Elämä on teatteria – egon osat eheytymiseni välineenä nr. 10

Kuka kirjoitti kirjani?

Piti siirtyä siihen Jungiin, vaan eipä siitä vieläkään tule mitään. Aivoni arskaltelevat uusien ”esileikkien” parissa.

Kun olen nyt syventynyt lukemaan uudelleen itseäni, siis kirjani ajatuksia itseydessäni, on minua toistuvasti askarruttanut, kuka oikeastaan olen ja kuka kirjaani kirjoittaa. Kun kävin läpi omaa eheyttävää prosessiani, olin aluksi Kati, kirjoittaja, mutta prosessini aikana rivien välissä tapahtui mitä ilmeisimmin tämän tekstiä luovan entisen minuuteni kuolema. Ikään kuin vähitellen liu’uin kirjoittajasta persoonattomaksi sisäistä näytelmääni organisoivaksi uudeksi minuudeksi ja mieletilojeni hetkelliseksi tuotteeksi. Kadotin persoonani ja muutin muotoni kirjoittavaksi prosessiksi.

Roland Barthes, ranskalainen filosofi ja kirjallisuuden asiantuntija väittääkin, että kirjallisessa prosessissa tapahtuu kirjailijan kuolema (death of the author), jonka jälkeen kirjailija ei enää puhu, vaan uusi tekstissä minuus löytyy ”intertekstuaalisesti” (intertext). Tulkiten Barthesta ajattelen, että prosessissani kävi juuri näin. Kirjoitusprosessissani kehitin uuden persoonattoman minuuteni, menetin vanhan identiteettini, jossa tyhjensin vanhat aatteeni, tunteeni, intohimoni ja ilmaisutapani. Muutos näkyy kirjoittamani kirjan rivien välissä. Kaaoksessani syntyi uusi persoonaton kirjoittaja, uusi sisäinen auktoriteettini, historiallisesti neutraali minuuteni, joka syntyi osana uutta tekstiä.

Tämä uusi minuuteni irrottautui vanhoista auktoriteeteista, eikä hänellä ole enää mitään kiinteää, jolle jalkansa pistää. Tämä uusi minuuteni ei ole dominoivan kulttuurin yleinen äänitorvi, vaan hän peilaa itseään vapaavalintaisesti kehen itse haluaa, toiseuteen itsessäni tai toiseen reaaliseen ihmiseen. Tai sitten se peilaa itseään jos jonkinlaisiin muiden ihmisten kirjallisiin tuotoksiin, joihin se joskus synkronisesti tai usein ehkä ihan vain sattumanvaraisesti törmää.  Näin laajentuu intertekstuaalinen todellisuus. Puhutaan tällöin refleksiosta tai Mihail Bahitin käyttää termia dialogi. Pyrin olemaan dialogissa, avoimessa kuuntelevassa suhteessaa toiseuteen. Kaappaan uutta toiseutta itseeni laajentamalla uusien luomieni tilojen kautta  intertekstuaalista todellisuuttani.

Prosessi ei tapahtunut ilman tuskaa, sillä se on pakottanut minut samalla yksinäisyyteen. Itseyteni muutosprosessin aikana kävin läpi koko tunneskaalan; ahdistusta, pelkoa, ärtymystä, vihaa, suurta riemua, pyhiä hetkiä, kiitollisuutta. Olen kuitenkin huomannut, että eksistentiaaliselta olemukseltaan tämän uuden minuuteni mukanaan tuoma yksinäisyys on luonteeltaan hyvää yksinäisyyttä. Se on luovaa yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, jossa en ole koskaan enää yksin, koska olen osa jotain ääretöntä.

