni vaan saan tehdä tätä työtä omalla persoonanllani. Saan olla oma itseni myös työpaikalla. Kirjoittaminen voi olla sekä itsetuntemuksen että potilaan kokonaisvaltaisen hoitamisen väline.

Huomaan, että omaa ego-statestä kehittämääni itseterapeuttista kirjoittamismenetelmääni lähellä on kirjallisuusterapiapuolella Celia Hunt. Hän on kehittänyt oman kuvitteellisten elämäntarinoiden kirjoittamisen menetelmän, jossa kirjoittaja käyttää hyväkseen muun muassa omia valokuviaan. Niiden avulla hän luo kuvitteellisia hahmoja tuntemistaan ihmisistä ja tutuista maisemista. Henkilö itse on tarinan kertoja, ja hän voi sijoittaa kertomuksen erilaisiin historiallisiin aikakausiin. Huntin menetelmää voi käyttää myös dialogi-muodossa, eli niin kuin minä, rakentaen näytelmää. Minun mielenteatteristani hänen kirjoittamisprosessinsa näyttäisi eroavan siten, että hänen tarinoittensa roolihahmot ovat näennäisesti itsen ulkoisia hahmoja, kun taas mielenteatterissa luodaan fiktiiviset hahmot omista ristiriitaisista mielenosista. Kumpaisellakin meistä kirjoittamisen päämääränä on auttaa kirjoittajaa löytämään omat tunteensa sekä henkilökohtainen oma sisäinen äänensä. Uskon, että meidän molempien metodeilla ihminen voi kehittää omaa näkemystään itsestään ja samalla hän voi vahvistaa omaa identiteettiään. Hunt on kehittänyt myös menetelmän, jossa leikitään eri persoonilla.

Kirjallisuusterapeutti Gillie Bolton (The therapeutic potential of creative writing, 1999) korostaa, että asiantuntijoiden tulkinnat saattavat olla valtamanööverejä, jotka vieraannuttavat kirjoittajan kokemuksestaan. Siksi jokaisen eheyttävää kirjoittamista harrastavan olisi hyvä löytää oma avoin, vähemmän sääntöihin sidottu oma henkilökohtainen kirjoittamistapansa. Sitä tehokkaampaa kirjoittaminen on. Henkilökohtaisesti pidän terapeuttista perinteistä hyvinä sellaisia, joissa voidaan integroida tietoa erilaisista viisausperinteistä. Minulle tällaisia ”integratiivisia” suuntauksia edustavat narratiivinen terapia ja hypnoterapiasuuntauksista juuri tämä ego state -terapia. Jälkimmäiselle terapiasuuntaukselle rakentuu siis oma mielenteatterini.

Eheyttävä kirjoittaminen on se osa-alue, johon terveydenhuollon ammattilaisen on luontevaa ohjata asiakastaan työstämään omia tunteitaan. Gillie Bolton korostaakin, että he on potentiaalisesti erinomaisia ryhmä tähän tarkoitukseen. Tärkeintä ohjaajalle on oma henkilökohtainen kokemus kirjoittamisesta. Henkilön, joka ohjaa kirjoittamista, kun kannattaa opastaa ohjattaviaan tekemään juuri niitä asioita, joita hän itsekin tehnyt. Entä onko Boltonin mielestä eheyttävä kirjoittaminen vaarallista (Ihanus/Terapeuttinen kirjoittaminen)? ”Terapeutit ovat sanoneet usein, että se, mitä teen ja suosittelen, on liian vaarallista. Mutta me elämme vaarallisessa maailmassa (eikö aina ole ollut niin?). Meillä voi olla uskoa itseemme, luottamusta fantastiseen prosessiin, joita on käytetty vuosisatojen ajan. Voimme olla vastuussa ohjauksestamme, voimme anteliaasti omistaa kirjoituksellemme aikaa ja energiaa sekä suhtautua ehdottoman myönteisesti (kutsukaamme sitä mielummin rakkaudeksi) tukeaksemme ihmisiä heidän kirjoittamisseikkailujensa läpi. Meidän tulee ottaa vakavasti kauhumme ja ahdistuksemme, toiveemme ja pelkomme ja viedä itsemme lähelle omia rajojamme jotta muutos voisi tapahtua. Ja raja tuntuu olevan vaarallisen lähellä aika ajoin. Rajat ovat siellä, missä voima asuu: rajojen kriittinen tiedostaminen ja niiden haastaminen merkitsee sitä, että on elossa – todella elossa… Kirjoittamisseikkailut täytyy pitää leikinomaisina, tutkivina, ei-rajoittavina ja äärettömän vaihtelevina.”

Olen samaa mieltä Gillie Boltonin kanssa. Ihmiset ovat satoja vuosia leikkineet kirjoittaen oman tietoisuutensa kanssa. Ja heillä on edelleen oikeus kirjoittaa omia tunteitaan, mielikuviaan ja ajatuksiaan. Jos emme uskalla leikkiä luovasti sisäisen maailmamme kanssa, emme myöskään uskalla elää omaa elämäämme, vaan pahimmassa tapauksessa elämämme on asiantuntijoiden.

Meillä on tänä päivänä valtava määrä terapeuttista tietoa. Toivon, että tulevaisuudessa jo kouluissa opetetaan entistä enemmän tälle tiedolle perustuvaa itsetuntemusta, tunteiden luovaa itseilmaisua ja ongelmien ratkaisutaitoja. Toivon, että siirtyisimme tietopainotteisesta opiskelusta yksilöitymispainotteisiin. Patoutuneet tunteemme johtaa sisäiseen ahdistukseen ja väkivaltan. Toivon, että tulevaisuuden ihminen on mahdollisimman pitkälle itseohjautuva. Toivon, että siirrymme irrallisen tiedon kasaamisesta aikaan, jossa kaikenlainen tieto, faktat, tarinat, myytit, integroituvat mahdollisimman toimiviksi osaksi ihmisen sisäistä todellisuutta. Uskon, että tällöin löydämme takaisin kadotetut juuremme. Peilinämme tässä prosessissamme meillä on vain toinen ihminen. Hän voi olla vaikkapa dialogitaitoinen asiantuntija.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s