Moniminuuteni peilinä Carl Jung nr. 3

Kaikki psyykkinen elämä on juurtuneena arkkityyppeihin, ja ne ovatkin niin vahvasti toisiinsa kudottuina, että vaatii kriittistä ponnistelua, jotta kykenee erottamaan ainutlaatuisen tyypillisestä edes jonkinlaisella varmuudella. Perimmiltään jokainen yksilöllinen elämä on samanaikaisesti myös osa ikuista lajien elämää. Yksilö on jatkuvasti ”historiallinen”, koska hän on aikaansa sidottu; toisaalta tämä suhde aikaan on irrelevanttia… Koska arkkityyppi on tiedostamaton inhimillisen elämän ennakkotila, sen elämä paljastuessaan paljastaa myös yksilön tiedostamattoman elämän juurien elämän. (CW 11, Psychology and Spirituality)

Arkkityypeistä ja Jungin muista käsitteistä

Jung sopii Treenaajan luonteenlaatuiselle itseyden peilaamiseen huomattavasti paremmin kuin Freud. Jungin ajatukset kun vastaavat hänen mielestään paremmin tämän päivän monikulttuurista, -tieteellistä ja -arvoista todellisuutta. Kuten aikaisemmin tuli jo mainittua, Jung kun vastusti kaikenlaisia dogmeja. Kun hän kuuli ”jungilaisista”, kerrotaan hänen tokaisseen ”Luojan kiitos, olen Jung, enkä jungilainen”. Hän siis kannusti jokaista etsimään omaa yksilöitymispolkuaan, eikä hän suositellut matkimaan toisia.

Me emme ole samanlaisia, vaan joku voi löytää eväitä itselleen vaikkapa Treenaajan individuaatiomatkasta, toinen puolestaan saattaa tykästyä vaikkapa terapeuttiseen tanssiin tai maalaamiseen.  Treenaaja väittää, että jokaisella meistä on oma elämänfilosofiamme. Tämä siitä huolimatta, etteivät kaikki edes käsitä, mitä tällä tarkoitetaan. Järkyttävien menneisyyden kokemusten käsittelyssä terapeutin apu voi helpottaa olennaisesti oman elämänfilosofian tietoiseksi tekemisen alkuun pääsemisessä. Emäntä kuvaa omaa elämänfilosofiaansa teatterilla: hän on se prosessi, joka ohjaa hänen eri mielentilojen välistä teatteria.  Jollekin toiselle saattaa sopia joku toinen metafora paremmin.  Hän voi olla vaikka se tarina, jota hän rakentaa itsestään. Tai hän voi olla jotakin aivan muuta.

Jungia myötäilleen: Kun joku keksii uuden merkittävän tavan havainnollistaa todellisuutta ja integroida ajatuksia löytääkseen itseytensä, alkavat muut matkia häntä, ja jonkun ajan kuluttua alunperin luova hieno idea kutistuu pelkäksi tyhjäksi mimiikaksi. Olemme onnistuneet rakentamaan vain yhden uuden naamion itsellemme lisää. Treenaaja kannustaakin ihmisiä ”varastamaan” ajatuksia juuri sinun sisäisiä tunnelmiasi koskettavilta menneiltä ja olemassa olevilta filosofeilta, teologeilta, psykologeilta  sekä taiteilta,  ja näin rakentamaan näistä henkilökohtaisista aineksista juuri sinulle itsellesi sopiva ”yksilöitymissoppa”. Jokainen ihminen elämänkommelluksineen on ainutkertainen teatterinäytöksien sarja tai tarinansa.  Toki alkulämmittelyä uusi itseohjautuvuuteen pyrkivä treenaaja voi kaivata. Sitä voi löytyä vaikkapa sopivalta hypno- tai muulta psykoterapeutilta.

Treenaajan Ego State -terapiasta  rakentama kirjoittamismenetelmä on eräs integratiivinen tapa lähteä rakentamaan uutta eheämpää itseyttä. Ego state on siinä mielessä näppärä taustateoria, että sen avulla voi yhdistellä ajatuksia eri teorioista käsin. Nykyään puhutaan tieteitten välisestä yhteistyöstä. Ego state edustaa eri terapeuttisten perinteiden yhdistämismahdollisuutta. Sisäinen teatteri voi tarjota jollekin yksilölle sen Graalin maljan, josta uusi oivallus nousee. Ego State menetelmä oivaltaa todellisuuden pluralistisen ja eheyden integratiivisen luonteen.

