Sisäisen teatterin filosofisia perusteita etsimässä, osa 2

Korpifilosofi Anna jatkaa spekulaatioitaan, huolimatta siitä, että hän arvaa ammattifilosofin löytävän varmasti puutteita hänen ajattelustaan. Hän on kuitenkin nykyään entistä enemmän sitä mieltä, että kaikki ihmisen ajattelu on aina keskeneräistä, ja jos ei uskalla ajatella keskeneräisesti, jää tavallisesti oma ajattelu valitettavasti kokonaan väliin. Liian moni uskaltaa pyöritellä päässänsä vain auktoriteettien leimalla hyväksyttäjä ajatuksia.

Sisäisen teatterin tieteenfilosofiset lähtökohdat asettuvat Annan mielestä paljon synergiassa uudemman 1900-luvun filosofian kanssa. Erityisesti Immanuel Levinasin, Henryk Skolimowskin ja Maurice Merlau-Pontyn filosofian kanssa Anna löytää yhtymäkohtia Sisäiseen teatteri-ajatteluunsa. Viime vuosina Anna on oikeastaan sitä mieltä, että Sisäinen teatteri on eräs Henryk Skolimowskin Mielen teatterin  (The Theatre of Mind) sovellus. Siirtolan Emäntä onkin peilannut itseään omassa blogissaan Henryk Skolimowkin ajatteluun.

Perinteisesti luonnontieteellisessä tiedossa tutkijan ego pitää itseään ensisijaisena oikean tiedon määrittäjänä ja hän pyrkii sen avulla ottamaan uutta tietoa haltuun. Sisäisessä teatterissa, mietiskelyn tavoin, pyritään sen sijaan irtaantumaan egostamme. Oma identiteettimme muokkautuu toisen ihmisen ja itsemme välisessä tilassa. Oma merkitysmaailmamme laajenee sitä kautta että olemme leikillisesä suhteessa vierauteen, toiseen minussa. Kun uskallamme pästää egostamme irti, emme ilmaise kohtaamamme maailmaan uusia merkitysyhteyksiä vaan myös maailma ilmaisee itseään meidän kauttamme.

Levinasille etiikka on kaikkein korkein filosofia. Vastuullisuutemme pitäisi olla ensimmäinen meitä ohjaava filosofia. Myös Anna asettaa etiikan, estetiikan ja ekologian fakta tiedon edelle. Henryk Skolimowski välttää moraalin sitomista mihinkään lakeihin. Hän kulminoi moraalikäsityksensä metaforaan puun kukkimisesta. Kun puu kasvaa otollisissa olosuhteissa ja  saa riittävästi ravinteita sekä kosteutta juurtensa kautta, voi puu kukkia mahtavan kauniisti. Puu tarvitsee juurensa, jotta se voi tuottaa kukkia. Samaan tapaan me ihmiset ja ihhmiskuntatarvitsemme moraalin, joka muodostaa juuret niiden tietoisuuden kukkimisille. Meidän täytyy yksilötasolla olla herkkiä ja moraalisesti vastuuntuntoisia toimijoita. Kun olemme kiinni todellisessa olemisessa, olemme juurevia ja samalla olemme kukkivaksi tulemisen tilassa.  Eettisyys, esteettisyys ja ekologisuus ovat läheisessä suhteessa toinen toisiinsa. Rembrandtin maalaama taulu ahneen natsin seinällä on ruma, koska se ei symbolisoi enää luovuuden ihmettä, vaan kyseisen ihmisen egon ahneutta ja raakuutta.

Vastuullisuus ilmene Skolimowskin mukaan juuri siinä, kuinka paljon yksittäinen ihminen on halukas toimimaan omassa elämässään vastuullisesti. Se ilmenee siis sellaisten tekojen  kautta, joissa ihminen näyttää millaisin teoin hän on halukas ottamaan vastuuta toisista ihmisistä ja luontokappaleista. ”Vastuullisuus” voi kalskahtaa jonkun korvaan ikävänä, kylmänä sanana. Skolimowski kuitenkin muistuttaa, että tämän sanan sisältö on elämäämme keventävä. Vastuullisuus helpottaa ahdistustamme, sillä tällä sanalla on siivet, jotka alkavat kantamaan meitä. Voimme opetella lentämään niiden voimalla.

Mitä tietämiseen tulee, Annan mielestä herkkyytemme on kohdallaan silloin, kun kykenemme käsitteelliseen monipuoliseen ajatteluun ja pystymme jatkuvasti suhtautumaan kriittisesti erilaisiin tiedollisiin näkökulmiin.  Me kykenemme jatkuvaan tiedon heijastamiseen omaan kokemusmaailmaamme. Tietäminen ei kuitenkaan ole ainoa herkyyden ilmaisumuoto; voimme ilmaista sitä myös symbolisesti, esimerkiksi taiteiden ja kädentyön kautta. Kukin voi löytää oman yksilöllisen tapansa toteuttaa itsensä kautta evoluution ihmettä.

