Iloisia tarinoita syövästä

Treenaaja irtaantuu hetkeksi Carl Jungin maailmasta. Sen sijaan Anna on viime aikoina tehnyt syväanalyysiä syöpätarinoiden maailmaan. Toki hänellä on omat intressinsä; onhan hän Siirtolan Emännän terapeuttitila, ja hän pyrkii jatkuvasti kehittämään itseänsä aina vain paremmin tässä roolissansa. Treenaaja on ilolla seurannut, kuinka Emäntä on käynyt läpi oman valtavan tarinallisen identiteettimuutoksen viimeisten neljän vuoden syövän jälkeisten vuosien aikana. Toki Treenaajallakin on omat ansionsa tässä muutoksessa.  Tarina, jota Emäntä itsestään nyt kertoo, on täysin toisenlainen kuin aikaisemmin ja siinä sivussa on elämä saanut kokonaan uudelaisen tarinallisen muodon.

Tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että vaikean sairauden läpi käyneiden ihmisten elämän tarinat muuttavat sairauden myötä hyvin usein täydellisesti kulkuaan. Tämä muutos ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti, vaan puhutaan ”elämänkerrallisesta työstä” (autobiographic work). Ihminen joutuu siis biologisen sairauden lisäksi tekemään töitä löytääkseen uudelle indentiteetilleen koherentin, mielyttävän, omalta ja kotoiselta tuntuvan juonirakenteen. Jonkin aikaa ihminen voi elää kaottisessa tarinanvaiheessa, jossa hän tuntee olevansa täysin vieras omassa sekasortoisessa elämässään. Tässä tarinallisessa muodonmuutosvaiheessa ihminen joutuu uudestaan miettimään suhteensa omaan menneisyyteensä, nykyisyyteensä ja tulevaisuuteensa.

Syövällä ei siis ole pelkästään kehollinen sairaus, jonka lääketieteellisen ammattilaiset hoitavat, vaan sillä on myös tarinallinen ulottuvuutensa, joka on työstettävä ja ”hoidettava”, jotta ihminen tuntisi itsensä harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tarinan voi ajatella edustavan syövän kokemuksellista ulottuvuutta, kun puolestaan syövän biologinen muoto, on kasvain itsessään.

Syöpä voi merkitä suurtakin muutosta ihmisten sosiaalisissa suhteissa. Emäntä teki omassa kertomuksessaan tarinallisen täyskäännöksen. Se elämä, mitä hän eli neljä vuotta sitten, oli tyystin toista kuin tänä päivänä. Hän on etääntynyt suurimmasta osaa vanhoja tuttavia, ja uusia on tullut tilalle. Toki muutama vanha hyvä sydänystävä on edelleen jäljellä. Emäntä näyttää vieraantuneen sosiaalisesta valtavirtaelämäntavasta. Se mikä ennen oli hauskaa, ei tänä päivänä olekaan oikeastaan erityisen tärkeää. Hän kokee monissa tilanteissa itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.

Voitaisiin ottaa Emännän tarinallisesta muutoksesta esimerkiksi vaikkapa matkustelu. Aikaisemmin Emäntä matkusteli ympäri maailmaa, ja hänelle se tuotti suurta iloa. Viimeisen suuren matkansa hän teki poikien kanssa neljä vuotta sitten ennen syöpäleikkausta USA:han. Se oli mukava matka, mutta se oli eräänlainen jäähyväismatka vanhalle elämäntavalle. Emännän mielestä kun tänä päivänä on huomattavasti mukavampaa löhötä sängyssä ja matkustella ympäri maailmaan kirjojen avulla. Ne lennättävän hänet milloin tahansa kaukomaihin  – ja melkeinpä mihin tahansa aikakauteen. Erityisen hyvin Emäntä näyttäisi viihtyvän Gogolin, Tolstoin ja Dostojevskin kanssa Venäjällä ja sen ajan ihmisten parissa.

Tiesittekö muuten, ettei Mika Waltarikaan ollut koskaan käynyt Egyptissä? Hän kävi ainoastaan muinaisessa Egyptissä kirjojensa avulla. Hän myös tunsi Sinuhea kirjoittaessaan kuitenkin huoneessaan voimakkaasti muinaisten egyptiläisten kansalaisten läsnäolon.

