Sisäinen teatteri, osa 13 – Näytelmämme varjot

On olemassa vielä kaksi tärkeätä arkkityyppistä osaa, joita emme ole vielä käsitelleet. Toinen on itseys ja toinen varjo, se puoli itseämme, jota moni meistä ei haluaisi näkevän itsessään.

Aloittakaamme pohdiskelut varjostamme. Kun sokeudumme itsessämme olevalle epätäydellisyydellemme, siirrämme pahuuden tunteitamme hyvin mielellään ulkopuoliseen ihmiseen, vaikkapa johonkin läheiseen työtoveriin, julkisuuden henkilöön tai vähemmistöön. Ei ole mieluisaa tunnustaa itsessään olevaa pahuuden siementä, ja siksi meitä pelottaa katsoa itseämme peilistä. Perfektionistinen valtakulttuurimme ei ole kannustamassa varjotyöskentelyyn. Meiltä halutaan täydellisyyttä, ja se pistää monet pillottamaan epätäydellisyytensä. Valitettavasti asianlaita Treenaajan mielestä on niin, että jos emme tunnusta varjoamme, syö se meiltä energiaa ja varjomme voivat aiheuttaa ulkoisessa ympäristössämme joskus pientä ja joskus jopa mittavaa tuhoa.

Ehkä olet huomannut sen saman ilmiön varjoista kuin Treenaaja? Tunnet henkilön, Liisan, joka ärsyyntyy kovasti kolmannesta ihmisestä, Leenasta, koska Leena on Liisan mielestä  ”narsistinen oman napansa ympärillä pyörijä”. Sinun itsesi mielestä tämä on kummallista, koska kertojalla itsellään, Liisalla, vaikuttaisi olevan samankaltaisia piirteitä kuin Leenalla. Ihminen ei siis oikeasti ole suinkaan aina ärtynyt toisesta ihmisestä vaan häntä kiusaakin mitä ilmeisemmin hänen oma varjonsa. Koskaan emme voi varmasti tietää, onko jokin tunne aito, vai vain itsensä varjo.

Treenaaja pitää vertauskuvasta, jossa mielemme on kuin jäävuori, josta vain pieni osa ”tietoinen egojen osa”. Loppu on tiedostamatonta alitajuntaamme. Matka varjojen maailmaan on matkaa Tuonelaan, alitajuntaamme. On hämmentävää, usein ahdistavaakin, päästää irti vanhasta turvallisesta maailmankuvasta irti, siitä ihanasta illuusiosta, että itse olemme muiden moraalittomien ihmisten yläpuolella. Uskonnot tarjoavat meille symbolien ja rituaalien rikkauden, joidenka avulla voimme vapauttaa itsessämme olevaa pahuuden tuottamaa ahdistusta. Ne auttavat meitä hyväksymään itsessämme olevat valot ja varjot. Toki ihminen voi löytää muitakin teitä kuin uskonnot oman henkisen polkunsa valaisemiseen. Siitolan Emäntä itse on tykästynyt kristinuskon symboliikkaan. Kun varjo pääsee ihmisessä valloilleen, on ”piru” päässyt irti. Varjo on tällöin yhteisen arkkityypisen kollektiivisen tietoisuutemme hahmo, joka todentuu ihmisessä.

On hyvin tärkeää tunnistaa oma varjonsa, koska se edistää hyvinvointiamme. ”Pirun” on vaikeampaa päästä irti, kun tunnemme varjomme. Erityisesti auttajan työssä tämä on tärkeää. Martti Lindqvist onkin kirjoittanut aiheesta kirjan ”Auttajan varjo”. Hän kirjoittaa, että mitä enemmän opimme tuntemaan varjoamme, sitä enemmän pystymme auttamaan muita ihmisiä. Treenaajan mielestä on muuten mielenkiintoista, että Martti Lindqvist oivalsi saman minkä hän: toimimme aina elämässämme jostain roolistamme käsin. Lindqvistin mukaan jokainen roolimme on osa minuuttamme, eikä yksikään roolimme kata koko minuuttamme. Tällainen roolinotto ei ole kuitenkaan mitään ”näyttelemistä”, teeskentelyä, pakotettua itseilmaisua, vaan ihminen virittyy rooliinsa suhteessa kulloiseenkin tilanteeseen. Kehittynyt persoona on vapautunut ilmaisemaan itsellään yhä moninaisemmalla roolinotoilla. Hän kykenee hyödyntämään rikasta erilaisten tilojen maailmaansa. Auttaessaan toista ihmistä ihminen voi katsoa myös aina samalla itseään toisen silmin. Samalla kun hän auttaa toista, auttaa hän tällöin myös itseään. Kaikkein syvimmällä tietoisuudessamme on arkkityyppinen yhteinen maasto, jonka voimme peilityöskentelyn avulla tavoittaa. Tähän uskoi Carl Jung, Martti Lindqvist ja samoin myös minä, Treenaaja Anna.

