Annan ajatusvirtaa Gerhard Schmittin ”jungilaisista” satutulkinnoista, osa 1

Anna ei ole näköjään ainut ”ihminen”, joka on kiinnostunut sanojen etymologioista. Professori Gerhard Schmitt taitaa olla ”hieman” pitemmän linjan sanojen maistelija kuin Anna, Alice Spoof tai Siirtolan Emäntä. Tämä professori on charmantti ja humoristinen, hauskalla saksalaisaksentilla Suomea puhuva, Oulun yliopiston germaanisen filologian professori. Hänen luentoaan oli ilo seurata, koska hän osasi maustaa sitä erilaisin arjen tarinoin.

Seuraavat ajatukset ovat Annan heijastuksia Gerhard Schmittin ajatuksista. Ne ovat lyhyt johdatus Annan luovaan tulkintaprosessiin, jonka tämä mies aukaisi.  Ne ovat siis vain hänen tulkintojansa, ja vastuu mahdollisista ”tulkintavirheistä” ja väärinymmärryksistä on siis jälkimmäisellä. Lukijan on hyvä muistaa, että ihminen joka ei uskalla ajatella omia ajatuksiaan, koska pelkää niissä olevan virheitä, ei opi koskaan luovaan ja eettiseen ajatteluun.  Hänen persoonansa on ikuisesti vain sen naamioiden vanki. Onhan kaikki luova ajattelu on aina epätäydellistä, heijastusta jostakin suuremmasta.

Kun minuutemme vanha puku ”ahdistaa”

Psykologiassa käytetään englanninkielistä käsitettä ”obselete”, silloin kun ihmisen elämän merkitykset ovat kaaoksessa. Sanalla viitataan tilanteeseen, jossa meidän suhteemme ulkoiseen ja sisäiseen tiedostamattomaan todellisuuteen on häiriintynyt: Olemme kasvaneet ulos vanhasta ”egomme  puvusta”.  Persoonamme oikeastaan ahdistuu ja voi huonosti liian tiukoissa vaatteissa. Etymologisen sanakirjan mukaan ”obsolete ”tulee verbistä obsolere, joka tarkoittaa ”vanhentumista, kasvamista vanhaksi”.

Erityisesti tällaisessa epäharmonisessa tilassa voimme hyötyä sisäisestä teatteristamme, eli Jungin käsittein ilmaistuna, aktiivisesta imaginaatiosta. Kun minän vanha puku ahdistaa, on siis mahdollista lähteä seikkailemaan tiedostamattomaan mielen osaamme mielikuvituksemme avulla. Sieltä voimme hakea itsellemme uudet istuvammat vaatteet. Sisäistä teatteria voi tehdä vaikkapa kirjoittaen tai sitten terapeutin kanssa.

Tiedostamattomasta mielen osastamme voimme hakea energiaa eheämmälle persoonallamme, minäkompleksillemme, elämällä hetkiä unissa, tarinoissa ja saduissa.  Jungin sanoin (Von de inneren Welt des Menschen, foreword, Frances G. Wickers) mielikuvituksemme ei ole  mikään sairaus, vaan se luonnollinen ja elämää  meissä ylläpitävää aktiviteettia, joka auttaa psyyketämme kasvamaan.

Oman itseyden eheyttäminen sisäisenä draamana, ei siis todellakaan ole mikään ”Annan ja hänen ystäviensä ” keksimä uusi asia, vaan Carl Jung ja hänen useampi ystävänsä kävi oman prosessinsa läpi sisäisenä mielikuvitusnäytelmänä. Näin teki myös professori Gerhard Schmitt  aikoinaan nuorena miehenä ja näin teki Siirtolan Emäntä Kati Sarvela osineen, jonka minuuden osa, hypnoterapeutti Anna täällä nyt ilmaisee itseään. Mielikuvituksemme voi vapauttaa mediät robottielämästä.

Aito minuutemme on persoona ilman naamioita

Mikäli Anna hahmottaa asiat jungilaisittain oikein, aito minuutemme, on sama kuin egomme, joka on tasapainossa arkkityyppisten (mm. anima/animus, varjo) ja kompleksiensa (henkilökohtaiset traumat) kanssa. Aito ihminen on siis riisunut persoonansa ahdistavista vaatteista, tai toisella metaforalla ilmaistuna, poistanut kasvoiltansa naamionsa. Hänen egonsa ei enää ole naamioituneena.

