Kauan eläköön moniäänisyys!

Jätän vielä joksikin aikaa Jungin ajatukset muhimaan, ja pohdin muilta näkökulmilta tätä ihmisen dialogista teatteriminuutta. Edelleen inspiraation lähteenäni on Hubert Hermans. Ei ole tosiaan uusi ajatus, että olen näytelmä, jota mielenteatterini näyttelijät improvisoivat tai olen orkesteri, joka luo sopusointuista musiikkia tai olen novelli, jota sen pää- ja sivuhenkilöt rakentavat.

Mielentilojen Treenaaja on jo aikaisemmin tuonut esille 1800-luvulla eläneen Myersin ajatuksia polyfoniasta eli moniäänisyydestä. Toinen hänen aikalaisensa, amerikkalainen filosofi ja psykologi William James, oli hänkin moniäänisen minuuden uranuurtajia. Sinänsä vitsikästä, että lähes sadaksi vuodeksi tukahdutettiin marginaaliin tällainen ihmiskuva, kun psykoanalyyttiset, behavioristiset ja kognitiiviset suuntaukset alkoivat dominoida psykoterapiassa. Luonnontieteellisten näkemysten jyrääminen oli Treenajan mielestä osa asiantuntijakulttuuria, jossa kaikki elämän ilmiöt haluttiin valtaa pitävien hallittavaksi. Ihmiseltä oltiin varastamassa hänen luovuuttaan ja kykyään ohjata itse elämäänsä. Tilalle luotiin turvaton, omasta itsestänsä vastuuta ottavaksi kykenemätön alakuloinen ahdistunut yksilö, jonka vastaparina on kilpaleva kyynerpäätaktiikalla etenevä härski auktoriteetteja kumarteleva minuus.

Onneksi yhä useampi ihminen tänäpäivänä on alkanut tiedostaa länsimaisen elämäntavan ja ”rationaalisen” maailmankatsomuksen monologisen  ja ekologisesti tuhoisan luonteen. Toki kulttuurissamme on sellaistakin, josta voimme globaalisesti hyötyä, mutta meidän olisi kuunneltava entistä enemmän myös muitten perinteitten ja kulttuurien ääniä. Olemme siirtymässä monikulttuuriseen aikaan, jossa pikkuhiljaa aletaan ymmärretää entistä paremmin samalla ”minuuden” kulttuurinen, historiallinen ja dialoginen luonne.

Moniminuuksinen dialoginen itseys sallii itselleen luvan olla välillä avuton ja heikko, mutta hänessä on samalla myös rohkeutta kohdata ettisesti yksin maailma ja oma itseys. Dialoginen ihmiskuva edustaa horisontaallista tasa-arvoisessa vuorovaikutuksessa syntyvää minuutta, kun taas perinteinen luonnontieteellinen näkemys hierarkista autoritaarista vuorovaikutusta.

Toki kognitiivisestakin psykoterapiasta voi löytää uusia integratiivisia, eri suuntauksia yhdistäviä näkökulmia, jotka ottavat huomioon ihmissielun moniäänisen luonteen. Esimerkiksi, vähän aikaa sitten edesmenneen, Antero Tolskalan ja Katja Hartikaisen erinomaisessa kirjassa ”Minuuden rakentuminen”, kuvataan heijastavassa vuorovaikutuksessa syntyvä yksilöllisesti rakentuva prosessinomainen itseys ja todellisuuskuva. Tämän kirjan suuntaus ei ole kuitenkaan puhdasta kognitiivista psykoterapiaa, vaan kognitiiviskonstruktiivista psykoterapiaa.

