Dialoginen minuus – Hubert Hermansin käsitys itseydestä

Treenaaja on tyytyväinen: Hän ei ole yksin oman sisäisen teatterinsa kanssa. Ympäri maailmaa näyttää olevan ihmisiä, jotka ovat oivaltaneet että ihmisen mielentilat (alteregot, egot, minätilat, egotilat, osapersoonat) aiheuttavat monet ongelmistamme (esim. ahdistus), mutta ne tarjoavat meille myös uuden laajemman ja joustavamman tietoisuuden mahdollisuudet. Kun ihminen löytää omat tilansa, voi hän nousta oman identiteettinsä rakentamisessa täysin uudelle tasolle. Hän oivaltaa, että oma itseys ei ole mitään pysyvää, vaan se on sosiaalisen kanssakäymisen virtaava, muuntuva tila ja mikä parasta, hän voi vapautua kulttuurinsa dominoivista yksipuolisista äänistä. Ihminen voi itse tuottaa entistä tietoisemmin ja eettisemmin oman persoonallisen ainutlaatuisen äänensä. Itseytämme kirkastava, entisiä minuutemme rajoja ylittävä kanssakäymisemme, voi olla reaalisten ihmisten lisäksi vuorovaikutusta hiljaisten ystäviemme, kirjojen kanssa.

Mielentilan treenajan sisäisen teatterin esiintyjien repliikit ovat juuri näitä Hubert Hermansin dialogisia ääniä, joista hän kirjoittaa seuraavasti:

Dialogiset äänemme voivat olla järjen tai emootioittemme ääniä. Ne voivat riidellä, neuvotella ja vakuutella toisilleen asioita. Ne voivat myös huutaa, syyttää, rukoilla, katua, ilmaista vihaa, iloa, sympatiaa, rakkautta, pelkoa ahdistusta, tai inhoa, mainitakseni vain joitakin tapoja, jolla ihminen voi suhteuttaa itseään ympäröivään maailmaan.

Hubert Hermans muistuttaa, että elämme globalisaation ja lokalisaation maailmassa. Toisaalta tieteellistekninen kehityksemme on mahdollistanut mitä suurimman kulttuurisen integraatiomahdollisuuden, samalla myös sille on kehittynyt entistä voimakkaampi vastavoima, lokalisaatio. Kun puhumme globalisaatiosta, voimme puhua, riippuen taustateoriamme valinnasta, uudesta ”maailmankylästä” tai eri kulttuurien imperialistisista taipumuksista. Lokalisaatiossa käytämme puolestaan käsitteitä ”lähiruoka”, ”paikalliset tarinat”, kansanperinne jne. Glokalisaatio on puolestaan uusi käsite, jota käytetään kuvaamaan näiden yhdistelmää; sitä kuinka paikalliset tarinat voivat niveltyä toinen toisiinsa, esimerkiksi dialogisesti, ilman minkään tarinan dominointiyrityksiä. Glokaalin kulttuurin tavoite ei ole rakentaa kaiken kattavaa yhtenäiskulttuuria, vaan se versoaa globaalin ja lokaalin vuorovaikutuksesta. Eri kulttuurit voivat siis olla rakentavalla tavalla dialogissa keskenään, menettämättä omaa paikallista identiteettiään. Treenaaja miettii, että jospa ”lokaalisaatio” edustaakin näitä yhteisöllisiä mielentiloja, joiden välisessä ”glokalisaatiossa”, ketjuuntumisessa, muodostuu uusia integratiivisimpia kollektiivisen tietoisuuden  ”globaaleja” mielentiloja.

Glokalisaation myötä maailmasta on tullut pienempi paikka kuin koskaan aikaisemmin. Maapallollamme aika ja tila ovat ikään kuin kutistuneet. Kansalliset rajat ovat tulleet epäselvemmiksi. Länsimainen neoliberalistisen kulttuurin dominointi on tuonut mukanaan hyviä puolia (esim. vaurauden lisääntyminen), mutta samalla myös ikäviä puolia (epävarmuutta esim. työpaikasta, välineellistä ajattelua, ekologista tuhoa, vaurauden kasaantumista). Ristiriitaisessa monikulttuurisessa maailmassa ihmisten usko valtioiden tuomaan turvallisuuden tunteeseen on vähentynyt. Vaikka siis länsimaisen kulttuuri-imperialismin tarkoitus on ollut lisätä turvallisuuden tunnetta ja vakautta elämään, on se johtanut päinvastaiseen tilanteeseen. Ihmisten hämmennys, pirstoutuneisuus ja epävarmuus ovat lisääntyneet. Tämä vanhojen aukotriteettien kuolema puolestaan on tuonut tilaa uusille ”kansaa villitseville” johtajille ja terrorismille.

