SISÄINEN TEATTERI, osa 8 – Mitä hyötyä Sisäisestä teatterista on?

Ehkä lukija on jo hiukan päässyt perille, mistä Sisäisessä teatterissa on kysymys. Ennen kuin Treenaaja siirtyy esittelemään joitakin arkkityyppisiä tiloja, sisäisen tietoisuuden muotomme mahdollisia malleja, hän haluaa vielä kirkastaa tulevalle Sisäisen teatterinsa ohjaajalle erään tärkeän asian: miksi me tätä omiin osiimme tutustumista oikein teemme.

Emme voi ymmärtää terapeuttista prosessissa, ellemme ymmärä mitä egolla tarkoitetaan. Ego on Latinaa ja merkitsee ”minä”. Sekä Jung että Freud käyttivät tätä sanaa, kun he viittasivat tietoisuutemme tietoiseen osaan, siihen, joka käyttää itsestään nimeä ”minä”. Symbolisesti egoa on usein kuvattu jäävuorena, josta vain pieni osa ”ego” on tietoisuudessamme. Tiedostamaton vedenpinnan alapuolella oleva osa meitä on valtava energiakenttä.

Egostate terapiassa egon ajatellaan olevan moniosainen, se muodostuu siis minätiloista (egostates). Treenaajan mielestä koko terapeuttisen kirjoittamisprosessin ytimessä on ajatus siitä, että ihminen yrittää tulla tietoisemmaksi tiloistaan, jolloin hänen tietoisuutensa laajenee. Voidaan siis ajatella, että osa tiloistamme on ikään kuin tietoisen ja tiedostamattoman rajapinnassa, ja mielikuvituksemme ja luovuutemme avulla voimme tehdä näitä osiamme tietoisemmiksi, jolloin meistä kasvaa oman itsemme tiedostavampia ohjaajia. Jäävuorimetaforaa hyväksi käyttäen voimme ajatella tietoisuutemme meressä olevan lukematon määrä tietoisuuskeskuksia, pieniä jäävuoria (minätiloja), joita yritämme kirjoittaen saattaa lähemmäksi toisiaan. Onnistuneessa prosessissa irralliset jäävuoret saadaan kasattua yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi.

Egomme ei siis ole yksiarvoinen, vaan moniarvoisessa maailmassa me voimme olla montaa mieltä asioista. Minätilamme edustavat vaihtoehtoisia maailmanjäsennystapoja, ja niiden arvoja ja uskomuksia. Meidän on terapeuttisessa kirjoittamisessamme löydettävä tästä kaoottisessa maailmankuvien ristiriidoista dialoginen minuus, jossa osamme kommunikoivat rehellisesti keskenään. Tällöin voimme löytää uusissa odottamattomisissa sosiaalisissa tilanteissa aidon oman tahtomme, joka on joustavan, muotoaan jatkuvasti muuttavan, minuuden lopputuotos. Onnistuneessa prosessissa tietoisuutemme keskus siirtyy siis egomme ulkopuolelle. Prosessin eettinen ohjaaja, sijaitsee siis egotilojen ulkopuolelle; hän on aidoin osa meitä. Se on se osa meitä, joka tietää, mikä on oikein ja eettistä.

Kun tutustumme kirjoittaen egotiloihimme, emme pelkästään yritä selvitä sisäisistä ristiriidoistamme. Prosessissa parhaimmillaan voimme saavuttaa viisautta, vahvuutta, sisäistä kasvua ja jatkuvaa henkistä uudistumista. Sisäisessä teatterissa käytetään hyväksi aktiivista mielikuvitustamme.

Treenaajan mielestä mielikuvitus on aliarvostettua kulttuurissamme. Se on osa keskeinen osa tunnetaitojamme. Treenaaja on mieltynyt erityisesti sanaan ”fantasia”, tämä siksi, että se kuvastaa parhaiten, mitä terapeuttisessa kirjoittamisprosessissa tapahtuu. Fantasia juontaa kreikankielisesta sanasta phantasia. Sillä tarkoitetaan näkyväksi tekemistä. Terpeuttisessa prosessissa ikään kuin kirkastamme sisäistä silmäämme; teemme huonosti näkyvää näkyväksi. Prosessia ei ohjaa järkemme, vaan mielikuvituksemme.

Ehkä olet jo oivaltanut, että Sisäinen teatteri on dialoginen tapa tehdä meistä entistä tietoisempia oman sisäisen vuoropuhelumme ohjaajia. Kun oivallamme Sisäisen teatterin luonteen, muutamme suhdettamme maailmaan.