Siirtolan Emännän roolikirjo on melkoinen. Hänellä on parisenkymmentä eri tilaa, joista Siirtolan Emäntä ja Sofie  edustavat hänen persoonansa syvempiä arkkityyppisiä kerroksia. Ja minä, Anna olen hänen Treenaajansa, sisäinen mentorinsa. Siirtolan Emäntä on nykyään oikeastaan maanläheinen viisas Martta-nainen. Hänen alemmissa ja rinnakkaisissa kerroksissaan on jos jonkinlaisia muita altertiloja. Tiloja joita hän on tuottanut traumojensa, introjektioittensa ja erilaisten roolinottojen kautta. Hän on (onneksi) erilainen suhteessa mieheensä kuin koiraansa. Hänen hengellinen puolensa on erilainen kuin hänen tieteellisen rationaliteetin puolensa. Hän on erilainen ystäviensä kanssa kun poikiensa kanssa äitinä. Hän on erilainen hammaslääkärinä kuin emäntänä. Hän on erilainen suhteessa naisyrittäjiin kuin suhteessansa Sören Kierkegaardiin, Fjodor Dostojevkiin tai Carl Jungiin. Hän ei tietoisesti ”vedä” erilaisia rooleja; hänen olemisen tapansa ottaa vain erilaisia muotoja suhteessa erilaisiin ihmisiin.

Varjomme voi ilmetä monin eri tavoin. Ne voivat sisältää vaikkapa pelkoa, ahneutta, itsekkyyttä, narsismia, jatkuvaa pellenä olemista, väkivaltaa tai vaikkapa sadismia. Jotta tunnistamme itsessämme olevan varjon, täytyy meidän katsoa peiliin. Peiliin voimme katsoa sisäisen tai ulkoisen terapeuttisen dialogin avulla. Sisäisen teatterin avulla voimme kirjoittaen löytää itsessämme olevat varjon, vaikkapa tekopyhyyden ja teeskentelyn. Itsetuntemuksemme voi lisääntyä, kun uskallamme antaa varjoillemme äänet. Siirtolan Emäntä loi itselleen herra Arrogantuksen, ahneen ja itsekkään sisäisen pimeän kaupungin irvokkaan asukkaan. Hänellä oli esikuvana kirjoittamisessaan henkilö reaalielämästä. Siis se mitä hän vihaa toisissa, kertoo enemmän hänestä itsestään kuin toisesta ihmisestä. Varjomme eivät ole pelkästään huono asia, ne ovat myös suunnannäyttäjiä. Ne näyttävät, mistä poispäin meidän on kuljettava elämässämme. Itsetuntemus, mukaanlukien oman epätäydellisyyden tuntemus,  on eettisyyden ytimessä.

Kirjoittaminen varjomme kanssa voi olla pelottavaa, ja se voi nostaa voimakkaita tunteita. Siksi on tärkeää, että koemme olevamme turvallisessa ympäristössä turvallisten ihmisten parissa. Jos tällaista ”pyhää” levollista paikkaa, elämän kohtua, ei kirjoittajalla ole, kannattaa prosessi aloittaa terapeutin kanssa tai esimerkiksi terapeuttisessa ryhmässä. Siirtolan Emäntäkin aloitti prosessinsa hypnoterapeutin ohjauksessa ja jatkoi sitten kirjoittamistaan yksin Siirtolassa kainuulaisen erämaan keskellä.

