Mietiskellen kohti itseyttä

Anna on sitä mieltä, että mietiskely on ihmisen itseohjautuvaksi kasvamisen ytimessä. Tietoisuustaidot ja meditaatio eivät kuitenkaan ole vain jokin ”eksoottinen itämainen käytäntö”, vaan kaikissa elävissä uskonnoissa meditaatio on aina ollut tärkeässä roolissa. Myös kristillisyydessä on pitkät perinteet erilaisista mietiskelymenetelmistä. Anna on siis tullut siihen johtopäätökseen, että jotta ihminen kasva itsekseen, täytyy hänen mietiskellä jollakin tavoin. Ja vielä mieluusti useammalla eri tavalla, joista kaikki tavat eivät suinkaan välttämättä ole uskonnollisia.

Mietiskelyä on siis onneksi monenlaista. Jokainen voi löytää oman tapansa mietiskellä ja laajentaa omaa tietoisuuttaan sekä samalla elämän ymmärtämystään. Yhteistä näille käytännöille ovat Annan mielestä tietoisuustaidot eli se, ettei ego ohjaa mieltä , vaan mielen ohjaus on siirtynyt sen ulkopuolelle, transsendenteelliselle, yliyksilölliselle tasolle, jossa ihminen elää puhtaasti vain tätä hetkeä. Hän ei elä menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, vaikka tietoisuuden peili voi olla myös suuntautuneena tulevaisuuteen tai menneisyyteen.

Ihminen voi mietiskellä hiljaisuudessa mieltänsä tyhjentäen. Hän voi meditoida liikkeessä, kuten tehdään joogassa tai tai chissä. Ihminen voi meditoida luovassa prosessissa, kuten kirjoittaen tai laulaen. Hän voi mietiskellä rukoillen tai mantraa toistaen. Ihminen voi mietiskellä erinäisiä uskonnollisia rituaaleja toteuttaen. Ihminen voi mietiskellä myös tarinoita kuunnellen tai olemalla dialogissa suhteessa toinen toisteensa. Mietiskely voi olla jopa sosiaalisesti aktiivista toimintaa, esimerkiksi vapaaehtoistoimintaa toisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Myös tässä toiminnassa ihminen voi onnistua irtaantumana egostaan.

Oikeastaan ihminen voi tehdä melkein mitä tahansa mietiskellen, eli olemalla ”tässä ja nyt”. Siirtolan Emännän ongelma aikoinaan oli, ettei hän kyennyt elämään tätä hetkeä. Hän oli aina mielessänsä jossain muualla kuin tässä hetkessä. Hän on aina ”distraktoituneena” johonkin muuhun aikaan ja paikkaan. Toki näitä poissaolon hetkiä hänellä edelleen on, mutta hän kykenee myös moniin asioihin läsnä olevasti. Hän on oppinut pysähtymään. Emäntä ei enää koe levottomuutta hetkinä, jolloin ei tapahdu mitään. Hän osaa olla tekemättä mitään. Hän on oppinut olemisen taitoja.

Oikeastaan Emäntä edusti menneinenä vuosina tyypillistä modernin kulttuurin kansalaista, ihmistä, jolta olemisen taidot oli varastettu. Nykyäänhän oikein koulussa opetetaan elämään tulevaisuutta. Ja nopeasti. Opiskelun päämäärä ei ole kulttuurissamme tietoisuuden laajentaminen, vaan koululaisten opinnot ensisijaisesti tähtäävät lapsesta pitäen työelämään. Ja äkkiä! Anna onkin Siirtolan Emännän kanssa yhtä mieltä siitä, että  itseohjatuvuuden ja olemisen taidon ovat  varastaneet sekä autoritaarinen kirkko että luonnontieteellinen materialistinen maailmankatsomus, tämä kaikkien tuntema oravanpyöräelämä.