Koulu, vanhempamme ja koko valtaapitävä koulutusjärjestelmämme ovat opettaneet meille ensisijaisesti materialistista luonnontieteellistä suhdetta maailmaan: puhutaan kartesiolaisesta suhteesta ja sen psykologiasta. Sen opit ovat jakaneet ihmisen minään ja toiseen, kehoon ja mieleen, mielikuvitukseen ja havaittuun, hengelliseen/henkiseen ja materialistiseen. Luonnontiede ja sen tuottamat valtainstituutiot ovat synnyttäneet kaksijakoisen tavan ajatella, jossa kokonaisuutta, yhtä ”oikeanlaista” egoa, on luotu mitätöimällä muita egon potentiaalisia osia.

Sisäisessä teatterissa hyödynnettävä dialoginen tila, näytelmämme näyttämö, ei ole minussa eikä toisessa, vaan se on meidän välissämme. Tekemällä tietoiseksi egojemme, tietoisten minuuksiemme eri osat, voimme ylittää luonnontieteen luomat keinotekoiset kaksijakoisuuden rajat. Voimme luoda itsellemme mielikuvituksemme avulla keskustelukumppaneita vaikka särkevästä jalastamme tai inhottavasta vanhasta opettajastamme. Saatamme huomata, että särkevä jalka haluaa kertoa jotain tärkeää meille, samoin kuin inhottava opettajamme. Ehkä he eivät olekaan niin pahoja kuin miltä he aluksi näyttävät. Heillä onkin omat tarinansa, jotka huutavat tulla kuulluksi. Jos haluamme, voimme etsiä omaan sisäiseen dialogiimme myös hengellisiä keskustelukumppaneita. Saamme jälleen olla – näin halutessamme – sieluja.

Carl Jung on kirjoittanut: ”Itseytemme käsittää äärettömän paljon enemmän kuin egomme, niin kuin sen symbolit ovat jo unohtuneilta ajoilta ovat näyttäneet. Itseytemme on yhtä paljon toista kuin se on egoamme. Individuaatio (kasvaminen ihmisenä) ei erota maailmaa vaan se sisältää sen.

Voimme kannustaa itseämme sisäiseen dialogiin, jossa tietoisuutemme (egomme) erilaisilla näkökulmilla leikkien, tuotamme uutta oivallusta elämäämme. Tässä leikissä maailma ja sen merkitykset sisällytetään meihin. Saatamme löytää samalla, monilta kadoksissa olevat, juuremme. Voimme siis dialogisesti, kirjoittamalla omien osiemme vuoropuhelua, edistää kokonaisvaltaista hyvinvointiamme. Treenaaja tarkoittaa tässä dialogilla sitä, että annamme, kannustavassa ilmapiirissä, osiemme synnyttää uutta luovaa elämän ymmärtämystä.

Seuraavassa yhteenvedossa Treenaaja on koonnut omia ajatuksiaan sekä lainannut ajatuksia Mary Watkinsilta (1999, The Plural Self). Me voimme Sisäisen teatterin avulla oppia parantamaan sisäisen dialogin taitojamme, jolloin:

  • emme tukahduta ääniä, jotka haluavat kantaa tietoisuuteemme viestejä
  • opimme ymmärtämään ristiriitaisia osiamme
  • opimme kuuntelemaan tunteitamme
  • opimme leikkimään ja käyttämään mielikuvitustamme
  • opimme suhtautumaan osiimme uteliaasti ja kannustavasti
  • opimme erottamaan ”kulttuuriset äänet” omista sisäisistä henkilöhistoriamme äänistä
  • opimme kuuntelemaan luonnon ja sorrettujen ihmisten ääniä
  • voimme suhteuttaa osiamme toisiinsa uudella tavalla, mikä edistää hyvinvointiamme
  • uudelleen suhteuttaminen voi syventää elämän ymmärrystämme
  • opimme näkökulman vaihtamisen taitoja: opimme toisen ihmisen näkökulmaa ja kolmannen ihmisen näkökulmaa
  • näkökulman vaihtamisen taitojen kehittyessä, kasvamme ihmisinä
  • kykenemme samaistumaan toiseen, eri lailla ajattelevaan ihmiseen, ja tätä kautta saamamme uuden ymmärryksen kautta, kirkkaamman oman itseyden
  • muutumme reflektoivaksi, peilaavaksi minuudeksi

Paul Freire (1989, Learning to Question: A Pedagogy of Liberation), 1900-luvun vaikutusvaltaisempia kasvatuspedagikkoja, korostaa dialogin merkitystä ihmisten tasa-arvoistumisessa ja henkisessä vapautumisessa. Länsimaissa on vallinnut monologia, yksipuolinen keskustelukäytäntö: Länsimaisen valtakulttuurin ääni, joka on piilotettuna kaikkeen arkiseen toimintaamme. Todellinen oppiminen lähtee liikkeelle dialogista, joka ylittää kulttuurissamme vallinneet monologiset opetusmetodit. Treenaaja onkin sitä mieltä, että parhaillaan maailmassa on tapahtumassa valtarakenteiden muutos: hierarkkiset asiantuntijaorganisaatiot ovat muuttumassa horisontaalisiksi dialogisiksi yhteistyöverkostoiksi.