Kirjoittaessamme dialogiamme voimme keskustella asioista, joita pelkäämme tai vihaamme. Voimme miettiä, minkälaisia ihmisiä ovat ne ihmiset, joista emme pidä. Voimme vaikkapa kirjoittaa, mitä inhoittavia asioita haluaisimme sanoa joillekin ihmisille, esimerkiksi läheisillemme, jos olisimme aitoja rehellisiä itsejämme. Voimme tutustua vaikkapa siihen, kuinka reagoimme, kun stressaannumme. Mikä minua tällöin ärsyttää? Mikä saa minut panikoimaan? Kun tutustumme varjo-osiimme ja teemme heidät entistä tietoisemmiksi, vähenee meiltä tarve siirtää negatiivisia tunteita toisiin ihmisen. Tosiasiahan on, että emme koska kommunikoi suoraan toisen ihmisen kanssa, emmekä ajattele häntä, vaan luomme aina mieleemme toisen ihmisen kuvajaisen.  Luomme suhdettamme häneen ja itseemme tämän peilikuvan kautta.

Toki voi olla olemassa aidosti ”pottumaisia” ihmisiä, mutta harvoin ongelmia voidaan ratkoa muuttamalla heitä. Voimme sen sijaan työskennellä  mielessämme häntä edustavan hahmon kanssa. Voimme esimerkiksi mielikuvituksemme avulla kirjoittaen leikkiä häntä ja samaistua häneen. Näin voimme käyttää hyväksi tunteensiirtomme (transferenssin ja vastatransferenssin) omaan sisäiseen kasvuumme. Voimme esimerkiksi Sisäisessä teatterissamme luoda vihaamastamme tai pelkäämästämme henkilöstä hahmon näytelmäämme, jolloin voimme työstää hänen merkitystään omassa kokemusmaailmassamme. Kirjoitamme hänestä, hänenä ja hänen kanssaan. Näytelmän kieli on parhaimmillaan silloin kuin se on metaforista. Usein juuri tarina, runo tai Raamatun värssy, symbolinen kieli,  voi paljastaa jotakin syvällistä sielumme olemuksesta. Seurauksena voi olla katarktinen kokemus, jossa muuttaa meitä kokemuksen yhdistyessä osaksi minuuttamme.

Voimme olla johonkin rajaan saakka itse itsemme auttajia, kunhan kykenemme rakentamaan itsellemme sisäisiä peilejä. Kuinka pitkälle voimme omaa mielenterveyttämme näin edistää? Se riippuu varmaankin kokemuksellisen todellisuutemme peilirikkaudesta. Voimme rikastuttaa sitä jatkuvasti uusilla kokemuksilla. Treenaaja uskoo, että monella 40-50 -vuotiaalla alkaa olla jo käytettävissään aika hyvät pelikortit.

Sisäisen teatterimme hahmot ovat mielenkiintoisia siinä mielessä, että ne eivät ole toisia ihmisiä, eivätkä ne ole meitä, ne ovat jotakin näiden kahden välillä olevaa. Työskentelymme muuttaa meitä itseämme, ja joskus siinä sivussa se saattaa muuttaa myös toista ihmistä. Lindqvistin sanoin, mitä enemmän tunnemme varjoamme, sitä turvallisemmin tulemme toimeen sen kanssa, ilman että vahingoittamme toisia ihmisiä. Työstämällä varjoamme vapautamme meissä olevia mahdollisuuksiamme. Tämän jälkeen oivallamme, että se millaisena maailma meille näyttäytyy, riippuu ennen kaikkea meistä itsestämme: meidän merkitysmaailmamme rikkaudestamme.

Varjon kanssa työskennellessä on tärkeää osata antaa itselle anteeksi; saamme olla epätäydellisiä ihmisiä varjoinemme. Voimme viettää epätäydellisyydestämme nousevaa sielumme vapauden naamiaisjuhlaa. Kun osaamme olla armeliaita vajaavaista itseämme kohtaan, voimme oppia myös aitoa armeliaisuutta muita epätäydellisiä ihmisiä kohtaan.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s