Treenaaja on sitä mieltä, että sisäisen mielenteatterin mielentilat edustavat juuri näitä jungilaisia arkkityyppejä. Jung muuten vastusti kaikenlaisia ”step-by-step” oppaita ja teknisiä sääntöjä. Terapeuttista omaan todellisuuteemme yhdistämiskelpoista materiaalia, psykologista, hengellistä ja filosofista tietoa, meillä kun on tänä päivänä valtavat määrät. Tämä omakohtaisesti sisimpää koskettavan tiedon luova yhdistäminen kokemuksellisesti osaksi omaa toiminnallista valmiuttamme, voi auttaa meitä rakentamaan itsestämme eheitä maailmaan juurtuneita ihmisiä. Nykykulttuurimme kenttä kun on erityistiedon pirstoma ja se on epäilemättä eräs yksilön henkisen pahoinvoinnin tuottaja. Olemme imaisset itseemme yhden kulttuurisen arkkityyppisen myytin vanhemmiltamme, koulusta ja yliopistoista. Massaihminen on sisäistänyt sen ja luulee sen pirstoutuneen myyttisen tiedon edustavan ”oikeaa” totuutta ja todellisuutta.

Treenaajan mielestä Jung oivalsi hienosti juuri tämän todellisuuden pluralistisen ”monien totuuksien” luonteen, minkä vuoksi hän ei halunnut sitoa tietoa yhteenkään varmaan tietoon.  Treenaaja ihailee Jungissa juuri hänen luovuuttaan ja rohkeuttaan sanoutua irti valtaa pitävistä dogmaattisista perinteisistä tieteellisistä ajattelumalleista. Tästä hän maksoikin kalliin hinnan: Monet valtavirtatieteessä paheksuivat häntä ”huuhaa”-tieteilijänä.  Jungilla taisi olla tieteeseen tällainen viharakkaussuhde.

Seuraavassa jungilaisten käsitteiden pohdiskelussa olen käyttänyt lähteenäni Christopher Hauken ”Jung and the Postmodern”-kirjaa sekä Jungin, Keréneyin ”The Science of Mytology”-kirjaa  ja Olavi Moilasen ”Totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa”- kirjaa. Sisäistämällä arkkityyppisen ajattelun voimme tehdä itsestämme luovia monenlaista tunnepitoista informaatiota itseemme integroivia ainutlaatuisia eheitä yksilöitä. Ihmistä ei tulee alistaa teorialle vaan teoria ihmiselle.

Aktiivinen mielikuvitus on puolestaan tiedostamattoman luonnollinen tapa ilmaista itseään. Se on sarja mielikuvia, jotka on tuotettu tarkoituksellisen keskittymisen kautta. Jung oli sitä mieltä, että havaitsemattomat tiedostamattomat mielikuvituksen tuotteet lisäävät unien määrää ja niiden intensiteettiä. Kun nämä mielikuvat tehdään tietoiseksi, vähenee unien määrä ja niistä tulee heikompia ja ne vähnevät. Unet ikään kuin sisältävät mielikuvia, jotka ”haluavat” tulla tietoisiksi. CW9 Part 1

Arkkityypit ovat tiedostamattoman psyykeemme rakenteita siinä missä aivot ja sydän ovat biologisen järjestelmämme rakenteita. Näin siis ainakin Jung ajatteli. Treenaaja löysi omat mielensä rakenteet,  mielentilat, jotka edustavat jungilaisia arkkityyppejä.  Arkkityypit ovat kuin siemeniä, joita hoivaamalla ja kastelemalla, mielentilat pääsivät kukkimaan hänen sielussaan.  Toisella metaforalla ilmaistuna, arkkityypit ovat Treenaajan tiedostamattomasta ”nesteestä” kiteytyviä ”kiteitä”, joiden muoto on ollut tuhansia vuosia sama. Kuitenkin ne sanalliset tulkinnat, joita näille arkkityyppisille kidemuodoille olemme antaneet, ovat muuttuneet vuosituhansien kuluessa.

