Tilasidonnainen muisti ja oppiminen Sisäisen teatterin biologisena perustana

Nykyinen neurobiologinen tutkimus vahvistaa, että luovuus psykoterapiassa, taiteissa ja tieteessä sekä myös hengelliset/henkiset harjoitukset säätelevät geeniemme aktiivisuutta ja tätä kautta elimistömme proteeinisynteesiä. Voimme hyödyntää näiden toimintojen avulla aivojemme neuroplastisuutta (Ernest Lawrence Rossi, Creativity and the nature of the Numinosum). Tämän aivojen neuroplastisuuden Treenaaja Anna ajattelee olevan biologisen pohjan Sisäisen teatterin harjoittamiselle. Seuraavassa hän valaisee omaa tämän hetkistä ymmärrystään Sisäisen teatterin biologisesta olemuksesta.

Kun ihminen luovasti esimerkiksi kirjoittaen tai vaikkapa tanssin kautta onnistuu yhdistämään tiedostamatonta tietoisuutensa ainesta tietoiseen, hän voi listätä omien aivojensa hermoverkostoyhteyksiä. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jäykistyneet uskomukset ja patoutuneet tunnemolekyylit saadaan liikkelle. Sisäisessä teatterissa ollaan elämyksellisesti yhteydessä omaan sisäiseen kokemukseen, harrastetaan tunnemolekyylien jumppaa.

Siirtolan Emännän Sisäinen teatteri perustuu hypoteesille siitä, että luova kirjoittamisen tila on rinnakkainen tila hypnoosille. Ihminen kykenee onnistuneessa kirjoittamisprosessissa rakentamaan itsehypnoottisen tilan, joissa hän kykenee ottamaan omat ajatuksensa, tunteensa ja kokemuksensa peilaavan leikin kohteeksi. Ihminen näin oppii luovuutensa avulla lisäämään aivojensa ”neuroplastisuutta”, jolloin hän ei ole enää yhtä helposti satunnaisten tunnetilojensa orja, vaan hän kykenee koko ajan paremmin ja paremmin ohjaamaan omaa tietoisuuttaan. Itsetuntemus ei ole vain järjen asia vaan tunnemolekyyleihin päästään käsiksi paremmin mielikuvituksen avulla. Kun asioista ”vatvotaan”, yritetään ongelmia selvittää vain aivojen oikean puolen rationaalisesta ohjauksesta käsin. Luovat ongelman ratkaisut syntyvät kuitenkin vasemmasta intuitiivisesta ohjauskeskuksesta käsin.

Luovassa kirjoittamisen tilassa, intuitiomme ohjaamina,  saatamme hypnoosin rinnalla päästä  kiinni ”unohtamiimme” skripteihin, meihin ”ohjelmoituihin” tai ”ohjelmoituneisiin” käsikirjoituksiin, sellaisiin, jotka ovat rajoittaneet tiedostamattamme elämäämme. Kun prosessi onnistuu, voimme saada käyttöömme vapautuvaa luovuuden energiaa, jonka voimme käyttää tietoisuutemme laajentamiseen ja elämämme päämäärien saavuttamiseen.

Neurobiologi ja psykologian professori Bernard Baars käyttää tietoisuuden vertauskuvana teatteria. Hän kirjoittaa, että aivojen toiminnan vertauskuvana teatteri on hyvä, vaikkakin se yksinkertaistaa sen monimutkaista toimintaa. Mielennäyttämön parrasvaloissa oleva tila on kulloisenkin tietoisen huomiomme keskus. Aivojen kuorikerroksessa on kutakin tilaa vastavaa toiminnan alue. Näyttämöllä olevat muut tilat ovat osa ”työmuistiamme”, josta voimme nopeasti saada lisää kaiken laista informaatiota käyttöömme.

Leikin avulla voimme houkutella myös tiedostamattomasta mielen osasta tiloja paikalle. Kun huomiomme siirtyy tilasta toiseen, aktivoituu uusi aivojen alue sen kuorikerroksessa. Teatterin pimeässä istuva yleisö vastaa kortikokortikaalisia ja kortokotalaamisia säikeitä, jotka kuljettavat informaatiota muihin elimistömme järjestelmiin, jotka muuten toimivat automaattisesti. Teatterin yleisö todentaa siis teatterin näytöksen tuotoksen ruumiin toiminnaksi.  Mielennäyttämömme on tärkeä paikka. Se on keskus, jonka ohjaaja voi onnistua muuttamaan tunne-elämämme automaattiset reaktiot tietoisemmiksi.

