Sisäinen teatteri, osa 15 – Lopuksi

Sisäinen teatteri on Anna mielestä eräs, ensisijaisesti kirjoittaen tapahtuva, aktiivisen mielikuvituksen kehittämistapa. Se eroaa Jungin aktiivisesta mielikuvituksesta siinä, että menetelmä antaa konkreettisia selkeitä eväitä, kuinka helpommin ihminen voi ”henkilöistää” ja muodostaa symboleiksi oman tiedostamattoman mielensä osia. Kaikilta ei nimittäin spontaanisti ”syöksy” hahmoja Sisäiseen teatteriin, vaan niitä joudutaan houkuttelemaan, ”katalysoimaan”, esiin.

Perinteisestä psykoanalyysistä menetelmä eroaa siinä, että se kunnioittaa jokaisen ihmisen oman itsensä asiantuntijuutta ja itseohjausta. Ihminen voi tehdä itse oman Sisäisen teatterinsa juuri itsensä näköiseksi, kun haluaa  ja sen jäkeen itselle tutuksi. Alussa Sisäisen teatterin ohjaaja, ”opettaja”,  katalysoi prosessia. Opettajasta  tulee ikään kuin kirjoittajan apuohjaaja teatteriin, kunnes hän itse on saavuttanut täydellisemmän oman Sisäisen teatterinsa ohjauksen.

Reflektiivinen kirjoitusprosessi on oikeastaan tapa mietiskellä, harjoittaa tietoisuustaitoja,  siinä missä esimerkiksi mindfulness-meditaatiokin.  Ihminen oppii reflektiivisen kirjoittamisen kautta suhtautumaan hyväksyvästi omiin tunnepitoisiin kognitioihinsa.  Hän lakkaa arvottamasta niitä (Ei näin saa ajatella…kamalaa ).  Sen sijaan kirjoittaja suhtautuu hyväksyvästi omaan sisäiseen tunnepitoiseen dialogiseen maailmaansa. Kirjoittaja hyväksyy omat ajatukset, myös  kriittiset ja epäsopivat ajatuksensa ja mielikuvansa. Hän  ymmärtää, että ne ovat vain ajatuksia tai mielikuvia, eivätkä faktoja. Niiden ei tarvitse ohjata hänen elämäänsä.

Aktiivisen mielikuvituksen ja mielikuvien  kautta ihminen voi oppia kyseenalaistamaan omia epärationaalisia uskomuksiaan ja hän voi löytää itsestään uuden minuuden keskuksen, jonka jälkeen hän ei enää samaistu epämiellyttäviin tunnepitoisiin tiloihinsa. Kun ihminen ei suhtaudu tuomitsevasti omiin ajatuksiinsa, voi hän löytää tämän uuden läsnäolon tilan, jossa hänestä tulee entistä taitavampi omien tilojensa aktiivinen ohjaaja.  Tässä uudessa tilassa ihmisen on mahdollista kokea oman elämän tarkoitus osana jotakin suurempaa merkitystä. Se voi joillekin olla Jumala, toisille rakkaus tai joillekin vaikkapa maailmankaikkeuden evoluutio.

Jungilainen analyytikko James Hillman tuulettaa rankasti perinteisiä asiantuntijanäkökulmia niiden institutionaallistuneesta narsismista. Anna ilmaisee tämän saman hieman arkisemmin: psykoanalyysi idealisoi yhden tyyppisen länsimaisen minuuden, johon suuntaan se pyrkii ihmisen itsetutkiskelua ohjaten viemään. Monet käytännön kokemusta omaavat terapeutit ovat tämän kyllä Annan mielestä oivaltaneet.

James Hillman kykenee yllättävään itsekritiikkiin:

”Me (analyyttiset) terapeutit emme istu kammioissamme niin montaa tuntia päivässä pelkästään rahan tai vallan takia, vaan oikeastaan sen vuoksi, että olemme addiktoituneita omaan analyyttiseen narsismiimme. Meidän oma narsistinen asenteemme tulee samalla vahvistetuksi ja peitellyksi, analyyttisen ammattinarsismin hyväksymäksi toiminnaksi”.

Sisäinen teatteri on siinä mielessä itseä kunnioittava menetelmä, että se mahdollistaa sekä itsetutkiskelun että ”ideoiden työstämisen” kunkin kirjoittajan parhaaksi katsomalla tavalla. Jokainen ihminen voi yhdistää ideoita erilaisista -ismeistä. Oma kirjottamisprosessi voi olla turvallisella tavalla kurottautumista omaan menneisyyteen, mutta prosessin edetessä tästä ”narsistisesta” elementistä täytyy kyetä irtaantumaan.

Annan kirjoittajaohjaus kokemuksen perusteella näin syntyy omakohtaista filosofiaa, runoja, kuvia, näytelmiä ja tarinoita. Jungin satujen tulkinnan näkökulmasta ajatellen, metsään täytyy mennä käymään, ja siellä voi seikkailla jonkin aikaa, mutta sankarin täytyy tulla sieltä takaisin. Psykoanalyyttisin termein hienosti sanottuna prosessi siirtyy tällöin ”retrogradisesta” psykoanalyysistä teleologiseen tai finaaliseen psykoanalyysiin.