Arkkityypit toimivat kollektiivisen ja yksilöllisen tiedostamattoman välittäjinä yksilöissä. Olavi Moilasen sanoin (Totuus on unissa, saduissa, tarinoissa) arkkityyppiset mielleyhtymäketjut edustavat ihmisen olemmisen ja energian sitomisen muotoja sekä ne ovat ihmisille ominaisia näkemisen ja kokemisen tapoja.  Emootiomme elävät arkkityypeissämme. Juuri niiden kautta liitymme osaksi ihmiskunnan tietoisuuden historiaa. Jokaisen meidän psyykeemme hyvinvointi riippuu siitä, minkälaisia tulkintoja annamme tiedostamattomasta nouseville arkkityyppisille mielemme osille, joita Treenaaja nimittää mielentiloiksi.  Arkkityypit sisältävät vaistonvaraista informaatiota pimeästä, ne ovat tietoisen mielemme siemen ja siitä kasvan tietoisen myyttimme juuret. Mitään arkkityyppiä ei voida tulkita lopullisesti, vaan ne elävät kulttuurista ja ihmisestä toiseen.

Kerényi väittää, että maailma puhuu kauttamme. Mitä arkaaisemmasta ja syvemmällä olevasta symbolisesta tiedostamattomasta on kysymys, sitä kollektiivisemman materialistisemman muodon tiedostamaton mielemme se saa. Fysiikan taitoja jo hieman unohtanut Treenaaja pohtii, että onko siis niin, että mitä syvemmälle mielen syvyyksiin menemme, sitä vähemmän yksilöllisiä mielellisiä symbolisia muotoja tiedostamaton edustaa. Hyvin syvällä sisällämme on tunteiden ilmauksemme autonomisessa fysiologisissa järjestelmissämme esimerkiksi meissä tapahtuvat ”tunnemolekyylien” liikkeet. Kaikkein syvimmillä tiedostamattoman tasolla olemme vain alkuaineita hiiltä, happea ja vettä. Hiili on hiiltä ja happi happea jokaisessa ihmisessä. Entä emmekö vielä edelleen juuri pienempien partikkeleiden todellisuudessa muutu osaksi maailmaa äärettömyyttä ja juuri näitä kvanttifysiikan lainalaisuuksia. Tällä tasolla maailma puhuu kauttamme.

Olavi Moilanen (Totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa) ei pidä tarpeellisena pukea arkkityyppejä ”olennoiksi”. Hän selittää arkkityypit siten, että ne ovat ”eläviä” mielleyhtymiä, jotka ilmenevät ruumiin toimintamalleina ja tarinaperinteessä tarinoita tuottavina perusrakenteina. Emännän aivoihin voidaan ajatella olevan tallennettuna tuhansia mielleyhtymiä, joita minä Treenaaja, olen auttanut aktiivisen mielikuvituksen avulla  ”manaamaan” Emännästä esiin. Arkkityypit ovat Emännän sisällä itsenäisesti toimivia yksikköjä.

Arkkityypit ovat dynaamisia. Ne ovat vaistovaraisia mielikuvia. Ne eivät ole älyllisesti keksittyjä. Ne sijaitsevat aina tiedostamattomassa, ja ne tuottavat prosesseja, joita voi verrata parhaiten myytteihin. Mytologia juontaa siis tiedostamattomaan mieleen. Se lausuu ääneen mielikuvasarjoja, jotka muovaavat arkkityypin elämää. (Dialog with C.G.Jung, Evans 1981)

Kun kerron Emännälle jonkin surullisen tarinan, voi tämä tarina aktivoida Emännän sisällä tunteen, joka kuljettää hänet omaan menneeseen mielleyhtymään, kompelksiin. Tarina saattaa linkittää hänet esimerkiksi johonkin menneeseen  surulliseen mielikehokokemukseen. Tämän esille ”manaamisen” jälkeen, voi olla mahdollista työstää kyseistä kokemusta uuteen muotoon. Ihmisen tietoisuuden laajetessa, hän oppii manamaan esiin itsestään uusia  arkkityyppisiä toimintamalleja, ja tekee aikaisemmin vaistonvaraisesta käyttäytymisestä tietoista. Hänestä tulee oman sisäisen teatterinsa ohjaaja.