Parrasvaloissa oleva tila on sekä automaattisen että tietoisen ohjauksemme alainen. Esimerkiksi automaattiset aivorungosta ja mantelitumakkeen emotionaalisista keskuksista tulevat ärsykkeet vaikuttavat siihen, mikä tiloistamme on kulloinkin näyttämöllä. Voimme oppia tietoisesti valitsemaan huomiomme kohteena olevia tilojamme. Teatteri prosessia ohjataan tiedostamattomasti Gazzanigan (1996) mukaan ”narratiivisesta minuudesta” käsin, jonka keskus sijaitsee vasemmalla aivopuoliskolla. Siellä siis ”asuu” meidän kokonaisvaltainen intuitiivinen viisautemme. Ihmisen tietoisuuden rationaalinen ohjaus puolestaan tapahtuu aivojen oikealla puolella sijaitsevasta keskuksesta käsin. Siellä siis intuitiivisia tulkintojamme jatkuvasti korjaillaan vastaamaan todellisuutta. Näin ollen on luonnollista, että Sisäinen teatteri on narratiivisen minuuden ja rationaalisen minuuden välistä leikkiä.

Sisäinen teatterimme reagoi yhtä lailla sekä ulkoisiin ärsykkeisiin kuin sisäisiin mielikuviimme ja sisäiseen puheeseen. Näin ollen voimme onnistua säätelemään sisäisen mielennäyttämömme toimintaa sekä ulkoisilla virikkeillä että sisäisellä työllä: mielenteatterin mielikuva- ja dialogiharjoituksilla. Treenaajan oletus on, että tiedostamaton mielemme materiaali (näyttämömme takana olevat pimeät tilat) ei ole saavutettavissa rationaalisen ohjauksen avulla, vaan sieltä voi nousta mielennäyttämölle asioita spontaanisti tai luovuuden leikin avulla. Sieltä pyrkii jatkuvasti ”itsestään” esille tiloja, joita yritämme torjua.

Tilojen torjunta syö meistä jatkuvasti energiaa, joka voi vapautua luovuuden avulla. Itsehypnoositilassa ja sen vapauttavassa energiassa voimme myös hyödyntää tehokkaasti ”tilasidonnaista oppimista”. Anna uskoo Rossin tavoin, että luovassa leikissä tiedostamattoman ja tietoisen rajapinnalla voimme optimoida geeniemme aktivaation; Sisäinen teatteri on aktiivisen mielikuvituksen rinnalla ”kuninkaiden tie” kehomieli eheyteen, sairauksien ennaltaehkäisyyn ja sairauden jälkeiseen kuntoutumiseen. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että voimme täysin vapautua sairauksista mielemme avulla, geenejämme aktivoituu  muutenkin, esimerkiksi ympäristömyrkkyjen seurauksena. Joskus joku perimämme geeni voi olla kohtalomme, riippumatta siitä, mitä päässämme liikkuu. Olemme kuitenkin paljon enemmän itseohjautuvia kuin mitä nykyinen asiantuntijakulttuuri on antanut ymmärtää.

Kuten Ernest Rossi muistuttaa meitä (The Psychobiology of Mind-Body Healing), psykologiset käsitteet, kuten ”dissosiaatio”, ”tunteiden tukahduttaminen”, ”muistinmenetys”,ne kaikki rakentuvat ajatukselle siitä, että ihmisillä on ”tilasidonnainen muisti”. Tiettyyn psykofysiologinen tila (esimerkiksi viha), aktivoi tietyn tyyppisiä muistoja ja fantasioita (esimerkiksi työpaikka kiusaamiseen liittyvät muistot, kostofantasiat). Se, että meillä on kokemus yhdestä jatkuvasta tietoisuudesta on oikeastaan harhaa, joka syntyy ja on mahdollista ainoastaan aivojen neuroplastisten neuraalisten hermoverkostojen aktiviteetin kautta.  Ympärillemme voi syntyä kamalaa jälkeä siitä, että annamme jonkin yksittäisen tilan mellastella mielemme näyttämöllä.

Sisäisessä teatterissamme hyödynnämme siis tilasidonnaista oppimista tuomalla näyttämölle itsehypnoottisessa tilassa mahdollisimman monipuolisesti kaikki näyttelijät rooleineen, jolloin aktivoimme uusia hermoverkostojemme assosiaatioyhteyksiä. Voimme synnyttää uusissa sosiaalisissa tilanteissa jatkuvasti uusia tiloja. Otamme oikeastaan tällöin irti aivojemme neuroplastisuudesta kaiken mahdollisen. Ihminen on eheä silloin kun hänen tietoisuutensa on mahdollisimman hyvin ”verkostautunut” – hän muodostaa näytelmän, jonka näyttelijöiden työskentely ja yhteistyö sujuu hyvin. Ketään näytelijää ei yritetä ”väkisin” pitää pimennossa. Tällöin ihminen tuntee itsensä ”koherentiksi”, eheäksi, minuudeksi, eikä hän ole jäykkien uskomusjärjestelmienuhri.

Sisäisen teatterin biologinen perusta on siis siinä, että kirjoittaja pyrkii käyttämään hyväksi aivojensa neuroplastisuutta, ja hän yrittää saavuttaa mahdollisimman hyvin toimivan ja laaja-alaisen toimivan neuraalisen verkoston. Olemme saattaneet hylätä elämme aikana monia hyviä tilojamme käyttökelvottomina. Monien tietoisuuden näyttämöllä toimii normaalisti vain pari kolme tilaa, vaikka potentiaalia olisi vaikkapa pariinkymmeneneen eri rooliin, kun vain useammat tilat saadaan luovuudellamme aktiivisen käyttöön.