Bartheksen ajatuksiin vielä peilaten, tapoin oman vanhan omaelämänkerrallisen minuuteni, tein veren, kuonan ja kuolan roiskuessa vanhan itseyteni itsemurhan. Kulisseissani kuoli vanha omaelämänkerrallinen minuuteni. Loin sen sijaan uutta minuuttani, joka ei ole olemassa muuta kuin juuri kirjoittamisen hetkellä. Olen siis nyt itse oma symbolini, enkä ole olemassa sanoissa, muuta kuin juuri niiden kirjoittamisen hetkellä. Olen prisma, jonka kautta siivilöin toiseudesta ainesta, jonka jälkeen todellisuuteni näyttäytyy joka hetki täysin yksilöllisenä ja omanlaisenaan. Kirjoittamalla luon jatkuvasti uutta itseyttäni, joka on olemassa vain sellaisenaan olemassa ainoastaan luomishetkellä. Sekunnin murto-osan. Tämän hetken jälkeen, teksti ei ole enää minuuttani. Muina kirjoittamattomina hetkinä hän on vain sisäinen ääni, ilman retoriikka. Puhtaasti luovasta kirjoittamisesta prosessini erosi siinä, että integroin tietoisesti aktiivisen mielikuvituksen avulla osaamista vanhojen ja uusien mielentilojeni kautta, jotka edustivat erilaisia tunteita ja maailmankatsomuksia.

Olisinko hieman armollisempi itselleni. En teekkään omaelämänkerrallista itsemurhaa, vaan käsitteellistäisin itseni feministi Hélène Cixoun ajatuksia myötäillen. Synnyttäisin vain uuden itseyteni, ja tämän itseyden saavuttaminen tapahtuu tulemalla sinuiksi oman kehollisen minuuteni kanssa. Ehkä sinä hetkenä kun katsoin arpiani leikkauksen jälkeen, ja olin valmis luovuttamaan kaikki tarpeettomat osat itsestäni, siitä hinnasta, että saisin elää, tulin sinuiksi oman kehoni kanssa. Ehkä itseni rankaiseminen loppui kirurgin veitsen viiltoihin; löysin armollisuuden itseäni ja samalla toista ihmistä kohtaan. Ehkä juuri silloin kuoli kehoni arvo oman tai vieraan katseen objektina ja syntyi uusi kehoni, jonka arvo mitataan vain elämän arvokkaana palvelijana. Uusi cixoulainen minuuteni olisi minuus, jossa kulttuurisen dominoivan vallan ääni on siirretty sivuun, syrjemmälle. Sen vapauttamalle tilalle on tullut uusi rakkauden tila, jossa voi kuunnella kaikkia ääniä; seksuaalisuuden, mystiikan ja  politiikan ääniä. Cioux kutsuu tämänkaltaista prosessia egosta irtaantumiseksi (de-egoization), joka on hetki jolloin päästetään vanhasta minuudesta irti. Tällöin kirjoittaessa vanha persoonallinen minuus muuttuu ja syntyy uusi keskus, sellainen virtaava, toiseuden kanssa avoimessa vuorovaikutuksessa oleva persoonattomasti todentuva minuus.

Mitä nämä hienot teoriat käytännössä tarkoittavat? Ne tarkoittavat omassa elämässäni sitä, että uskon synnyttäneeni uuden itseohjautuvan, maallisista auktoriteeteista vapaamman hävyttömmän minuuteni.  Uskallan tuoda esille valtavirrasta poikkeavat mielipiteeni ja ajatukseni. Olen oppinut läsnäolon taitoja (vaikka tästä asiasta mieheni on hetkittäin eri mieltä – varsinkin silloin kun kirjoitan) ja olen oppinut elämään tässä hetkessä.

Olen kirjoittavassa itsehypnoottisessa, luovassa,  mielentilojeni välisessä tilassa, löytänyt uuden persoonattoman koko elämäni läpi muuttuvan prosessini ohjaajan.  Olen sisäistänyt itselleni dialogin kulttuurin. Tiede, uskonnot, kulttuuri ja niiden asiantuntijat, kaikki he ovat minulle tärkeitä dialogikumppaneita. Suurin auktoriteettini löytyy sisältä itsestäni. En tee pitkiä suunnitelmia etukäteen elämässäni, vaan olen heittäytynyt osaksi elämän ihmeellistä ikuista teatteria, jossa yritän näytöksiäni joka päivä ohjailla sellaiseksi, että voin täältä poistuessani sanoa: ”Kaikki ei mennyt aina hienosti, mutta minä sentään yritin elää omanlaiseni pelottoman elämän ja tein, minkä pystyin.”  En halua olla Leo Tolstoin Ivan Illjits, joka kuollessaan huomaa, kuinka tarkoituksettoman elämän hän on elänyt.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s