Sisäinen teatteri nr. 14 – Kuka minä oikein olen?

Sisäinen teatteri on omaksunut itseyden ajatuksia Egostate terapiasta

Egostate terapia lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, että olemme kokoelma erilaisia minätiloja (ego states). Anna kutsuu niitä mielen tiloiksi. Meidän itseytemme muodostuu ikään kuin sisäisestä perheestä, erilaisista tiloista, jotka ovat kehittyneet elämämme varrella. Sisäisen teatterin näkökulmasta olemme tällöin yhtä kuin  näytelmämme hahmot. Jokaisella niistä on oma roolinsa, tunteensa ja maailmankatsomuksensa.

Mielen tilamme ovat erilaistuneet tietyssä sosiaalisessa tilanteessa, jonka jälkeen uusissa ympäristön vaateissa erilaistuu jatkuvasti uusia tiloja. Koko mielemme kehitys on siis oikeastaan erilaistumisprosessi, jossa uusia osia syntyy, ja kun ne ovat käyttökelvottomia, tapahtuu nk. dissosiaatio, eli tila ikään kuin irtaantuu omaksi tilakseen. Meissä vaihtuu rytmisesti erilaistumisvaiheet ja tilojen dissosiaatio. Vanha käyttökelvoton tila siirtyy uusiokäyttöä odottamaan teatterimme takahuoneeseen. Ongelmia syntyy, kun käytöstä poistettu/poistunut tila, tulee ”kummittelemaan” mielemme näyttämölle esimerkiksi ahdistuksena, ahmimisena tai tekemällä vaikkapa elämässämme päättömiä tempauksia.

Egostate-terapiassa olemme siis vain osiemme summa. Olemme moniminuus. Eheä ihminen on henkilö, joka tuntee sisäisen perheensä ja niiden vuorovaikutus toimii erinomaisesti. Näiden tilojen vuorovaikutusta voimme edistää hypnoosissa. Sitä voimme onneksi myös tehdä itseohjautuvasti. Esimerkiksi kirjoittaja voi lisätä itsetuntemustaan vapauttamalla mielikuvituksensa mahdollisuudet.

Anna ottaa esimerkiksi masentuneen ihmisen, joka saattaa vatvoa ja märehtiä asioita erityisesti öiseen aikaan. Tällaisen ihmisen ongelma voi olla se, että hän ei löydä uutta näkökulmaa asioihinsa. Hän on ikään kuin jumiutuneena tiettyihin ”järkeviin”, toistuviin, jäykkiin ajattelumalleihin. Mielikuvituksemme  avulla voimme vapauttaa lukkiutuneita osiamme leikkiin muiden osien kanssa.

Egostate terapiasta peräisin olevia Sisäisen teatterin olettamuksia ( mukaelmia Gordon Emmerson – Ego State Therapy)

1)Sisäisen teatterin hahmoja ei voida eliminoida, mutta niiden luonnetta voidaan kehittää.
2)Tavallisesti sisäinen teatterihahmonne kykenee kertomaan, minkä ikäinen hän on eli milloin hän on muodostunut.
3)Sisäisen teatterin hahmo voi piiloutua sisäiseen maisemaamme.  Joskus esiin tultua tila voidaan nimetä uudestaan, jos se tuntee tällaista tarvetta.
4)Sisäisen teatterin hahmo tajuaa olevansa kirjoittajan mielen tila.
5)Sisäisen teatterin hahmolla on oma identiteettinsä. Kun tila on näyttämöllä pääroolissa, puhuu hän itsestään minänä.
6)Jokainen sisäisen teatterin hahmo haluaa tulla kohdelluksi kunnioittavasti. Joskus tila voi kieltäytyä yhteistyöstä ja sitä tulee kunnioitta.
7)Kaikilla meillä on sisäisen teatterin hahmoja, mutta niiden ”dissosiaatioaste” vaihtelee. Tämä siis tarkoittaa sitä, että joillakin ihmisillä voi olla hyvin epäselvät rajat eri minuuden osien välillä. Hän saattaa ja saakin kokea itsensä ykseydeksi.  Itsensä tajuaminen moniminuudeksi voi kuitenkin vapauttaa luovia voimia ja se saattaa lisätä ihmisen joustavuutta uusissa tilanteissa.

Sisäinen teatteri lähtee samasta olettamuksesta kuin Egostate siinä mielessä, että se olettaa, että tilat ovat muodostuneet elämän varrella meissä ihmisissä, tilanteissa, joissa olemme kohdanneet turhaumia tai traumaattisia tilanteita.  Sisäisen teatterin tilat voivat ottaa lisäksi myös arkkityyppisiä muotoja, kuten aikaisemmin on tullut esille. Myös Egostate terapiassa on huomioitu se, että on joitakin toistuvia minätiloja, joita hyvin monien ihmisten minuudet ottavat. Näitä ovat esimerkiksi Sisäinen Lapsi ja Vanha viisas mies.