Retrogradisella psykoanalyysillä tarkoitan sitä, että kirjoittaja voi leikkiä menneisyytensä tapahtumilla ja hakea niille uusia merkityksiä oman sisäisen perheensä muilta jäseniltä, erilaisista tarinoista ja henkisistä merkityksistä sekä aluksi myös peileinä toimivilta ryhmän jäseniltä ja sen ohjaajalta (satumetsävaihe). Jos olemme eksyneet metsäämme, olemme takertuneet menneisyyden yksipuolisiin merkityssuhteisiin, emmekä kykene irtaantumaan niistä. Tällöin sankari ei ole selvinnyt metsäseikkailunsa haasteita.  Tyypillinen tällainen takertuja on uhriutuja, oman menneisyytensä vanki.

Kun omassa identiteettitarinassamme on onnistuttu rikkomaan, mielen eri tiloilla leikkien, vanhat merkitysyhteydet, ihminen on valmis teleologiseen vaiheeseen; hän voi lähteä pohtimaan omaa itseään suhteessa maailmaan. Sankari saa prinsessansa ja hän voi jatkaa elämäänsä entistä tiedostavampana kurottautuen kohti jotakin suurempaa, esimerkiksi Jumalaa. Monet ”aggressiiviset impulssimme” ovat täysin aiheellisia. Ne johtuvat epätäydellisestä maailmasta. Voimme tuntea aiheellista vihaa sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, ihmisten ekologisesta ja eettisestä välinpitämättömyydestä sekä poliittisista ja tieteellisistä yksisilmäisistä ideologioista.

Oikeastaan koko elämämme on tietoisuutemme aaltoilua, pienempää ja suurempaa sellaista.  Moni meistä on päivittäin välillä hämmentynyt (metsässä), jonka jälkeen tietoisuus ohjaa ristiriitaiset osat tasapainoon. Suuremmat aallot, ja sen pohja-allossa käymiset ovat hetkiä, joissa koemme jonkin suuremman trauman tai menetyksen, esimerkiksi läheisen kuoleman, oman sairauden tai avioeron. Tällöin saatamme eksyä tosi syvälle metsäämme, ja monesti saatamme tarvita tukevan ohjaajavan käden auttamaan meidät pois metsästä. Erityisesti toisen apu on tärkeää silloin, kun itsellämme ei ole vahvaksi ja viisaaksi kehittyneitä tietoisuuden tiloja.

Oikeastaan tämän päivän länsimaisen kulttuurin ongelma on ollut yksiarvoisuus. Tieteen valekaavussa meitä on yritetty ohjata ”yhdentyyppiseen” biologisoituun  ekstroverttiin ihanneminuuteen ja jonka kehollinen olemus on vielä standardisoitu ihannekuvin. Anna puhuu materialistisesta luonnehäiriöstä, Hillman instituutioiden narsismista. Luonnontieteellinen näkökulma todellisuuteen ei ole ottanut huomioon todellisuuden erilaisia näkökulmia ja niiden leikkiä eikä faktatiedon systeemisiä vaikutuksia. Ihmisen minuus ei ole erillinen omasta kehosta, toisesta ihmisestä, luonnosta eikä se ole myöskään ympäröivästä kulttuurista irti leikattu minuus.

Sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus on biologisoitu siten, että esimerkiksi työttömäksi ”potkaistu” kansalainen alkaa kärsimään ”masennuksesta”, jonka jälkeen hänelle syötetään ”masennuslääkkeitä”, jotta hän palautuisi ”normaaliksi”. Ruotsalainen filosofi Fredrik Svenaeus kirjoittaa:

”Kun emme onnistu tyydyttämään eri rooliemme tarpeita – esimerkiksi perheessä, töissä, ystävien ja tuttavien parissa – etsimme nopeasti biologisia selityksiä asialle. Serotoniiniaineen vaihdunnassa on vikaa!”

Fredrik Svenaeus huomauttaa vielä, että kehitysmaissa depressio ei ole läheskään samat mittasuhteet saanut ongelma kuin rikkaissa maissa. Masennus näyttäisikin olevan hyvinvointivaltioiden ongelma; kun yhteiskuntamme yksilöiden elämän päämääriä ja ihanne elämäntavasta muutetaan, saattaisi siis moni ”parantua” ilman masennuslääkettä.