Saavutettu tasapaino on aina tilapäistä, ja se voi siis koska tahansa häiriintyä uudessa elämäntilanteessa. Tällöin joudumme tekemän uuden retkemme tiedostamattomaan maailmaamme. Tasapaino on rakennettava aina uudelleen.  Elämämme on lyhyitä epifanisia hetkiä (vrt. mandala) lukuunottamatta aina keskeneräistä.

Tiedostamattomassa mielessä sijaitsevat siis sekä arkkityyppiset osamme, vaistonvaraiset lajisidonnaiset (fylogeneettiset) käyttäytymismallimme, että omien kompleksiemme, henkilökohtaisen historiamme (ontogeneettiset) tuottamat käyttäytymismallit. Tiedostamattoman maailmaan raon avaaminen mielikuvituksen avulla, voi avata samalla meille myös luovuutemme energiaan perustuvan  ihmeellisen mielikuvituksellisen symbolien maailman. Voimme hyödyntää symbolisen maailman arkkityyppien mahdollisuudet uuden tasapainoisemman persoonamme rakentamisessa.

Toisaalta mikäli olemme tiedostamattamme arkkityyppiemme vallassa, olemme ikään kuin vajaavaisia persoonia, jotka piilotamme aidon minuutemme naamiomme taakse. Luulemme naamioitunutta minuuttamme aidoksi itseksemme.  Anna ajattelee oikeastaan, että oikeastaan kulttuurimme naamioi meidät jo lapsuudessa ja koulussa erilaisiin yhteisöllisiin naamioihin, ja valitettavan harva riisuu koko elämänsä aikana naamioitaan.  Tämä päivän naamioita edustavat autoritaariset uskonnolliset ja luonnontieteelliset ylirationaaliset yksipuolistavat  kontrolloivat tulkinnat.

Libidon vapauttaminen luovuuden avulla

Tiedostamattomasta mielestä nousevaa energiaa kutsutaan myös libidoksi. Kun tämä tiedostamattoman mielen ja tietoisen mielemme välinen vapaa energiakulku on tukkeutunut, psyykeemme kärsii erilaisista oireista. Meidän kulttuurillemme on tyypillistä tietoisen, rationaalisen, mielenosan ylikorostaminen. Kun se dominoi, olemme ahdistuneita robotti-ihmisiä. Pahimmillaan emme uskalla ajatella itse, vaan kerjäämme jokaiselle ajatuksellemme auktoriteetin hyväksyntää. Tällöin kiellämme itseltämme tiedostamattomat luovat mielikuvituksen mahdollisuudet,  ja näin tiedostamattomat voimat jylläävät persoonassamme yllättävinä  elämämme sotkevina, joskus vaarallisinakin, myrskyinä, energiavirtauksina.

Meistä saattaa valitettavan usein tulee normielämää eläviä Persoonan kieltäjiä ( kts. Jyrki Puhakaisen kirja). Puhakainen menee niin pitkälle, että hän väittää nykyisen luonnontieteellisen maailmankuvan edustavan ”pseudotiedettä”.  Länsimainen ihminen yrittää yksipuolistavan kontrolloivan rationaalisen, kaiken materiaksi, numeroiksi ja rahaksi, mittaavan maailmankatsomuksensa avulla ”eurooppalaistaa” koko maailman ekologisesti tuhoisin seurauksin.  Ei ihme, että tänä päivänä yhteiskunnallisena imiönä kansalaiset kyseenalaistavat yhä enemmän ”asiantuntijoita”. Elämämme kun ei ole kontrolloitavissa ja kutistettavissa vain rahaksi, kun se on dialektinen (eri näkökulmien välinen keskusteleva) luova vastakohtaisuuksista energiansa saava prosessi. Toki myös ”taiteellisen” ihmisen ongelma voi olla, että hänen arkkityyppinsä mellastavat, ja häneltä saattaa puuttua tietoisuuden rationaalisen puolen tuottama tasapaino.