Olemisen taitoihin liittyy Annan mielestä läheisesti dialogitaidot. Ihminen ei ole läsnä pelkästään itselleen, vaan hänellä on kyky olla läsnä myös toiseudelle, luonnolle ja toiselle ihmiselle,  ja aistia toiseuden olemista. Olemisentaitoihin liittyy läheisesti myös kyky subjektiiviseen, itseohjautuvaan ajatteluun, omien ja toisen ihmisen tunteiden ja kokemusmaailman sisäiseen luovaan peilaamiseen. Emäntä on oikeastaan tämän asian suhteen ollut aina melko taitava työssään. Toki niinä myrskyisinä vuosina, jolloin hänen elämänsä oli ”kaoottista”, tunkeutui joskus hänen mieleensä jopa työpaikalla välillä ikäviä haamuja menneestä maailmasta, tiloja, jotka häiritsivät läsnäoloa. Pääsääntöisesti työ ja asiakkaan kuuntelu ovat olleet aina Emännälle aidon läsnäolon saarekkeita: Hän kykenee aistimaan potilaan tunteita ja kokemusmaailmaa. Ehkäpä juuri siksi hän kykenee työssään saavuttamana virtaustiloja, jotka ovat aktiivisen toiminnan luomia mietiskelytiloja.

Viime vuosina, kirjoittaen tapahtuneen luovan prosessin tukiessa henkistä kasvua, Emännän tietoisuustaidot ovat kuitenkin levinneet myös muille elämän alueille. Emäntä osaa olla nyt läsnä luonnossa. Hän kykenee kuuntelmaan tunteitaan ja kokemusmaailmaansa kirjoittaen. Hän kykenee meditaatioon liikkeessä, esimerkiksi uidessa. Hän osaa kuunnella hiljaisuutta ja toista ihmistä. Toki on vieläkin hetkiä, jolloin hän ei ole läsnä esimerkiksi Isännälle. Erityisesti nämä hetket ovat tällä hetkellä sellaisia tiloja, joissa Emäntä on intensiivisessä luovassa flow-tilassa.

Siirtolan Emäntä pitää uskonnollisia rituaaleja ja erilaisia uskonnollisia meditaatiotapoja tärkeänä osana hengellisyyden harjoittamista. Hänelle kristinusko, omien isien perinne tarjoaa juuret, jossa hänen uskonnolliset erilaiset keskeiset meditaatioharjoitukset lepäävät. Siksi hän pitää kirkossa käynnistä ja lisäksi hän harjoittaa omaa uskonnollista meditaatiota rukoilun lisäksi kirjoittaen, oman Lectio Divinaansa kautta. Siirtolan Emäntä rukoilee kirkossa ja joskus hän rukoilee myös kotona. Hänelle kuitenkin tämä rukoilu on vain ikään kuin osa laajempaa mietiskelyperinnettä, jonka uskonnolliseksi tekee se, että hän ei karta prosessissa hengellistenkään asioiden käsittelyä. Mietiskelyksi kirjoittaminen muuttuu niinä hetkinä, kun Emäntä pääsee irti egonsa ohjauksesta, ja tekstiä alkaa syntymään ikään kuin itsestään, ilman etukäteissuunnitelmia, ilman egon ohjausta. Uskonnollinen kokemus ei olekaan Annan mielestä mitään sellaista, mitä ihminen itse tekee, vaan se on tapahtuma ihmismielessä.

Anna on jo aikaisemmin tullut maininneeksi että keskiajalla oli kristillinen meditaatiotapa, jota sekä maallikot että luostarin asukit kutsuivat Lectio Divinaksi, ”jumalalliseksi oppitunniksi.” Tämän meditaatiotavan tavoite oli kehittää yhä syvemmillä tasoilla saavutettu tietoisuus, kouluttaa mieli löytämään Jumala. Se perustuu Raamatun lukemiseen, sanojen hitaaseen maisteluun lukemalla sanat ääneen, jotta keho ja mieli yhdistyvät kokemuksessa. Emännälle jumalallinen oppitunti kulkee siten, että hän lukee kaunokirjallista, uskonnollista tai filosofista tekstiä (harvoin ääneen), jonka jälkeen hän spontaanisti ja luovasti peilaa kokemuksen omaan sisäiseen todellisuuteensa. Prosessi ei ole älyllistä, vaan se on älystä irti päästämistä, vapaata kaikenlaisen informaation, tunne-, kokemus ja älyinformaation esteetöntä kulkua. Emännän Lectio Divina on mielen meditatiivinen matka, jossa parhaimmillaan voi saavuttaa mystisiä tietoisuutta laajentavia kokemuksia.