Anna on Svenaeuksen kanssa täsmälleen samaa mieltä: Kun ihminen kartoittaa sisäiset ristiriitaiset osansa ja saattaa ne vuorovaikutukseen ja parempaan yhteisymmärrykseen, saattaa syntyä uusi ihminen, joka huomioi paremmin sekä aidot sisäiset ja yhteisönsä tarpeet. Parantuminen depressiosta voi joillekin merkitä  itsensä kuuntelemista ja sanoutumista irti entisestä elämäntavasta. Ihminen kuuntelee omaa eettistä sisintään ja uskaltaa itse sanoa mitä mieltä hän on asioista. Se merkitsee hyvin usein myös sitä, että yksilö kieltäytyy ottamasta vastaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ongelmia persoonansa ongelmina. Sisäisessä työskentelyssä saattaa vapautua suuri määrä libidoa, jonka voi kanavoida esimerkiksi poliittiseen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja luovuuteen.

Venäläinen filosofi Nikolai Berdjajev ennusti 1900-luvun alkupuoliskolla sekä eko- että egokriisimme. Hänen mukaansa luonnon denaturalisoinnin, luonnottomaksi esineellistämisen, tuloksena syntyy ekokriisi, ja ihmisen erilaistuminen ja tiedon pirstaloituminen johtavat epäinhimillisen, normittoman ja arvotyhjiössä elävän ihmisen kehittymiseen. Tämä tuntuu Annan mielestä todemmalta kuin koskaan. Hän pitääkin voimakkaimpana sairaita yhteiskunnallisia rakenteita ylläpitävänä voimana, ihmisen oman mielipiteen häpeämistä ja salaamista.

Mikä parasta, voimme  hyödyntää nykyistä identiteettimme pirstoutumistamme.  Sisäisen teatterin päämäärä onkin muuntaa omat tunnesidonnaiset alitajunnan tilat mielikuvituksemme avulla sanallisiksi muodoiksi. Näin pystymme löytämään uuden itseyden keskuksen, aidot minuutemme tarpeet ja niiden ilmaisumuodot. Yhdysvaltalainen uskontotutkija Elaine Pagels on sanonut, että jos tuomme esille sen mikä on sisällämme, se pelastaa meidät, jos emme, niin se tuhoaa meidät (Gnostilaiset evankeliumit). Anna uskoo, että eettinen rakastava, itseä ja muita kunnioittava,  toimijuus rakentuu itsetuntemukselle.

Sisäinen teatterin minuus on jatkuvassa virtauksentilassa oleva itsekriittiikkiin ja yhteiskuntakritiikkiin kykenevä muuntuva minuus (vrt. psykohistoroitsija Jay Lifton, protean self). Tämän tyyppinen pirstoutunut dialoginen minuus oli menneinä vuosisatoina poikkeus (Rita Carter/Multiplicity). Tällöin uskonnolliset ja tieteelliset auktoriteetit määrittelivät meille ”oikean” itseyden. Nykyisessä moniarvoisessa maailmassa tarvitsemme joustavaa eettistä ja ekologista ihmistä. Ihmistietoisuuden evoluutio on vienyt meidät uudenlaiseen entistä tietoisempaan minuuteen. Asiantuntijat eivät enää määrittele itsensä tiedostavalle ihmisille totuuksia, mutta he ovat tärkeitä prosessimme avustajia, dialogikumppaneitamme. Voimme halutessa rakentaa joistain heistä reflektiokumppanin Sisäiseen teatteriimme.

Tällainen virtaava ihmisen tietoisuuden tyyppi, mikä esimerkiksi Sisäisessä teatterissa on,  jatkuvan muutoksenalainen kulttuurisidonnainen itseys,  vastaa entistä paremmin globaalin maailmankylän nykytarpeita. Länsimaalaisen, autoritaarisella kultturillaan alistava, narsismin aika alkaa olla ohi.

Tarvitsemme jonkin eettisen kiinnityskohdan tällaiseen itseyteen, ja se on Annan mielestä Rakkaus. Ei pelkästään rakkaus toisiin eri kulttuureissa ja uskonnollisissa -ismeissä rakentuviin ihmisiin, vaan rakkaus kaikkiin luontokappaleisiin. Sisäisen teatterin ohjaaja saakin halutessaan olla jälleen juureva sielu. Vain hän itse määrittelee herkästi aistien oman itseytensä, dialogissa erilaisiin myyttisiin, uskonnollisiin, tieteellisiin ja kulttuurisiin näkemyksiin.

Entinen moderni kulttuurimme on ollut kylmä ja se on tukahduttanut ihmisten emotionaalisen puolen. Se ei ole myöskään kunnioittanut katarktisia tunnekokemuksia. Päinvastoin, olemme opettaneet lapsemme ”peittelemään” ja ”kontrolloimaan” tunteensa. Pienet pojat eivät itke, tytöt eivät saa olla vihaisia, vaan heidän täytyy olla kilttejä. Monelle ihmisellä on ollut suuria vaikeuksia kertoa, miltä heistä tuntuu, koska tieto on irrotettu kokemuksestamme. Sisäinen teatteri tarjoaa mahdollisuuden löytää heijastava yhteys omaan kokemusmaailmaamme. Tästä yhteydestä meidän on mahdollista löytää uusi tietoisuuden keskus, jonka jälkeen ihminen siirtyy uudenlaiseen olemisen tilaan.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s