SISÄINEN TEATTERI, osa 7 – Johdantoa arkkityyppisiin osiimme

Treenaaja on lukenut tarinoita 90-luvulla kuolleesta Audre Laudresta, amerikkalaisesta mustasta lesbosta ihmisoikeustaistelijasta ja runoilijasta. Laudre sairastui aikoinaan rintasyöpään ja häneltä poistettiin toinen rinta. Hän kieltäytyi rinnan korjausleikkauksesta. Sen sijaan hän samaisti itsensä voimakkaasti mielikuvissaan amatsoneihin, naissotureihin, joilta heiltäkin oli, myyttien mukaan, poistettu toinen rinta. Amatsoneilla tämä tehtiin siksi, että heistä tulisi parempia sotureita. Myös Laudresta tuli entistä vahvempi ”taistelija” ja ihmisoikeusaktivisti rinnan poiston myötä. Samaistamalla itsensä tietoisesti arkkityyppiseen naisen malliin, amatsoniin, hän voimaannutti itsensä.

Meissä jokaisessa voi ajatella olevan arkkityyppisiä mielen tiloja, joita voimme käyttää hyväksemme muun muassa eheyttävässä kirjoittamisessa. Introjektiomme (sisäistetyt auktoriteetit) , roolinottomme ja arkkityyppiset tilamme edustavat kukin Sisäisen teatterimme itsenäisiä toimintayksiköitä. Mielemme altertilojen tietoiseksi tekemisen jälkeen voimme alkaa käydä, aktiivisen mielikuvituksen ohjaamana, keskusteluja niiden kanssa. Me voimme tietoisesti alkaa ohjata omaa spontaania Sisäistä teatteriamme, jolloin joustavuutemme reaalimaailmassa lisääntyy.

Olennainen asia tässä oman Sisäisen teatterin ohjaamisessa on, että tajuamme, että joku mielenteatterissamme ”mellastava” tilamme ei ole ”minä”, vaan hän on vaan eräs hahmo näyttämöllämme. Voimme kohteliaasti noteerata mellastajamme ja voimme ohjata hänet sivummalle, meille sopivampaan ja mukavampaan roolin. Joskus tällä ”epämiellyttävällä vieraalla” saattaa olla hyödyllistä kerrottavaa, kun vain kuulemme, mitä hänellä on sanottavanaan.

Sisäisessä teatterissamme on kysymys tietoisuustaidoista, aivan samoin kuin Mindfulness-meditaatiossa: Oppimme ohjaamaan tietoisuuttamme, emmekä sotke itseyttämme omien tilojemme satunnaisiin ajatuksiin. Kun annamme liikaa tilaa jollekin satunnaiselle näytelmämme sabotoijalle, estää se omien syvempien päämääriemme tavoittamista.

Arkkityypit eivät ole siis pelkkiä roolinottoja, vaan ne ovat jotakin paljon enemmän. Arkkityyppisen ajattelun tärkeimpänä uranuurtajana ja kehittäjänä on ollut Carl Jung. Treenaaja ajattelee arkkityyppisten mielentilojemme

  • edustavan muotoja, jotka ovat säilöttynä kollektiiviseen luomakunnan yhteiseen tietoisuuteen
  • ne ovat ihmiskunnan ajatonta myyttistä muotoa
  • ne edustavat kollektiivista yliyksilöllistä muistiamme
  • ne ovat ihmismielen synnynnäisiä malleja tai taipumuksia
  • niiden avulla voimme juurruttaa itsemme osaksi suurempaa tietoisuutta
  • ne ovat taipumuksia, joita ihminen voi tietoisesti tai tiedostamattomasti toteuttaa, rakentaessaan oman elämänsä tarinaa.

Carl Jung käytti arkkityyppien vertauskuvana kiteiden muodostumista liuoksessa. Arkkityyppi on kuin näkymätön kuvio, joka on ikään kuin ennalta olemassa. Tämä arkkityyppinen etukäteismalli ratkaisee, minkälaisen muodon ja rakenteen kide loppujen lopuksi muodostuessaan saan.

Olavi Moilanen (Totuus on unissa, saduissa ja tarinoissa) huomauttaa, että arkkityypit voidaan ymmärtää jonkinlaisena menneisyydestä tulleena ohjelmana, joka mielleyhtymien ketjuna antaa vaistomaisen mallin toimia. Jungilainen analyytikko Bolen (Jumalattaren aika) muistuttaa, että meissä jokaisessa on arkkityyppisiä ”ohjelmia” ihmisyyden siemenessämme. Se millaiseksi ihmiseksi kasvamme riippuu siitä, millaisessa ympäristössä kasvamme, kuinka hyvin saamme ravinteita, laiminlyökö puutarhuri versomme hoitoa, onko lajike kestävä jne. Meissä olevat arkkityyppinen ihmisyys voi siis aktivoitua monenlaisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kirjoittaminen eri mielen tilojen kanssa, on eräs tapa aktivoida meissä olevia tiloja, joita myös arkkityyppiset tilamme edustavat.

Omassa kirjoittamisprosessissaan Siirtolan Emäntä löysi itsestään, sisäisten lasten lisäksi, mm. Louhen, Mielikin ja Sophien, jotka edustavat feminiinejä arkkityyppisiä naismalleja. Niiden löytäminen oli Emännälle voimaannuttava kokemus. Prosessi lähti käyntiin sisäisen lapsen kohtaamisesta, mikä mahdollisti uuden tunnekokemuksen synnyn. Emäntä pystyi prosessissaan karsimaan mielestään, aikansa eläneitä, vanhoja, epätarkoituksenmukaisia tietoisuuden ohjelmia.  Niiden sijaan hän aktivoi olemassa olevia arkkityyppisiä elämäntilanteeseen sopivampia malleja, joiden avulla hän löysi uuden kokemuksellisen suhteen maailmaan.