Seuraavaksi Anna vielä hiukan pohtii, millaista tämä tämä alkuperäinen Lectio Divina on ollut. Ensimmäistä Lectio Divinan harjoituksen osiota kutsuttiin meditaatioksi. Mieli heijastuu tällöin pyhistä sanoista aktiivisella tavalla. Vähitellen, rukous syvenee, ja sielu huutaa spontaanisti Jumalalle. Tämä osa Lectio Divina kutsutaan oratio, kirjaimellisesti ”puhe.” Koska heijastukset ja tunteet jylläävät prosessissa, mieli tyhjenee, ja se siirtyy vähitellen lepotilaan ”lepoon Jumalassa”. Tätä kolmatta vaihetta kutsutaan contemplatioksi, mietiskelyksi.

Myös Siirtolan Emännän mieli heijastui aktiivisesti kirjoitetusta sanoista, jonka jälkeen hän alkoi puhumaan, käymään kirjoittaen keskusteluja eri mielentilojensa edustavien moninaisten näkökulmien kanssa. Tämän jälkeen mieli siirtyy lepoon, mieli puhdistuu. Tuli vain hyvänolon tunnetta täynnä oleva tyhjyys, kuin huojentava huokaus. Jos mielen täyttää vatvomisella jokin ajatus,  hän lukee esimerkiksi jonkin mieltä ärsyttävän artikkelin, ei Emännän tarvitse muuta kuin meditoida kirjoittaen, niin hän pääsee yleensä irti mieltä kiusaavasta aiheesta. Hän voi valita myös meditointinsa kohteeksi jonkin päivän tapahtuman. Mieli tyhjenee mieltä vaivaavasta ajatuksesta, kun sen muuttaa aktiivisesti leikkiksi luovan, kirjoittaen tapahtuvan, meditaation kautta uudeksi kirjalliseksi muodoksi.

Myöhempinä vuosina teologit, tärkeilevät, vallasta nauttivat, pappien rutaleet, tulivat ja määrittelivät rukous- ja meditaatiokäytännöt uudestaan. He jakoivat mietiskelyn diskursiivisena meditaatioon, affektiiviseen rukoukseen ja varsinaiseen mietiskelyyn. Katolinen kirkko alkoi uskoa, että ensimmäiset kaksi ​​rukoustapaa olivat ”turvallisia” kaikille, mutta että mietiskely oli vaarallista ja vain hyvin harvoille sopivaa, eikä se ollut edes kaikille nunnille ja munkeille tätä sallittu. Anna on tullut siihen johtopäätökseen, että tällä autoritaarisella meditaatiovastaisella asenteella poistettiin ihmiseltä mahdollisuus oman itseohjautuvuuden kehittämiseen. Kirkosta, myös luterialisesta kirkosta, tuli autoritaarinen laitos, kristinuskon irvikuva, jossa papit ja muut hengelliset auktoriteetit tulkitsevat raamantun ”ainoalla oikealla tavalla”. Ihmiseltä varastettiin aito mietiskely, subjektiivisuuden harjoittaminen. Ihmiselle ei enää sallittu tilaa omakohtaiselle mietiskelyn kautta saavutetulle henkilökohtaiselle Jumala -suhteelle. Kuka tietää, ehkä  juuri siksi, etteivät he omakohtaisten kokemusten kautta eksyisi ”vääränlaisiin totuuksiin”. Seurakuntalaisista tuli, ei elävän Kristuksen, vaan pappien ja kirkollisten auktoriteettien lampaita ja sittemmin materialistisen maailmankatsomuksen ”pappien” paimennettavia.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s