Uusi terrorismi eroaa vanhasta ”terrorismista” siinä, ettei se rajoitu enää pelkille konfliktialueilla, vaan kohta luultavasti perukan mummokin saa pelätä, että takapihalla räjähtää pommi. Hämmennys on tuottanut myös uusia ratkaisuhakuisia liikkeitä, kuten ”degrowthin” ja ”greenpeacen” ja muita vaihtoehtoisia horisontaallisille vaikuttamistavoille rakentuvia ajattelumalleja kuten ”downshiftingin”. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että hierarkiset hallitsemiseen ja valtaan pyrkivät asiantuntijainstituutiot ovat menettämässä uskottavuuttaan.

Huber Hermans jakaa epävarmuuden neljään osaan. Epävarmuus muodostuu:

  1. Systeemin kompleksisuudesta. Globaali järjestelmämme on monimutkainen järjestelmä, jossa on valtava määrä yllätyksellisiä tekijöitä.
  2. Hämmennyksestä. Ihmisen vakaa maailmankuva on liuennut. Käsitteiden merkitykset ovat informaatiovirrassa tulleet epäselviksi.
  3. Tiedon puutteesta. Ihmisillä ei ole integroivaa käsitejärjestelmää, jonka avulla palaset loksahtaisivat kohdalleen.
  4. Hallinnan tunteen puuttumisesta. Ihmiset eivät koe pystyvänsä vaikuttamaan tulevaisuuteensa.

Treenaajan mielestä tällainen systeemin monimutkaisuudesta syntyvä epävarmuus on sekä huono asia, että hyvä asia. Hyvä asia se on luovuuden kannalta. Ihmisen on aikaisempaa helpompaa aktiivisen mielikuvituksensa ja oppimisen avulla vapauttaa itsensä dogmeista, rajoittuneista hierarkkisista uskonnollisista ja tiedollisista järjestelmistä. Toisaalta tämä tehtävä on edelleen vaativa. Siksi todellisuuden monimutkaisuus ja kaoottisuus voi aiheuttaa ihmisissä vihaa, ahdistusta ja epävarmuutta, jolloin hän voi turvautua ”uuteen johtajaan”, isähahmoon, johon turvallisuudentunteet  siirretään.

Kun Treenaaja peilaa ajatuksiaan Hubert Hermansin ajatuksiin, tajuaa hän, että vaatii pitkän sisäisen integraatioprosessin, että ihminen kykenee pitämään itsensä eheänä glokalisoituvassa maailmassa. Ihminen joutuu muokkaamaan identiteettiään ennen näkemättömällä tavalla, joka ylittää aikaisemmat kansalliset ja paikalliset tarinat. Mikäli ihmisillä ei ole tarvittavia palikoita vanhan identiteettinsä ylittämiseen, saattaa hän hämmennyksensä keskellä entistä voimakkaammin ainoaan pelastusrenkaaseensa, entiseen lokaaliseen kulttuurin ja sitä edustavaan auktoriteettiin oman identiteettinsä luojana. Ehkä juuri tästä versoaa erilaiset nationalistiset tai fundamentalistiset uskonnolliset liikkeet; ihmiset kaipaavat kipeästi itselleen turvaa.

Hämmentynyt epävarmuutemme on samalla juuri se potentiaalinen tyhjä tila, josta voi syntyä uusi dialoginen minuus, väittää Hubert Hermans. Treenaaja yhtyy edellisen mielipiteeseen: Kun ihminen saa riittävän tuen ja koulutuksen, tässä emotionaalisesti ja tiedollisesti kaoottisessa turvattomassa tilassa, mahdollistaa tämä tila uuden dialogisen minuuden syntymisen. Tämä Hermansin minuus vaikuttaisi noudattavan juuri tätä samaa logiikkaa kuin Siirtolan Emännän erilaisten mielentilojen minuus, jonka osaa Annana minäkin tässä edustan. Ihmisestä voi tulla identiteetiltään dialoginen minuus, ikuisessa muutostilassa oleva omien erilaiset maailmankuvat omaavien mielentilojensa treenaaja.

Jotta meistä voisi tulla entistä kehittyneempiä dialogisia minuuksia, vaatii tämä koulujärjestelmältämme painopisteen muutosta; tietopainotteisesta koulutuksesta olisi siirryttävä integraatiopainotteiseen koulutusjärjestelmään. Tällaisessa järjestelmässä ihmistä heti pienestä pitäen autettaisiin integroimaan tunnepitoista ja tietopitoista ainesta toisiinsa, mikä mahdollistaa uuden entistä eettisemmän ja glokaalisemman minuuden syntymisen. Ei ole siis pelkästään tärkeää osata käsitellä järjen tietoa, vaan ihmisen täytyy pienestä pitäen harjoitella tunneilmaisuaan, ongemanratkaisutaitojaan  ja itsensä juurruttamista maailmaan.

