On, totta vieköön, mielenkiintoinen ja paljon ajastamme kertova uutinen, tämä eilinen fiktiivisen moniminäisen persoonan ja hänen peilinänsä toimineen teinitytön välillä tapahtunut virtuaalinen vuorovaikutuksellinen rakkausleikki, joka toiselle osapuolelle olikin totisinta totta. Ehkä asia on juuri näin kuin Carl Jung väittää, ”kompleksinen”, siis tällainen monikeskuksinen minuus, voi edustaa yhtä lailla sekä terveyttä että sairautta.
Tässä tapauksessa vaikuttaa siltä, että kaksi ihmistä yhdessä loivat fiktiivisen molempien elämää näennäisesti rikastavan pitkäaikaisen valhetodellisuuden, jossa molemmat viihtyivät luultavammin paremmin kuin oikeassa elämässään. Onko niin, että silloin kun ihminen ei löydä eheää suhdettaan reaalimaailmaan, pakeneminen virtuaaliseen fantasioiden maailmaan voi olla niin totaalista, että loppujen kaikilta osapuolilta erotuskyky todellisuuden ja fiktion välillä ainakin jossain määrin katoaa? Omiin kokemuksiini viitaten, en tätä ihmettele lainkaan. Luova oma sisäinen mielikuvitusmaailma on tosi mukava paikkaa viettää aikaansa. Miksei myös houkuttelevaa olisi paeta fantasiatodellisuuteen, virtuaaliseen peilisaliin, jossa voimme unohtaa arjen ja siellä voimme ilkikurisesti heijastella itseämme toinen toisiimme? Sitä lähinnä ihmettelen, että luulisi tällä moniminäisellä petollisella minuudella olleen eettisen, syyttävän osan, jonka raskaista soimauksista kyseinen naisparka on joutunut kärsimään reaalielämässään.
Ehkäpä olennaista juuri tässä monikeskuksisen ”ryhmäminän” työskentelyssä on ohjauksen keskuksen sijainti. Jos moniminäisen ihmisen ohjauskeskus on tietoisuudessa, joka on läheisessä suhteessa reaalimaailmaan, kyseessä on terve moniminäisyys. Jos valta teatterin ohjauksesta annetaan täysin alitajunnalle, syöksymme fiktioiden ihanaan maailmaan ja rajat todellisuuden ja fiktiivisen maailman välillä alkavat hämärtymään. Tästä ihanasta unesta herääminen, ankeaan todellisuuteen, on mitä ilmeisemmin tämänkertaisessa leikissä ollut raskasta molemmille osapuolille.
Kuinka moni muu ihminen elää kaksois-, kolmois-, nelos- jne. elämäänsä internetin virtuaalisessa todellisuudessa piiloutuneena nimimerkkiensä taakse? On miellyttävää, kun voi sanoutua irti vastuustaan, kun hän, kirjoittava osani, ei olekaan kiinteää minuuttani, vaan hänet on irrotettu itselliseksi vastuuttomaksi omaksi toimijakseen? Jotkut avoimet keskustelufoorumit tuntuvat olevan pirstoutuneitten ihmisten temmellyskenttiä. Niissä voi kirjoittaa kaiken mikä jonkun osan mieleen sattuu juolahtamaan. Ihmisen monitilainen minuus ei mielestäni ole ihme, vaan luonnollinen tila kaoottisen, ristiriitaisen ja moniarvoisen nykytodellisuuden keskellä.
Mitä aikamme mielestäni tarvitsee, on näitä kudonnanopettajia, jotka ohjaavat meitä, kuinka näistä monista alitajuntamme aineksistamme voimme punoa itsellemme kauniin eheän kankaan, jolla voimme rikastaa toinen toistemme elämää. Näillä tytöillä, tai ainakaan toisella, ei tainnut ollut minkäänlaisia kankaankudonnantaitoja.
Mielentilojen treenikirja 