Itsetuntemuksemme lisääntyessä voimme koko ajan entistä tietoisemmin ohjata tilojamme. Bernie S. Siegel kirjoittaa käymästään keskustelusta antropologisti Ashley Montagun kanssa. Siegel kysyi Montagulta, kuinka hänestä voisi tulla rakastettavampi ihminen. Montagu vastasi: ”Näyttele rakastettavampaa ihmistä.” Sisäistä teatteria ohjaamalla voimme aktiivisti olla valitsemassa millaisiin rooleihin haluamme samaistua. Meidän ei tarvitse olla sattumanvaraisen näytelmämme ”uhreja”, vaan voimme itse olla rakentamassa miellekkäämpää näytelmää. On oikeastaan aika koomista, että kun opimme ohjaamaan sisältä näytelmäämme, voi meistä tulla roolejamme. Emme siis esitä enää mitään, vaan muutumme naamioiksimme.

Amerikkalainen fysiologian professori Candace Pert (Molecules of Emotions) väittää, että ruumiimme on tiedostamaton mielemme. Kun tukahdutamme esimerkiksi traumoihimme liittyviä tunteitamme, patoamme ongelmiamme kehomme eri osiin. Terveessä sosiaalisessa kehomielessä on vapaa tunnemolekyylien virtaus. Mielennäyttämömme on ratkaisevassa osassa, kun ajatellaan tätä molekyylivirtausta. Uskomusjärjestelmämme, kunkin tilamme skripti,  vaikuttaa olennaisesti siihen, millaisena maailma näyttäytyy meille. Kun omaamme mahdollisimman monipuolisen skriptivaraston, voimme jouhevasti, tunteittemme ohjaamana, suhteuttaa itseämme virtaavana minuutena maailmaan ilman, että tunnemolekyylimme aiheuttavat tukkeumia.

Annan väite onkin, että kun hoidamme mielenterveyttämme esimerkiksi Sisäisen teatterin avulla, ravitsemme samalla ruumistamme. Kun kuuntelemme ruumiin kieltämme ja hoidamme sitä, hoidamme samalla mieltämme. Taidetta, esimerkiksi luovaa kirjoittamista, voi harjoittaa ihan sen itsensä vuoksi, mutta sitä voi tehdä myös oman itsensä hoitamiseksi. Koko länsimaisen lääketieteen luonnontieteellinen tapa irrottaa keho ja mieli toisistaan, on ollut hyödyllistä, mutta sen esineellistävä tapa suhtautua ihmiseen on ollut osa kulttuurimme sairautta. Treenaaja siis epäilee vahvasti, että tämä luonnoton ajattelu on ollut myös terveyttämme vahingoittavaa.

Lääketiede materialistisena instituutiona on ollut mukana rakentamassa pirstoutunutta asiantuntijakulttuuria, jossa ihminen on kadottanut yhteytensä omaan itseensä ja sen asiantuntijuuteen. Taide, kuten tanssi, kirjoittaminen ja musiikki ovat eheytemme mahdollisuuksia. Voimme koota yhteen itsessämme sen, minkä asiantuntijoiden maailma on meissä pirstonut. Siirtolan Emäntä uskoo, että myös lääketiede elää tällä hetkellä tieteiden integraation aikaa.

Syöpälääkäri Rachel Naomi Remen (Kitchen Table Wisdom) muistuttaa, että kärsimys liittyy läheisesti ihmisen eheyteen. Hänen mukaansa kärsimyksen eheyttävä voima ei ole ainoastaan kristillinen uskomus, vaan se on jotakuinkin kaikkien uskonnollisten traditioiden ytimessä. Remenin mukaan tämä ei ole hänelle enää edes mikään uskomus, se on pikemminkin luonnonlaki. Fyysinen sairautemme voi tarjota meille eheäksi kasvamisen mahdollisuuden. Olemme jokainen enemmän kuin tiedämme. Kaikki olemme olleet joskus kokonaisia. Remenin mukaan eheäksi kasvaminen on oikeastaan ei-tekemistä: meidän tulee vapauttaa itsemme uskomuksista, joihin olemme olleet kiinnittäytyneinä. (Rachel Naomi Remen, Kitchen Table Wisdom).

Sisäinen teatteri pyrkii edistämään vapaata tunnemolekyylien virtausta ja tätä ei-tekemistä. Sitä samaa tekevät monenlaiset meditaatio- ja mietiskelyperinteet. Teemme voimattomaksi meissä olevia itseämme ja muita vahingoittavia uskomuksia. Ei-tekeminen tapahtuu rauhallisessa ympäristössä rentoutuen ja mielikuvituksemme avulla luottaen omaan intuitioon. Se on muistamista, (re-member = uusi jäsen), mielen eri tilojen arvostamista ja uudelleen kytkentää. Tämä englanninkielinen sana ”remember” kuvaa hyvin, mistä on kysymys.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s