Sisäisessä teatterissa voimme luoda itsellemme aktiivisesti uusia tiloja leikkimällä samaistumista johonkin toiseen ihmiseen.  Meillä ei siis pelkästään ole  hahmoja teatterissamme vaan meillä on loppumaton määrä mahdollisia uusia hahmoja. Voimme valita vaikkapa kirjallisuudesta tai oikeasta elämästä jonkin ihailemamme henkilön. Kati Sarvelan sisäisessä teatterissa tällainen hahmo oli Regine, joka leikki olevansa Sören Kierkegaardin entinen rakastettu. Naishahmolla oli juurensa tämän tanskalaisen filosofin oikeaan elämänkertaan, mutta siitä muodostui täysin fiktiivinen hahmo, joka innoissaan opiskeli Kierkegaardin filosofiaa.  Sisäinen teatterimme voi siis olla reflektiivisen oppimisen väline. Meistä voi tulla virtaustilassa olevia jatkuvassa muutostilassa olevia minuuksia, jotka imemme ikäänkuin itseemme tunteensiirtomme.

Anna on sitä mieltä, että oikeastaan Sisäinen teatteri on eräs aikuisten tapa palata leikkikouluun. Harjoittelemme  taitoja, jotka olemme yltiörationaalisessa kulttuurissamme unohtaneet. Tämän päivän länsimaisen ihmisen eräs ongelma on ollut Annan mielestä ollut kylmän järjen kulttuurimme, jossa mielikuvituksemme mahdollisuudet ovat olleet katoava luonnonvara. Anna kuitenkin uskoo, että elämme parhaillaan kulttuurissamme muodonmuutoksen aikaa, ja mielikuvituksemme on palaamassa jälleen arvoonsa.

Carl Jungilta , psykosynteesistä ja psykodraamasta  omaksuttuja ajatuksia

Olennainen asia ihmisenä kasvua on itsensä erilaistaminen  tiedostamattomasta(alitajunnasta). Voimme tehdä sitä muun muassa  henkilöimällä sen sisältöä sisäisen näytelmämme hahmoiksi. Tätä kautta voimme tuoda tiedostamatonta materiaalia tietoisuutemme yhteyteen. Tämä tekniikka tekee sen, että riisumme arkkityypit sekä henkilöhistoriamme traumaattiset tilat niiden itsetuhoisilta voimilta. Parhaimmillaan prosessissa vapautuu suuri määrä energiaa (libidoa) luovuutemme käyttöön. Ei ole kovinkaan vaikeaa henkilöistää tiedostamattoman sisältöä, koska niillä on aina tietty itsenäinen asemansa, oma identiteettinsä. Jung korostaa, että on hyvin epämiellyttävää tunnustaa niiden autonomia, mutta juuri tämä tiedostamattomaan ominaisuus sallii meille parhaat mahdollisuudet käsitellä sitä. Anna on oikeastaan laajentanut tätä Egostaten itseys ajatusta jungilaiseen suuntaan.

Sisäisen teatterimme hahmot ovat  siis arkkityyppisiä hahmoja (fylogeneettisiä) sekä oman henkilöhistoriamme tuotoksia (ontogeneettisiä).  Fylogeneettisillä muodoilla Anna tarkoittaa sitä, että mielemme on tuhansia vuosia ottanut tyypillisesti itselleen tiettyjä lajisidonnaisia myyttisiä muotoja, joita kutsutaan arkkityypeiksi. Nämä arkkityypit ovat kuin lumikiteitä, jotka järjestäytyvät toistuvasti tiettyihin toisansa muistuttaviin muotoihin. Siksi osa näytelmämme hahmoista muistuttaa läheisesti näitä arkkityyppisiä malleja. Jean Shinoda Bolen on kirjoittanut jungilaisista arkkityypeistä useita kirjoja, esimerkiksi Jumalattarien aika. Nämä arkkityypit ovat siis  osa ihmiskunnan yhteistä,  kollektiivista, tiedostamatonta. Ontogeneettisillä muodoilla Anna tarkoittaa  oman trauma- ja turhaumahistoriamme tuottamia Sisäisen teatterimme hahmoja. Niitä  Carl Jung aikoinaan nimitti komplekseiksi.

Sisäisen teatterin käsitys itseydestä on myös lähellä psykodraaman ihmiskäsitystä. Emme ole siis pelkästään oman Sisäisen teatterimme hahmojen summa vaan olemme näytelmässämme identiteettitarinamme  rakentajia, olemme sen ohjaajia ja samalla näytelmämme hahmoihin samaistujia.  Se kuinka näytelmämme sujuu, vaikuttaa meihin, ja me puolestamme vaikutamme siihen millaisen muodon näytelmämme saa. Me ohjaajina voimme jatkuvasti ottaa vaikutteita ulkomaailmasta luomalla yhä uusia hahmoja näytelmäämme.