Kun oivallamme sisäisen teatterin luonteen, läheskään aina omat ongelmamme eivät ole meidän henkilökohtaisia ongelmia. Ihminen saattaa voida huonosti, koska hän kuuluu sorretuin vähemmistöön, tai koska hän ei esimerkiksi sopeudu valtakulttuurin yksipuolistavaan arvomaailmaan. Sisäinen teatterimme auttaa meitä jäsentämään omaa sisäistä todellisuuttamme, ja alamme erottamaan, ketkä meissä puhuvat. Sisäisessä teatterissa, pahaa oloa meissä aiheuttava tila, ei välttämättä ole merkki mistään sairaudestaan. Sen sijaan se voi olla muutosagenttimme.

Freire yhdistää, samoin kuin Siirtolan Emäntä, dialogin rakkauteen:

Dialogia ei voi olla, ilman rakkautta maailmaan, sen miehiin ja naisiin. Kun puhumme maailmasta, se on luomisakti sekä uudelleen luomisen akti, eikä se synny ilman että sen synnyttämisaktiin olisi yhdistetty rakkautta. Rakkaus on dialogin perusta ja se on dialogi itsessään. Maailman luovat ihmiset, jotka ovat vastuullisia yksilöitä, eivät voi elää suhteessa alistamiseen. Alistaminen paljastaa rakkauden patologian: Sadistinen alistaja ja masokisti alistavat. Koska rakkaus on rohkeuden akti, eikä pelon akti, rakkaus on samaistumista toiseen. Olkoon alistetut missä tahansa, rakkauden akti on samaistumista vapauteen. Ja tämä samaistuminen, koska se on rakastavaa, on dialogista.”

Sisäisessä teatterissa käymämme dialogit eivät ole erillisiä osia muusta elämästämme. Ihmiset alkavat olla liian valveutuneita, että heille riittäisi pelkkä valtakulttuurin monologi. Moniarvoinen ja -merkityksellinen kulttuuri kutsuu meitä keskusteluihin. Marginalisoidut, sivulle työnnetyt, sisäiset äänemme ja kulttuuriset äänet, ansaitsevat tulla kuulluksi. Jotta kykenemme näkemään omaan syvytyymme, kuulemaan meissä itsessämme olevat vaiennetut äänemme, meidän täytyy tunkeutua toiseuden erilaisuuteen. Sen voimme tehdä vaikkapa sisäisen dialogimme avulla.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

2 vastausta artikkeliin: SISÄINEN TEATTERI, osa 8 – Mitä hyötyä Sisäisestä teatterista on?

  1. alicespoof sanoo:

    Oon välillä miettinyt, että onko se niin, että ihmiset tänä päivännä ovat pirstoutuneita, ja se pirstoutuneisuus näkyy mm. siinä, että ihmiset mellastavat erilaisilla nimimerkeillä nettikeskustelufoorumeissa. Tuntuu oikeastaan loogiselta, että ihmisenä kasvanut eheä yksilö ottaa vastuun kirjoittamisestaan. Hän uskaltaa avautua aitoon dialogiin.

    • katisar2 sanoo:

      Totta. Toisaalta virtuaalinen todellisuus mahdollistaa meille tasa-arvoisemman dialogin: voimme antaa eri tilojemme vapaasti ilmetä. Toisaalta tämä voi myös pirstoa ihmistä, mikäli hän ei opettele tunteman omia osiansa. Jotkut tutkijat väittävät, että kun olemme naamatusten toisen ihmisen kanssa, mielennäyttämöllämme olevia tiloja yhtaikaa: olemme kasvotusten eheämpiä ihmisiä. Sen sijaan virtuaalisessa todellisessa pseudonymeinä osatilamme esiintyvät yksinään, peräjälkeen, eri keskustelufoorumeilla eri rooleissaan. Virtuaalinen todellisuus on sekä dialogin ttoteutuessa mahdollisuus eheytymiseen. Se voi olla myös yksimuolisten monologien paikka; pakenemisen ja pirstoutumisen väline. Ja kuten olemme saaneet huomata, virtuaalinen todellisuus voi tarjota pahan potentiaalisoitumisen. Onneksi viimeaikoina on alettu kiinnittämään huomiota virtuaaliseen kielenkäyttöön – vihapuheeseen.
      Mikäli emme tunne alter tilojamme, voivat ne tuottaa harmia meille. Kun tunnemme osamme, ja kykenemme niiden kanssa dialogiin, ovat ne luovuuden mahdollisuuksiamme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s