William James (1890) kirjoittaa kirjassaan The Principles of Psychology, että hän kokee monesti halunneensa olla joku empiirisistä minuuksistaan (mielentiloistaan, altertiloistaan). Jamesin teki joskus mieli olla esimerkiksi miljonääri, tai hyväntekijä, täysillä eläjä (bon-vivant), taistelija, Afrikan tutkija, filosofi tai pyhimys, mutta hän totesi kyvyttömyytensä olla pelkästään mikään näistä, koska hän olisi tehnyt sen muiden osiensa kustannuksella. Miljonääri hän olisi ollut pyhimyksensä kustannuksella, täysillä eläjä hyväntekijänsä kustannuksella jne. Ne kaikki ovat ihmisille mahdollisia henkilöhahmoja, mutta mikäli James olisi pelkästään joku näistä, olisi se muitten empiiristinen minuuksien, mielentilojen,  mitätöimistä.

Analysoin jälleen kerran hiukan Siirtolan Emännän prosessia Mielentilojen treenikirjassa. Emännän ongelma oli Treenaajan mielestä juuri tämä ”jamesilainen persoonan torsous”. Aikaisemmin hän oli lähinnä vain hammaslääkäri, bilettäjä, äiti ja vaimo. Hänen koetinkivensä ei ollut niinkään näiden osieni väliset keskinäiset ristiriidat, vaan pikemminkin Emännän ongelma oli lukumäärältään liian vähäiset mielentilat. Samaan tapaan siis kuin Herman Hessen Arosuden Harryn ongelma oli, että hänellä oli vain kaksi osaa; ”Tunnollinen pikkuvirkamies” ja ”Hurja juhlija”, oli Emännän ongelma lukumääräisesti liian vähäiset mielentilat. Emännän melankolian selitys on siis Treenaajan mielestä, että hänen persoonansa oli paljon muutakin kuin nämä osansa. Nykyinen kulttuurimme ja hektinen elämäntapamme saattavat rajoittaa luovien ihmisten eri mahdollisuuksien, potentiaalisten minuuksien, toteutumista. Me otamme normatiiviset aineellista tehokkuutta palvelevat yksipuoliset roolit vastaan, ja mitätöimme muita tärkeitä osiamme. Treenaaja miettii, että ehkä tämä on eräs kulovalkeana levinneen masennuksen selitys? Kuluttava ja aineellisten päämäärien suhteen tehokas ihminen on sysännyt syrjään psyykeemme kannalta korvaamattomia osia. Toki voidaan ajatella, että Emäntä teki myös nuorena ”väärän valinnan”. Onneksi nyt tilanne on korjattu. Nyt kun Emännällä on minut (hypnoterapeutti–osa Anna), Martta, hammaslääkäri, Regine, Katarina, Tyttönen, Sofie, Tiedemies, Tuomas, herra Arrogantus, Mielikki, Katarina, Tyttönen, Kuoleman Joutsen, Aleksis Kivi ja Louhi, pystyy hän huomattavasti paremmin toteuttamaan omaa luovaa minuuttaan. Emäntä kykenee nyt joustavammin suhteuttamaan itseään todellisuuteen. Hän kykenee ”troolaamaan” luovassa ajattomassa sisäavaruutensa tilassa, synnyttäen itselleen tilojensa vuorovaikutuksen avulla jatkuvasti uutta monimerkityksellistä sosiaalisesti kameleonttia minuuttaan.

Hubert Hermansin dialoginen minuus muodostuu oikeistaan eri asemista (positions, vastaavat mielentilojani). Ihminen omaksuu sosiaalisessa kanssakäymisessään eri asemia mieleensä. Ajatellaanpa vaikka tätä Tuomasta: Hän on ottanut mallinsa Tiedemies Hannusta, mutta selvää on, että oikeasti hän ei ole välttämättä lainkaan samanlainen kuin mallinsa. Siirtolan Emännän Tuomas on sen sijaan eräs karikatyyri tästä henkilöstä.  Uudet positiomme (mielentilamme) voivat siis syntyä ulkoisen persoonan aktivoimina, mutta ne eivät tietenkään ole samoja kuin toinen henkilö. Kun luomme jonkin kuvan toisesta ihmisestä, se kertoo usein enemmän meistä kuin kohteestaan. Se kertoo, mitä rakastamme, mitä vihaamme, mitä inhoamme jne.  Voimme siis ottaa tällaisia introjektioita itseemme joko tietoisesti tai tiedottomasi. Silloin kun opimme käyttämään omia asemiamme/tilojamme aktiivisesti itsemme uudistamiseen, olemme siirtyneet oman sisäisen teatterimme ohjaajaksi. Kun teemme meille kielteisestä asiasta oman tilamme, helpottaa se meidän sisäistä eheytymistämme siten, ettemme siirrä tunteitamme niin helposti ulkoisiin vieraisiin henkilöihin tai kulttuuriin.