Mikäli irrotamme oman itsemme ja toisen ihmisen sanat niiden merkitysyhteyksistä, vääristämme väistämättä kuvaamme todellisuudesta. Siksi meidän on antauduttava itsemme ja toiseuden väliseen mielikuvitukselliseen vuoropuhutteluun, jossa pyrimme samaistumaan vieraan ihmisen (itsessämme olevan vieraan ja toisen ihmisen) merkitysmaailmaan. Tässä spontaanissa dialogissa voimme saavuttaa uutta ymmärtämystä tekemällä vieraita merkitysyhteyksiä itsellemme tutuiksi. Tästä huolimatta tietysti toinen on edelleen toinen ja vieras. Toiseus voi kuitenkin toimia itseytemme kirkastajana.

Ei ole olemassa tietoa ennen ihmistä ja siksi kaikki etukäteisolettamukset omasta itsestämme tai toisesta ihmisestä ovat itsemme ja toisen aliarvioimista; emmehän voi egollamme määritellä itseämme saatikka toista ihmistä. Totuus on siis tie, jota kuljetaan toiseuden ja minun välissä. Objektiivisuus ei ole sitä, että joku asia joka otetaan haltuun. Tällainen objektiivisuus on totalitarisoivaa objektiivisuutta, jossa vieraudelle ei anneta tilaa. Lääketieteessä tällainen totalisoiva objektiivisuus ilmenee medikalisaationa. Objektiivisuutta parhaimmillaan on se, että ihminen kykenee irtaantumaan egostansa, jolloin hän voi saavuttaa uudenlaisen herkkyyden itsestänsä.

Annan mielestä ennen tietoa on puhdas oleminen. Parhaimmillaan kun siis saavutamme reflektoivan mietiskelyn, meditaation tai kirjoittamisen kautta itsemme läsnäolevana ihmisenä, pääsemme siis lähimmäksi objektiivisuutta. Se on parhaimmillaan eräänlainen puhdas olemisen rakkaudellinen tila, joka on samanlainen tila kuin esimerkiksi mindfulness-meditaatiossa. Tässä tilassa kykenemme irtaantumaan egostamme ja löydämme minuutemme luonnollisesta olemisesta. Paradoksaalisesti tämä puhdas oleminen ei ole mitään muuta kuin olemista, mutta toisesta näkökulmasta se on luovuutemme lähde. Se on se eettinen toimija, joka ohjaa muun muassa Sisäistä teatterimme. Kun opimme tuntemaan Sisäisen teatterimme hahmojen naamiot, voimme riisua itseemme niistä tai voimme ohjata näyttämömme hahmot täydellisyyttä hipovaan yhteiseen suoritukseen. Onnistuneessa prosessissa minuuden keskus irtaantuu egosta. Tätä olemisen tilaa ennen tietoa jotkut kutsuvat myös virtaukseksi, ”flow-tilaksi”.

Reflektoivan prosessin kautta voi syntyä Annan mielestä reflektoiva itseohjautuva minuus, joka asettaa eettisyyden, esteettisyyden ja ekologian materialististen itsekkäitten pyyteiden edelle. Anna uskoo, että perimmiltään ihmiskunnan historiassa ilmenneissä uskonnoissa on juuri ollut kyse tästä. Ihmiset ovat halunneet siirtää sukupolvilta toisille vertauskuvia, joiden avulla ihminen on voinut helpommin saavuttaa puhtaita läsnäolevia tietoisuuden tiloja. Valitettavasti monet uskonnot ovat kuitenkin vääristyneet autoritaarisiksi ulkokultaisiksi vallankäytön järjestelmiksi, jolloin ne ovat menettäneet ihmissielun tietoisuuden laajentumista katalysoivia voimiansa. Anna toivoonkin, että myös tässä kotoisassa kristinuskossa herätettäisiin henkiin vanhoja mietiskelyperinteitä.

Kun tieteenharjoittaja ymmärtää olemisen tulevan ennen olemusta ja egon luomaa tietoa, ymmärtää hän aina oman maailmankatsomuksensa puutteellisuuden ja rajallisuuden. Tällöin asiantuntija ymmärtää samalla automaattisesti maailman kompleksisuuden, sen monet näkökulmat eikä hän pakene asiantuntijakaapuunsa,universaalin järjen taakse, pakoon itseään ja monimuotoista maialmaa. Sisäisessä teatterissa ihminen on samanaikaisesti keho ja mieli, peilaaja ja peilattu, ilmaiseva ja ilmaistu, aistiva ja ja aistittu. Pystymme siis omassa sisässämme yhdistämään sen, minkä Descartes on meissä paloitellut. Mikään ei estä meitä käymästä keskusteluja kehossamme ja kehostamme, sillä olemmehan kehomme.