Tiedostamaton mielemme ei ole Jungille pelkästään mielen ”romuvarasto”, jossa sijaitsevat unohtamamme häpeälliset tai kipeät asiat (vrt. Freud). Se sisältää myös luovuutemme mahdollisuudet, suurienergiset arkkityyppiset ja myös myönteiset kompleksiemme piirteet, niiden unohdetut osat. Saduissa, unissa ja tarinoissa ja niiden muotokielessä paljastuu, tämän sielun todellisuus: Materialistisesta maailmasta ja sen logiikasta poikkeava, mielemme ihmeellinen ja kiehtova oma ainutkertainen toisenlainen logiikkansa.

Anna optimistina uskoo, että tällä hetkellä kulttuurimme on yhä useampi riisumassa itseään luonnontieteiden ja autoritääristen uskontojen meihin pukemista naamioista. Lukuista ihmiset ovat avaamassa kanavia luovuuteensa, mikä ilmenee uuden yhteiskunnallisen myönteisen muodonmuutoksen alkuna. Yhä useampi ymmärtää, että kaiken materialistisen järjen kontrolloimisyritykset johtavat vain arkkityyppien suurenergisiin yllättäviin hyökyaaltoihin.

Kansalaistoimintana tämä merkitsee sitä, että ihmiset alkavat jälleen hakea sisältöä elämäänsä esimerkiksi matalankynnyksen taideproduktioista, vapaaehtoistyöstä ja arjen yksinkertaisista elämyksistä.  Yhä useampi haluaa tuntea itsensä, koska hän oivaltaa rauhantyön olevan rauhantyötä oman itsen kanssa. Ehkä juuri tämä uuden alku syntyy erilaisten näkökulmien yhdistymisestä,  moniarvoisuudesta ja –kulttuurisuudesta.

Uuden toivon ytimessä on siis  erilaisten näkökulmien yhdistyminen uudella luovalla tavalla. Ihmiskunta elää uuden muodonmuutoksen alkua. Uusi ihminen, on virtaava itselleen jatkuvasti uutta muotoa hakeva persoona, sellainen kun mitä esimerkiksi psykohistoroitsia Jay Lifton kuvaa proteaaniminuutena. Globaali uusi maailma ei rakennu eurooppalaiselle nuoren maskuliinisen miehen yksipuollistavalle järjelle, vaan moninäkökulmaiselle todellisuudelle, jossa kaikilla on ääni. Jotain uutta ja hyvää on Annan mielestä nyt nousemassa myös Euroopassa tästä yltiörationaalisesta kulttuurista, joka sekin on ollut tärkeä vaihe ihmiskunnan historiassa.

Uudessa kulttuurissa yhä useampi uskaltaa lähteä leikkimään naamioillaansa, mikä johtaa siihen, että uskallamme myös riisua niitä. Emme luule jonkun arkkityypin ajatuksia meissä omiksemme. Meistä tulee yhä eettisempiä, ekologisempia ja esteettisempiä ihmisiä, kun riisumme naamiomme ja opettelemme tuntemaan itsemme. Jungin sanoin, monet taitelijat, filosofit ja tiedemiehet ovat velkaa parhaista ideoistaan juuri tiedostamattomille mielensä impulsseille.

Annan mielestä Carl Jung oli eräs 1900-luvun profeetoista. Hän näki jotain sellaista, joka nyt näkyy jo yhä useammalle.

Persoonan kieltäjät

Tämän päivän länsimainen elämäntapa on oikeastaan Annan mielestä aikamoista komediaa. Järkevät ”talousmiehet” ja rationaaliset ”lääkärit” ohjaavat kulttuuriamme ”laskelmillaan”, jotka eivät ota huomioon tiedostamatonta kollektiivista tietoisuutemme osaa. Rationaalinen tietoisuus yrittää kontrolloida kaikkia elämän ilmiöitä, myös sellaisia, jotka eivät ole kontrolloitavissa. Ympäristötuho, masennus, syömishäiriöt ja stressisairaudet ovat ”rationaalisessa” medikalisoituneessa ja ylikaupallistetussa kultuurissamme valtava ongelma. Ne eivät ole vain yksilön ongelmia vaan ne ovat yksipuolistavan yhteiskuntamme ongelmia, jotka siirrämme yksilöiden kannettaviksi.