Hubert Hermans on pitänyt oman dialogisen minuutensa lähtökohtana Mihael Bakhitinia, William Jamesia ja G.H. Meadia. Siirtolan Emännän dialogista minuutta ovat luoneet monien reaalisten läheisten ihmisten ja hypnoterapiakouluttajien lisäksi lisäksi mm. William James, Henryk Skolimowski, Sören Kierkegaard, Carl Jung, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski, Roberto Assagioli, Watkinsonit (ego-state terapia) ja F.W.Myers. Mielentilojen treeninä tapahtuva erilaisia tarinoita yhdistävä dialogissa muokkautuva itseys tavoittaa nykyisen kulttuurimmemoniulotteisen ja kerroksillisen luonteen. Lähtökohta, josta Treenaaja alkoi muuttuvan sisätodellisuutensa rakentamisen, olikin juuri ego-state terapia, joka edustaa integratiivista, erilaisia psykoterapiaperinteitä yhdistävää, näkemystä.

Jokaisen meidän ihmisen mielentilojen (egotilojen) kartta on erilainen ja jokaisella meistä on opittavaa toisen ihmisen minuudesta. Voimme aktiivisesti ketjuttaa tilojamme toisiimme omaksumalla kriittisesti muilta ihmisiltä ja kulttuureilta ajatuksia, jotka virkistävät oman itseytemme virtausta.  Muutamme itsemme osaksi laajemman tietoisuuden ketjua tai verkkoa. Juurrutamme itsemme rohkeitten erilaisuutta kunnioittavien verkkojemme kautta monikulttuuriseen maailmaan.  Tätä Siirtolan Emäntäkin kai on prosessissaan tavoitellut. Vain yksi näyttäisi hänelle olevan pysyvää, ja se on Rakkaus. Sen eettinen valtakunta voi löytyä jokaisen ihmisen sisältä – olkoon sitten kysymys heterosta, homosta, muslmista, buddhalaista tai kristitystä. Tämän päivän maailma janoaa hengellisiä suvaitsevaisia näkemyksiä, jotka eivät ole vierautta pelkääviä, vaan sitä syleileviä. Ihmiskunnan tietoisuus syvenee vain erilaisuuden kautta.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: Dialoginen minuus – Hubert Hermansin käsitys itseydestä

  1. Simone sanoo:

    Minulle tulee mieleen Hubert Hermansin ajatuksista ja globalisaatiosta psykoanalytytikko Julia Kristeva. Xenophobia, vierauden/toiseuden/marginalisoitujen ihmisten pelko tai rasisimi johtuu ihmisen sisällä olevasta ”vieraasta vihollisesta”. Meissä itsessämme on osia joita, emme uskalla kohdata. Mielikuvituksemme siirtää uhkan vierauteen, jolle annamme oman fantasiamaailman kautta erilaisia ominaisuksia. Tämä vierautta edustava ulkopuolinen ei ole meille subjekti, eikä objekti vaan abjekti. Kun emme uskalla kohdata vierautta ja pahuutta itsessämme ja luoda tätä kautta stabiilia minäkuvaa, siirrämme inhon tunteemme johonkin vieraaseen ihmisryhmään. Integroimme pahuuden toiseuden kautta itseemme, jolloin saavuttamme itsellemme toiseuden kautta näennäisen turvallisuuden ja tasapainon.

  2. katisar2 sanoo:

    Abjekti on jotain mikä on rajalla, ja samalla myös jotain, joka myöskään ei kunnioita rajoja. Abjekti ei ole kumpaakaan… Se ei ole osa minua, eikä myöskään osa toista.

    Kristeva suosittelee ”yllätys, yllätys” naisia käymään itsensä kanssa dialogia, muodostamaan nestemäisen virtaavan minuuden, joka on samaan aikaan sekä ”maskuliininen” että ”feminiininen”. Tämän dialogin tulisi olla samaan aikaan sekä symboolista ja symboolisen ulkopuolista: Tarkottaneekohan hän tällä näitä mielikuvituksen luomia esitietoisia muotoja; mielikuvia ja tarinoita, jotka odottavat muotonsa saamista.

    Luulen, että tämä vierauden pelko, abjektit, tai toisin sanoin omien negatiivisten osien ominaisuuksien siirto marginaalisin tai itselle vieraisiin uskonnollisiin/kulttuurisiin ryhmiin on suurin este virtaavan minuuden syntymiselle. Abjekti aiheuttaa sulkuja virtaukseemme, jossa voisimme kirkastaa omaa itseyttämme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s