Arkkityypit pukeutuvat Emänällä mielellään olentojen, mielentilojen kaapuun,  jonka jälkeen on mahdollista aktivoida niiden välinen leikki. ”Riivaajat” ovat ikäviä arkkityyppejämme, jotka epäsopivasti aktivoituvat tietyssä tilanteessa. Tällaisia ovat esimerkiksi Emännällä Rouva Otsaryppy (masentunut mielentila) tai Herra Arrogantus (varjo, ahneus, tekopyhyys). Moilasen mukaan nykyisen luonnontieteen on vaikea paikantaa arkkityyppisiä mielentilojamme aivoihimme, koska ne eivät ole pelkästään aivojen tiloja, vaan myös kokonaisvaltaisia mielen, hermojen ja lihasten johdonmukaisia reagointivalmiuksia, joita tarinoiden rakenteet aktivoivat. Kun arkkityyppi aktivoituu, aktivoituu samalla kokonainen mielleyhtymien ketju. Esimerkiksi rakastuessamme päättömästi johonkin henkilöön, tapahtuu arkkityyppinen mielleyhtymäketjun aktivoituminen (Emännällä flittaileva seksuaalinen Iita), jota voi olla vaikea kokemattoman ihmisen hallita. Rakastanut ryhtyy vaistonvaraisesti toteuttamaan arkkityyppistä käyttäytymistään, jonka ei voi väittää olevan rationaalista.

Moilanen (2008) ottaa esiin myös tietokonemetaforan: Riivaajamme ovat tietokoneeseen päässeitä viruksia, jotka sotkevat elämäämme tai joskus yritämme ottaa väärän, jo vanhetuneen, tilanteeseen sopimattoman ohjelman käyttön. Esimerkiksi parisuhteessa, kun naisen tulisi olla aviopuoliso, saattaa hän ottaakin itselleen lapsen roolin, ja hän yrittää löytää puolisostaan isähahmoa, mikä luonnollisesti vie parisuhteen vaikeuksiin. Moilanen jatkaa vertaustaan: Tietokoneen näytöllä on päivätajuntamme. Kognitiiviset terapiat ovat interventioita, jotka yrittävät poistaa tietokoneen ohjelmista virheellisiä kytkentöjä ja ohjelmointivirheitä. Analyyttiset terapiat sen sijaan menevät paljon syvämmelle kytkentöjen ja ohjelmointien taakse.

Entäs sitten uskonnot, mitä ne ilmentävät, miettii Treenaaja. Religio tarkoittaa ”takaisin linkittämistä”, eli uskontojen voidaan ajatella olevan arkkityyppisen tiedostamattoman ja tietoisen mielen välinen symbolinen näitä kahta todellisuutta yhteen linkittävä kieli.

Uskonnot pyrkivät vertauskuvallisella kielellään tekemään ihmistä eheitä. Treenaajan mielestä uskonto pyrkii kielellään yhdistämään juuri tämän äärettömyyden ja sanoiksi pukemattoman ulottuvuuden osaksi itseyttämme. Sen, mistä emme voi puhua luonnontieteiden kielellä. Voidaanko siis ajatella, että uskonnoton moderni ihminen on kadottanut yhteytensä tiedostamattomaan, ja hän elää ainoastaan ”rationaalista” myyttiänsä, jonka myyttistä alkuperää hän ei kykene enää hahmottamaan. Juureton, pirstoutunut itsestään vieraantunut ihminen on kadottanut yhteytensä arkkityyppien myyttisen ja symbolien maailmaan, omaan tiedostamattomaan mieleensä ja samalla hänestä on tullut yhdenlaisen mytologisen todellisuuden vanki.

Tästä Treenaajalle tuleekin taas mielleyhtymä, että ehkäpä hänen oma sisäinen teatterinsa olikin oikeastaan hänen itselleen luoma uskonnollinen riitti, oma hengellinen kultti, rukous, yritys olla kasvokkain Jumalan kanssa. Tässä prosessissaan, hän mursi itsensä ulos perinteisten ajattelumallien rajoitteista ja samalla siitä elämäntyylistä, jolle hänen entinen elämäntapansa oli rakentunut. Treenaajaa kun ahdisti tämän päivän länsimaisen arkkityyppisen valtamyytin kiristävä paita.  Jungin luoma paradoksaalinen kuva todellisuutta ei kadota elämän mysteeristä luonnetta.