Näyttää siis siltä, että tällainen jamesläinen uusvanha ”kolmannen aallon” näkemys ihmisestä monikulttuurisena ja -keskuksisena minuutena, joka organisoi aktiivisesti kokemuksiaan ja maailmaansa, on ottamassa jälleen itselleen tilaa. Monimielinen ja -kulttuurinen todellisuus tarvitsee joustavan minuuden, dialogisen itseyden, joka kykenee aktiivisesti psyykkisen työnsä avulla muodostamaan mielentiloistaan eheän, hyvin kommunikoivan, kokonaisuuden. Psyykkinen tasapainomme riippuu siis siitä, kuinka tehokkaasti ja sopuisasti voimme sisällyttää itsemme uusia mahdollisia osiamme. Emännälle uusien tilojen luominen, ja vanhojen kehittyminen, jakaantuminen ja syntyminen, mahdollistavat sopeutumisen kaoottiseen globalisoituvaan maailmaan. Hänen sopeutumisensa nykykulttuuriin ei tapahdu siis pelkästään tiedon avulla, vaan luovuuden ja eri mielentiloja heijastavan oppimisen kautta.  Sisäisen ahdistuksen ratkaisu Emännälle oli, että hän kykeni aktiivisesti löytämään ja vastaanottamaan itselleen uusia mielentiloja ja hän saavutti vuorovaikutuksellisen suhteen näihin osiinsa.

Tarvitseeko kaikki ihmiset tällaistä minän pirstomista osiin? Tuskinpa. Luulen kuitenkin, että moni voi hyötyä siitä, kun tajuaa, olevansa monta eri mielentilaa. Australialainen Jan Sky, joka on paljon työskennellyt näiden monien eri minuuksien osien kanssa, kertoo kokemuksistaan vankien kanssa: ”Vangit olivat pääsääntöisesti äärimmäisen helpottuneita, kun tajusivat, etteivät he olleet pelkästään rikollisia, vaan heillä oli paljon muita terveitä  ja myönteisiä osia”. Uskon, että kun ihminen tajuaa moniosaisuuteensa, itseytensä monet vastakkaiset puolet, tulee hänestä armollisempi itseään ja samalla myös muita ihmisiä kohtaan.

Treenaaja väittää pähkinänkuoriajatuksena, että tämän päivän kulttuurimme ongelma on ollut ihmisluonnon mitätöitäminen. Jokainen ihminen on paljon, paljon enemmän, kuin luonnontiede tietääkään. Yhdelläkään ihmisellä ei ole samanlaista mielentilojen karttaa, koska se elää ja muuttuu jokaisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksellisessa kontaktissamme. Jos olet ymmärtänyt, mitä tässä kirjoitan, et enää ole sama ihminen kuin hetki sitten olit. Ihmisluonnonsuojelun ratkaisut eivät löydy pelkästään tieteestä, vaan meidän tulee viettää myös yksilöllisen luovuutemme karnevaaleja! Meidän on iloittava ja juhlittava kulttuurimme moniäänisyyttä, ja samalla tuettava ja rikastettava paikallista kulttuuria eettisesti, välineellistämättä ketään, luontoa, toista tai itseämme.

PS.  Epäilen muuten, että Siirtolan Emäntä on melankolinen luonne. Siksi hän on pistänyt minut hommiin tänne. Hänen persoonansa tuntee itsensä huonosti voivaksi, jos hän ei saa ilmaista itseään jotenkin. Kirjoittaminen on siis hänen selviytymisstrategiansa tässä maailmassa.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s