Sisäinen teatteri pyrkii tekemään dialogin kautta itsessä ja toisessa olevaa vierautta itselle tutuksi. Oma tietoisuutemme rakentuu aina suhteessa toiseuteen. Kun toinen ihminen on peilinämme, minuutemme kirkastuu. Sisäisen teatterin ohjaa kelluu aina, tietoisen ja tiedostamattoman, reflektoidun ja reflektoitumattoman, välimaastossa. Kun kirjoitamme luovasti, täytyy meidän löytää itsestämme asenne, jossa ikään kuin ensi kerran kohtaamme vierauden ilman ennakkoasenteita. Tämä onnistuu silloin, kun kykenemme saavuttamaan luovan tilan, jossa sisäinen dialogimme alkaa kulkea spontaanisti. Suurin osa totuutta jää tietenkin aina reflektioprosessissamme latentiksi, näkymättömäksi. Tämän epätäydellisen totuuden kuvansa ihminen joutuu hyväksymään osana omaa rajallisuuttaan.

Anna ajattelee, että Sisäinen teatteri voi palauttaa ihmiselle hänen rajantajunsa, jonka kartesiolainen ego on meiltä ihmisiltä vienyt mennessään. Se, että viisaat tieteen edustajat ovat olleet viemässä meitä kohti ekologista tuhoa, johtuu juuri siitä, että heiltä puuttuu rajantaju.

Kirjoittamisprosessimme epifaniset hetket, mutta myös arkisen elämän rajatilakokemukset, auttavat meitä ymmärtämään, että puhdas kokemus tulee ennen käsitteellistämistä. Tässä esireflektiivisessä tilassa kehomme ja mielemme ovat kokemuksena yhtä, eikä pelkästään kehomme ja mielemme, vaan voimme samalla kokea olevamme osa jotakin pyhää, ehkä maailmankaikkeutta. Puhutaan transsendentaalisista kokemuksista.  Kaikkein tärkeimmät, syvimmät ja voimakkaimmat tunnekokemuksemme eivät jäsenny käsitteiksi, vaan epifaniset hetkemme purkaantuvat vain vertauskuviksi vaikkapa runoksi tai tanssiksi. Nämä kokemukset voivat olla voimakkaita tietoisuutemme muodonmuutoksen ja tietysti samalla myös elämäntapamme muutoksen lähteitä.

Ihminen ei tule objektiiviseksi soveltamalla jotakin tiettyä tieteellistä metodia. Sen sijaan hänestä voi tulla objektiivisempi pitkän ja onnistuneen tietoisuuden evoluution kautta. Tässä evoluutiossa olennaista on, että ihminen kykenee jälleen olemaan leikkivä minuus, joka kykenee irtaantumaan egostansa meditaation tai luovan mielikuvituksensa . avulla. Samaistumalla esimerkiksi erilaisiin maailmankatsomuksiin, myytteihin tai vaikkapa uniin, hän kykenee löytämään oman itsensä ohjauksen uuden keskuksen  ja ennen näkemättömiä ymmärryksen kerroksia.

Annan mielestä koska olemme kehomme, olemme myös sen muisti. Kehomme on tarkkaavaisempi kuin tietoinen minuutemme. Ruumiimme kautta aistimme ja aistimme havaitsemat asiat kirjaantuvat kehoomme. On monia asioita, joita tietoinen mielemme ei tiedä, mutta kehomme tietää. Luovassa kirjoittamisen tilassa ihminen parhaimmillaan kykenee purkamaan kehomuistiansa luovuutensa avulla uusiksi symboleiksi. Me voimme saavuttaa kehollisen virtauksen tilan, jossa kokemus muuttaa vapaasti muotoaan uusiksi symbolisiksi muodoiksi.  Terveessä ihmisen fysiologia on vapaata virtausta, eikä siinä ole ”blokkeja”. Jos sellaisia on, kummittelevat ne usein mielennäyttämöllämme erilaisina pelkoina ja  ahdistuksina.

Terveys on Skolimowskille rakkaussuhde omaan itseen, kehollisena oliona. Niin kuin meidän tulisi rakastaa ja kunnioittaa omaa itseyttämme sellaisena kun meidät on luotu tähän maailmaan. Terveen elämän perusedellytykset luodaan siis terveessä rakkaussuhteessa omaan itseen. Tämän päivän maailmassa kehomme on leikattu irti meistä, ja se on esineellistetty ei pelkästään toiselle, vaan myös itselle.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s