Individuaatioprosessin sekä Jungin että Treenajan mukaan ihmisen yksilöityminen tapahtuu kaksivaiheisesti: ensimmäinen oli varsinaista yksilöitymistä eli individuaatiota, sitä, että ihminen löytää oman mielensä arkkityyppiset osat. Toinen vaihe on transkendentaalista funktiota; ihminen lähtee kirkastamaan uutta itseytensä keskusta. Treenaaja teki tämän yrittämällä yhdistää arkkityyppiset ristiriitaiset mielentilansa mahdollisimman koherentiksi uudeksi ryhmäitseydekseni kurottautumalla kohti Toiseutta.  Tämä prosessi oli vastakohtaisten mielentilojen leikkiä; yksipuoliset todellisuuskäsitykset yhdistyivät uusimmiksi vähemmän ristiriitaisiksi integratiiviseksi tiloiksi.  Tämä yhdistymis- eli integraatioprosessi voi olla päättymätöntä sisäisten vastakohtaisuuksien leikkiä, jossa ihmisen yksilöitymisessä saavutetaan yhä uusia korkeampia tietoisuuden tasoja.

Paljon puhutaan eri psykoterapiasuuntauksissa sisäisestä lapsestamme. Jungilaisittain (puer eterna/eternus) voidaan ajatella, että nykypsykologia pukee arkaaista myyttistä kieltä nykyisen tieteellisen myytin kieleen. Sisäinen lapsi kuvaa arkkityyppistä eheää minuuttamme. Huonosti voiva sisäinen lapsi tai kadotettu yhteytemme häneen, voi olla yksilöitymisemme este. Terve identiteetti ei ole katkonut yhteyttään sisäiseen lapseensa,  sillä se on psyykeen, luovuutemme, kaikkien mahdollisuuksiemme ja eheytemme symboli. Neuroottisesti dissosioitunut ihminen on hävittänyt yhteytensä sisäiseen lapseensa. Treenaaja miettii, että rakentuuko nykykulttuurin nuoruuden ihannointi juuri tälle dissosiaatiolle: olemme katkaisseet nuoramme arkkityyppisiin osiimme. Kun olemme katkaisseet sisäisen yhteytemme lapseemme, yritämme kompensoida sitä pysymällä ulkonaisesti ikuisesti nuorina. Kun ihmisellä ei ole yhteyttä sisäiseen lapseensa, hukuttaa hän itsensä kaikenlaiseen ulkonaiseen epätoivoiseen puuhasteluun, jotta hänen ei vain tarvitsisi pelkästään olla. Sisäisen lapsen vahvuutena on tämän taidon osaaminen. Sisäinen lapsemme omaa juuri läsnäolo- ja tietoisuustaidot, joiden väitetään tänä päivänä olevan monelta kadoksissa.

Hyvinkin pitkälle erilaistunut, mutta samalla rikkoutunut tietoisuus voi olla vieraantunut omasta arkkityyppisestä lapsestaan, jolloin tällainen ihminen on katkonut juurensa, ja hän on menettänyt samalla mahdollisuutensa muihin minän mahdollisiin tietoisuuksiin. Hän on menettänyt mielikuvituksellisen sisäisen lapsensa leikkimisen tarjoamat mahdollisuudet. Tällainen ihminen ei voi hyvin. Onnellisen lapsuuden ja tasapainoisen nuoruuden elänyt ihminen voi löytää Graalin maljansa jo nuorena, eikä hän kadota koskaan yhteyttään sisäisen lapseensa. Jotkut puolestaan kadottavat tämän yhteyden. Tällaiselle ihmiselle sisäisen lapsen kohtaaminen tarjoaa mahdollisuuden muodon muutokseen. Lapsi on eheyden ja muodonmuutoksen symboli.  Monella oman sisäisen lapsen kohtaaminen tapahtuukin monella erilaisissa kaoottisissa elämäntilanteissa.