Sisäisellä teatterillamme voi olla ihmeellisiä suurenergisiä voimia: Mielikuvituksellamme kun on mahdollisuus ylittää normaalit puolustusreaktiomme, kuten ”poteroihin kaivautuminen” ja ennakkoluuloihin kiinni jääminen. Huomaamme, että johonkin ennakkoluuloon kiinni takertuminen on vain yhden teatterissamme mellastavan sankarin näkökulma todellisuuteen. Suurienerginen libidon vapautuminen voi tuottaa jopa epifanisia hetkiä, joita Anna ja hänen ystävänsä kutsuivat ”mystisiksi kokemuksiksi”.

Samaan tapaan kuin psykodraamassa, Sisäisessä teatterissa lisäämme itsetuntemustamme kehitällä  mielikuvitustamme. Teemme henkilöitymät egomme osiksi. Jokainen meistä käynyt enemmän tai vähemmän täydellisesti läpi  persoonamme kehitysvaiheet. Monimerkityksellinen ja -arvoinen, traumatisoiva,  maailmamme on tehnyt meistä jokaisesta enemmän tai vähemmän pirstoutuneita minuuksia.

Luomalla kirjoittaen hahmoja egomme osista, voimme peilata itseyttämme entistä eheämmäksi ja kirkkaammaksi.  Emme enää sekoita jotakin tomppelia egomme osaa itseemme, vaan tajuamme sen vain olevan hahmo näytelmässämme.  Ymmärrämme, että jokin ristiriitainen näkökulma todelliseen on vain eräs näkökulma muitten joukossa. Mikäli se on este sopeutumisellemme johonkin tilanteeseen, voimme valita tai luoda itsestämme käyttökelpoisemman ”tuplan”, uuden näytelmän hahmon,  reflektiivisen oppimisen ja itsetuntemuksen kautta. Parhaimmillamme saavutamme kokemuksen virtaavasta ikuisessa muutoksen tilassa olevasta minuudesta.

Roberto Assagioli on eräs Jungin ajatuksia hyväkseen käyttänyt edesmennyt italialainen psykiatri. Hän rakensi psykosynteesin ja käytti sen vertauskuvana , mitäpä muuta, kuin  teatteria. Psykosynteesi erottaa toisistaan teatterin ohjaajan ja näytelmän käsikirjoittajan toisistaan. Teatterin ohjaajamme on henkilökohtainen itseys (personal Self) ja näytelmän käsikirjoittaja transpersonaalinen, yliyksilöllinen itseys (transpersonal Self).

Carl Jung ei tällaisia erotteluja tehnyt. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että minuus on jotakin, jota ei voi sanoiksi pukea. Sana kuvaa ihmisen kokonaista personallisuuta, jota ei voi käsittein tyhjentää. Se on  pikemminkin periaate, joka ohjaa vastakohtaisuuksia kohti tasapainoa. Tällaisia vastakohtia ovat mm.  järki/mielikuvitus, ulkoinen maailma/sisäinen todellisuus, valo/varjo, kollektiivinen tietoisuus/yksilöllinen tietoisuus, tiedostamaton ja tietoinen maailma.

Carl Jungin mukaan kukaan ei voi sanoa, mihin ihminen päättyy. Sepä on juuri sen kauneus.  ”Tämä on erittäin mielenkiintoista. Ihmisen tiedostamaton voi saavuttaa yhteyden… Vain Jumala tietää mihin! Juuri siellä teemme uudet löytömme! (Dialog with C.G.Jung.)”  Jungille mandala oli itseyden symboli. Se on sisäisen järjestyksen symboli.  Mandalassa on aina keskus, ja juuri itseys on tämä keskus, joka ohjaa ja organisoi tietoisuutta ja tiedostamatonta uuteen järjestykseen.  Anna ajattelee, että kun ihminen on ”sinut” itsensä kanssa, hän on juurtunut maailmaan siten, että hän keskuksensa kykenee ohjaamaan tietoisuutta yhä uudelleen kauniimpiin ja kauniimpiin muotoihin. Harmoninen tietoisuuden ja tiedostamattoman luoma täydellinen muoto, on ihmiselämässä aina tilapäinen, samaan tapaan kuin mandala. Tuulen pyyhkäys ja vanha harmonia on jälleen häiriintynyt.

Jungin tapaan Anna on sitä mieltä,  että minuus on jatkuvassa muodonmuutoksessaan. Mitä otollisimmat olosuhteet ympäristö tarjoaa lapsen tietoisuuden terhon ihmeelliselle muodonmuutokselle,  sitä suurenmoisempi tammi siitä kasvaa.  Huonosti hoidettu terho ei juurru maailmaan, ja siitä kasvaa surkea ja kitukasvuinen puu. Hyvä puutarhuri voi saattaa kitukasvuisen puun uuteen kukoistukseen.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s