Olin itse historiassa elänyt Egyptin mahtavuuden ajan, rikkauden ajan, kokonaan toisenlaisena. Eivät minulle olisi pyramidit, kuninkaiden haudat, Karnakin temppelit merkinneet enää mitään: ne kaikki olin nähnyt kuvista, tuntenut kuvista. Itse asiassa kirjoittaessani olin jollain lailla suggestiivisesti elänyt niissä koettuani aikoja ennen kirjoittamista eläytyä mahdollisimman voimakkaasti Niilin hallitsevaan merkitykseen tuossa mustan mullan maassa…Jopa ystäväni Tiuku, skotlantilainen terrierimme, tosiaan vainusi egyptiläiset, niin että se alkoi murista, kun se kerran oli tullut portaat ylös työhuoneeseeni, ja siltä nousi kaikki karvat pystyyn, ja se katseli nurkkia…”

 

Tänä päivänä Emäntä miettii, että miksi ihmeessä hänen täytyisi tehdä jatkuvasti ekologisesti kestämättömiä matkoja ulkomaille, samaan aikaan kun kirjastoita lainatut enkelit kuljettavat hänet milloin tahansa, mihin vain tahansa ja melkein kenen vain seurassa. Emäntä on vaihtanut itselleen lisää luovaa vapaa-aikaa, jossa hän voi täyspainoisesti toteuttaa itseään, ja samaan aikaan hän voi elää kohtuullisempaa elämää kuin aikaisemmin.

Syövän kokemuksellista muotoa, tarinaa, voi sairastava työstää vertaistukiryhmässä. Monet syöpää sairastaneet/sairastavat eivät tunne tulevansa kohdatuksi ympäristönsä ”normaalien” ihmisten parissa. Emäntäkin huomaa välillä ylittävänsä tavanomaisia sovinnaisia ”small-talk” rajoja. Hän kokee vanhoissa perinteisissä keskustelukuvioissa itsensä jotenkin ulkopuoliseksi, mutta tämä tunne ei ole kokemuksena kielteistä vaan myönteistä. Osalla syöpää sairastaineilla käykin niin, että sairaus ikään kuin mahdollistaa kokonaan uudenlaisen elämän, jossa kokemuksellinen tarinan muutos tarjoaa ihmiselle tilaisuuden siirtyä omassa elämässä läsnäolijaksi.  Ihminen voi löytää yhteytensä itseensä ja samalla muihin ihmisiin. Mielenkiintoista sinänsä, että näyttää siis siltä, että kun läsnäolon tunne tuli mukaan Emännän elämään ja hän juurtui omaan elämäänsä, vieraantui hän jossain määrin vallitsevasta kulttuurista ja sen sovinnaisuuksista. Sen sijaan hän tunsi uudenlaista toisella tasolla olevaa  yhteyttä kaikkiin maailman ihmisiin.

Vitsikästä sinänsä, että uuden tarinan työläin luomistyö, on ollut Emännälle pikemminkin vanhan tarinan purkamistyötä kuin uuden rakentamista. Hän on joutunut ”pois oppimaan” monia häneen jo koulussa iskostettuja itsestäänselvyyksiä. Purkutyön aikana liukeni myös sisään patoutunut viha, sillä mitä muuta vihan on kuin muutostahtoa? Viha liukeni, kun Emäntä muokkasi tarinastaan juuri hänen elämänsä näköisen. Hän lakkasi elämästä muitten rakentamaa tarinaa.

Vertaistukiryhmässä ihminen kykenee toisten ihmisten kasvojen kautta näkemään itsensä kirkkaammin kuin aikaisemmin. Tarinalliseen muutokseen tarvitaan ikään kuin uusi sosiaalinen virikeympäristö, jossa mahdollistuu oman elämän tarinan mahdollisimman täydellinen heijastus. Tähän tarinaan yhdistyy usein myös lääketieteellinen sairauskertomus, siinä määrin kuin se hyvin istuu potilaan identiteettitarinaan.

Treenaajan on huomannut tutkimusretkillään, että vertaitukiryhmissä näyttäisi olevan korkeasti koulutetut naiset paremmin edustettuina kuin miehet ja alemmat sosiaaliluokat. Emäntä siis periaatteessa edustaa hyvin juuri tätä luokkaa. Kun miettii Emännän tarinallista vertaistukityöskentelyä, on se oikeastaan ollut ihan oma melko harvinainen lukunsa. Emäntä kun ei ollut missään varsinaisessa vertaistukiryhmässä. Kuumussa Siirtolassa kun ei ole muita kuin susia, karhuja ja ahmoja keskustelemassa. Ja Isäntä!

Eipä Treenaja-Annakaan ole vielä törmännyt toiseen  Emännän kaltaiseen luovaan ihmiseen, joka itse rakentaa hiljaisuudessa oman sisäisen vertaistukiryhmänsä  pääkoppaansa sisäpuolelle. Vaikka toki on lukemattomia muita ihmisiä, jotka ovat käyttäneet kirjoittamista hyväkseen oman uuden identiteettinsä tietoisessa rakentamissa.  Kun vertaistukiryhmää ei ollut Emännälle tarjolla, alkoi hän kirjoittamaan näytelmällistä tukea itse itselleen. Hän leikki luomiensa personifikaatioiden kanssa.  Moni ehkä pistäisi Emännän ”hörhöjen” luokkaan. Kun Treenaaja huomauttaa häntä tästä, tämä energinen, mutta hajamielinen nainen vain naurahtaa ja vastaa siinä tapauksessa viihtyvänsä näiden sisäisten hörhöjensä luovassa seurassa paljon paremmin kuin monessa muussa seurassa.

 

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s