Treenaaja ajattelee, että kollektiivisesti koville luonnontieteille on käynyt juuri näin. Ne ovat kadottaneet kollektiivisen myyttinsä leikkivästä lapsesta, joka tarjoaa kulttuurille luovan uusiutumisen mahdollisuuden. Tämä on juurreton tieteen tila, jossa tiede on unohtanut oman myyttisen luonteensa, jolloin se  tuottaa mekanistisen vieraantuneen välineellistävän suhteen sekä ihmisluontoon että luontoon. Tällaisen tilan institualisoituminen hierakiseksi järjestelmäksi hankaloittaa uuteen myyttiseen todellisuuteen siirtymistä. Vieraantuminen omasta sisäisestä lapsesta voi tietysti olla myös yksilökohtainen, ja Treenaajalle tämä tila oli ainakin hyvin ahdistava. Kun yhteys omaan terveeseen sisäiseen lapseen saavutetaan jälleen, vallataan takaisin myös samalla mahdollisuus minuuden muiden arkkityyppisten osien todentumiselle. Yhteisöllisesti se merkitsee vapautta valita uusi kulttuurinen myytti tai myytit. Tiede on huono isäntä, mutta hyvä palvelija, on Treenajan itse kehittämä vanha sananlasku uudessa muodossa. Treenaajan henkilökohtainen prosessi lähti käyntiin juuri sisäisen lapsen kohtaamisesta. Kun olemme yhteydessä lapseemme, voimme aktiivisesti olla vaikuttamassa uuden minuutemme todentumista. Meistä voi tulla oman elämämme ohjaajia.

Vallitseva kulttuuri voi tehdä meistä hullun tai se voi olla myös olla rakentamassa todellisuutta, joka tuo kokonaisvaltaista hyvinvointia ihmiselle. Treenaajan mielestä nykyinen arkkityyppinen yksipuolinen todellisuus on ”hullunmylly”. Elämme mytologiassa, joka saa maailman luonnon voimaan pahoin. Jungkaan ei säästellyt tieteen kritiikissä sanojaan. Hänen mielestä 1900-luvun länsimainen valtakulttuuri oli barbaarisesti vääristynyttä. Hänen mukaansa idässä oli paremmin onnistuttu integroimaan myös kollektiivinen tiedostamaton osaksi yhteiskunnallista todellisuutta. Itä oli siis kulttuurisesti eheämpi, mutta nykyään on länsimainen juureton, elämän aineellisia puolia ylikorostava, kulttuuri-imperialismi ollut tuhoamasta myös itäistä kulttuuria.  Treenaajan mielestä elämme parhaillaan kuitenkin mielenkiintoista mytologisen todellisuuden muutoksen aikaa. Hän epäilee, että yhä harvempi enää uskoo pelkästään kovien tieteitten hypoteettiseen määrällisten tutkimusten rajottuneeseen todellisuuskuvaan.

Meillä voi olla myös introjektioita. Käsitteen Treenaaja on löytänyt ego state -terapiasta. Jung kuvasi introjektioita siten, että esimerkiksi lapsuutemme auktoriteetit, tavallisimmin isä ja äiti, saattavat elää meissä omaa elämäänsä vielä sen jälkeenkin kun he ovat jo kuolleet. Meidän ihailun, vastustukseen, kapinan ja inhon tunteemme edelleen kiinnittyvät näihin introjektioihin. Omassa päässämme ne ovat kuitenkin alkaneet elää omaa elämäänsä, joten niistä on tullut henkilökohtaisen sisäisen maailmamme mielikuvien muokkaamia omia yksilöllisiä hahmoja.

Jung muistuttaa (The Theory of Psychoanalysis), että niin kauan kuin introjektio ei ole kietoutunut libidoon, sillä on usein varjomainen olemus. Siirtolan Emännän masentava Rouva Otsaryppy oli ilmeisesti juuri tällainen introjektio: Se oli masentavan vatvomisen alku ja juuri, mutta kun se energisoitui verbaaliseksi muodoksi, tuli siitä keskeinen libidon vapautumisen kanava. Jungille libido ei siis liittynyt pelkästään seksuaalisuuteen. Hän yhdisti sen laajempaan intohimoiseen haluun ja itsensä toteuttamiseen.  Treenaaja ajattelee nykyään, että Emännän kirjoittaminen vapautti hänen libidonsa, avasi ”rakkauden kanavan”, ja tämän energian vapautumisesssa Rouva Otsarypyllä oli keskeinen merkitys. Aikaisemmin tämä energia kanavoitui masentavaan asioiden edestatkaiseen vatvomiseen.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s