Tämän epätasapainon tiedämme johtavan pahimmissa tapauksissa sotiin, jossa kollektiivisen tietoisuuden valtaa yhteisössä hyökyaaltona joku tiedostamaton yllättävä sotaisa arkkityyppi, johon kansalaiset samaistuvat. Tästä meillä on esimerkkejä lähempää (Jugoslavia) ja kauempaa (Saksa). Kilttien perheenisien arkkityyppiset torjutut sisäiset osat tekevät tuhoisaa jälkeä ulkoisessa kulttuurissamme. Valtavat joukot ihmisiä samaistuvat johonkin yksittäisen ”-ismiin” ja sen ”guruun”, ja kieltävät oman persoonansa. Energiatasapaino on tällaisessa kultuurissa ja sen yksilöissä vakavasti häiriintynyt, ja tiedostamattomasta voi purkautua suurenergisiä arkkityyppisiä osia tällaisina odottamattomina tsunameina. Jungin lainalaisuudet pätevät sekä yhteisön suurempaan yhteiseen tietoisuuteen että yksilön tietoisuuteen.

Yhteisön ja yksilön ongelmat ovat siis muodoltaan samankaltaisia, ”isomorfisia”. Voimme  samaistua myös yksilötasolla johonkin arkkityyppiseen osaamme, ja luulemme sen olevan minuutemme. Meidän kasvoillemme puetaan naamioita, tai itse vapaaehtoisesti otamme jonkun –ismin naamion itsellemme. Niiden sisällä voimme samalla huonosti.

Saatamme vieraantuneena itsestämme, naamion sisällä, tehdä jotakin aivan älytöntä, jota kadumme myöhemmin. Yritämme tietysti kaikin mahdollisin keinoin ”rationalisoida” jälkeenpäin tekemäämme. Onhan persoonallemme tärkeää rakentaa elämästämme eheä tarina, joku voisi jopa väittää, että satu. Harva haluaa kirjoittaa objektiivisesti elämäänsä, vaan jokainen meistä valitsee itselleen ”sopivia merkityksiä”. Tämä on oikeastaan viisausta, koska juuri koherentti identiteettitarina meistä ihmisistä luo meistä eheitä persoonia. Voimme olla tarinassa rehellisiä tunteillemme, ja valita sille sopivan merkityksen, koska rehellisiä merkitysyhteyksiä voi olla monenlaisia.

Me voimme siis käydä läpi jos jonkinlaisia ”taisteluja” ja ”mokia”, mutta eheässä identiteettitarinassa olemme oman elämäntarinamme sankareita, emmekä uhriudu tarinassamme. Moni meistä onneksi selviää elämästä, ilman että hänen arkkityyppinsä aiheuttaa suuria tuhoja ympäristöönsä. Kuten tiedämme, vastaesimerkkejä on väkivaltaisessa kulttuurissamme,  ja jo menneissä sukupolvissa, monia. Itseasiassa esimerkkejä tiedostamattoman vaarallisista tsunameista löytyy kuin kelohonkia Kuhmosta, sekä meidän ikäisistä ihmisistä että jo kuolemassa olevista sukupolvista. ”Järkevä” mies ”rakastuu” esimerkiksi nuoreen sihteeriinsä, vaikka oikeasti hän on rakastunut ”animaansa”, sadun prinsessaan. Nuori mies ampuu omaa ”varjoaan” koulussa.

Schmitt korosti, että psyykeen kannalta on tärkeää, että ihminen oppii erottamaan arkkityyppinsä ja minäkompleksinsa. Emme siis erehdy luulemaan jonkun arkkityyppisen osamme ajattelua omaksemme. Ihminen tai kulttuuri ei  joudu ”arkkityyppinsä” valtaan, vaan hän kykenee erottamaan arkkityyppiset käyttäytymismallit persoonassaan, jolloin hänestä muodostuu eheä, harmonisempi,  ristiriitaiset osat sovitteleva minuus.

Ihminen joutuu, itsetuntemuksensa lisääntyessä, opettelemaan olemaan samaistumatta arkkityyppisiin toimintamalleihinsa ja niiden logiikkaan. Jotta ihminen pystyy niistä irtaantumaan, joutuu hän ensiksi tutustumaan omiin mielenosiinsa tai -tiloihinsa.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s