Jotta voimme ihmisenä kasvaa täyteen mittaamme, täytyy meidän, jungilaisittain ajatellen, löytää myös oma animamme/animuksemme, eli vastakkaisen sukupuolen edustaja itsessämme (John R. Haule, Divane Madness) . Niin kauan kun emme sitä löydä, saatamme siirtää tunteemme läheiseemme. Etsimme hänestä puuttuvaa puoltamme, joka on  itsessämme. Treenaaja miettiikin, että onko ”sairaasti rakastunut” ihminen oikeasti rakastunut oman itsensä tunteen siirtoon? Entä jos onkin niin, että valtakulttuurimme saippuaoopperoineen ”myy” illusorista elämäntapaa normaalina? Onko siis ihme, että narsismi on päivän puheen aihe? Kulttuurimme on narsistinen koska ”massaihminen” (lainaus Carl Jungilta) on opetettu rakastamaan itsensä sijaan omaa peilikuvaansa. Niin kauan kun olemme rakastuneita tähän oman animamme/animuksemme, toiseen siirtämäämme kuvajaiseen, olemme sokeita aidolle rakkaudelle, jossa rakastamme itseämme; hyväksymme ja tunnemme kaikki osamme. Opimme samalla rakastamaan toista ihmistä kokonaisena erillisenä ihmisinä.

Siirtolan Emännän eheyttävässä kirjoittamisprosessissa animuspuolia edustivat Tiedemies sekä Tuomas. Tiedemies oli Emännän kirjoitusprosessissa täysmittainen, kokonaisvaltaista viisautta omaava, kypsä mies, joka ymmärtää todellisuuden monet ääni. Tuomas edusti Emännän sisäisessä maailmassa, kulttuurista valtaa pitävän, isällisen, luonnontieteellisen järjen tukahduttavaa, sorron ja kontrollin miehistä ääntä. Tuomas oli kasvanut Emännän sisäiseksi demoniksi, jonka dominoiva, kova ja ankara ääni oli tuottanut Emännässä häpeää ja pahaa oloa. Kun hän siirsi Tuomaan, ”kulttuurisen isän” äänen paikkaa sivummalle, nousi Sisäisen näytelmä täysin uudelle luovalle tasolle. Toisaalta, Emännän kirjoittamisprosessin aikana, Tuomaankin hyvät puolet paljastuivat, kun tämä hahmo siirrettiin teatterissa sopivammalle paikalle muiden hahmojen joukkoon. Pääsääntöisesti kaikilla tiloillamme, alterminuuksillamme, on sekä hyvät että huonot puolensa.

Mielen tilojen Treenaaja on tullut siihen päätelmään, että rakkaus katalysoi Sisäisen luovan teatterimme esille tuloa. Tämä rakkaus voi olla toisen ihmisen rakkautta, ”itserakkautta” ja/tai Jumalan Rakkautta. Jumalan Rakkaus on siinä mielessä hyvää, että se tekee meistä vähemmän haavoittuvaisempia kuin jos vain luottaisimme pelkästään toisen ihmisen katoavaiseen rakkauteen. Sieluamme eheyttävän rakkauden tulee jokatapauksessa olla sellaista, että se hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on, vikoineen puutteineen.

Terve rakkaus ja hengellisyys katalysoivat, meissä kaikissa olevaa, ihmisyytemme moniäänistä potentiaalia. Terveellä henkisellä polullamme emme elä illusorisessa todellisuudessa, vaan rakkaus liittää meidät kokemuksellisesti maailmaan, luontoon ja muihin ihmisiin. Epäterveet autoritaariset uskonnolliset suuntaukset elättävät meitä, saippuaoopperoiden rinnalla, illusorisessa todellisuudessa.

Uskontojen tulisi kulttuurisen hajottamisen sijaan rakkaudessa liittää ihmiskuntaa ja eri uskontoisia ihmisiä toinen toisiinsa. Sen arkkityyppien ja vertauskuvien tulisi auttaa meitä löytämään oman sielumme syvyys ja sen yhteys laajempaan yhteiseen, yliyksilölliseen, tietoisuuteen. Mikä parasta, kun oivallamme sisällämme olevan maailman merkitysrikkauden, löydämme muun muassa omat aikuiset turvalliset osamme, voimme tarjota itse sisäiselle lapsellemme sen tarvitseman turvallisuuden, hyväksynnän ja rakkauden tunteen. Tätä kautta saatamme mahdollistaa omien ainutkertaisten luovuutemme mahdollisuuksien löytämisen. Sisäiseen teatteriin tutustuminen voi olla myös henkilökohtainen ainutkertainen hengellinen/henkinen polku, jossa ihminen ei pelkää uskonnollisia merkityksiä ja symboleja.

Psykiatria James S. Grotsteina lainaten (The Plural Self), romantiikan aikana mielikuvitusta vielä arvostettiin. Tämän päivän materialistisessa tieteellisessä maailmassa, varmuus ja jäykkyys ovat pimentäneet mielikuvituksemme. Ei kuitenkaan tarvitse muuta kuin hiukan tutkia uniamme, kun tajuamme että alterego ilmiöt ovat olleet ja pysyvät edelleen maailmassamme. Treenaajan mielestä monet tunne-elämämme mahdollisuudet avautuvat juuri luovan mielikuvituksemme eikä järkemme avulla.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s