Tanssii Sisäisen teatterin kanssa – Valamon vierailun jälkeisiä mietteitä

Anna ystävineen vieraili jälleen kerran Valamon luostarissa. Mikä parasta, taas kerran he kokivat, tällä kertaa ”Lääketiede ja teatteritaide”-seminaarissa,  saaneensa sydämeensä ruiskullisen viisautta ja rakkautta. Koskaan ne eivät ole muuten palanneet mieli painuksissa tästä suomalaisen ortodoksisuuden keskuksesta.

Tällä kertaa teemana luostarissa oli ”Lääketiede ja teatteritaide”, ja mikä olisikaan ollut kiinnostavampi aihe Annalle ja hänen ystävilleen. Kuten Anna on useampaan kertaan tuonut esille, Sisäinen tetatteri on eräs henkisen kasvun väline. Se on oikeastaan mietiskelyä, jossa hyödynnetään psykoterapiasta koottua integratiivista viisautta.

Ehkä aloitamme tällä kertaa peilausprosessimme viimeisestä luennosta, jonka aiheena oli ”Pyhä liike – liturgia draamana”. Kyseessä oli Vladimir Sokratilin alustus. Hänhän on teologi, joka vastaa Valamossa ortodoksisen suuntauksen opillisesta koulutuksesta.

Sokratil avasi ensimmäiseksi käsitteitä, ja ne toivatkin Annalle lisäoivallusta Sisäisen teatterin olemuksesta, koska mitä muuta se onkaan kuin Pyhän liikettä, draamaa ja liturgiaa! Pyhällähän tarkoitetaan kunnioitettavaa ja arvostettavaa. Henkisessä kasvussa ihminen kykenee löytämään sisältään ne asiat, joita hän aidosti arvostaa ja kunnioittaa, joiden palvelemiseen hän haluaa antaa elämänsä. Myös omien mielenosiemme, ”minätilojemme”, kautta voimme etsiä sitä, mikä elämässämme on kunnioitettavaa ja arvostettavaa, omassa olemassaolossamme kirkastettavaa.

Draama puolestaan on näytelmän tai runouden laji, jossa vuoropuhelun muodossa, jatkuvassa liikkeessä, ilmaisu syntyy henkilöiden erityisten luonteiden kautta ja niiden päämäärään pyrkivän tahdon kautta. Sisäisen teatterin näkökulmalsta jokaisessa meissä on sisällämme mahdollisuuksina ääretön määrä osia, ”minätiloja”,  jotka tarjoavat meille vuorovaikutuksellisen kirkastamisemme mahdollisuuden. Kun pystymme luomaan muotoja äärettömyydestä tiloiksemme integratiivisesta psykoterapiasta oppimiemme kategorioiden kautta (vrt. Jung, psykosynteesi, egostateterapia) , huomaamme, että kullakin mielenosallamme on oma muistinsa, maailmankatsomuksensa ja tahtonsa. Sisäinen draamamme on näiden ristiriitaisten osiemme vuoropuhelun liikettä, jossa tulemme entistä tietoisimmiksi päämääräsuuntautuneiksi Sisäisen teatterimme ohjaajiksi. Tätä draama voi oikeastaan kutsua jungilaisittain aktiiviseksi mielikuvitukseksi, fantasianäytelmäksi,  johon yhdistetään reflektiivistä oppimista. Fantasiallahan tarkoitetaan alunperin juuri tätä näkyväksi tekemistä.

Liturgialla tarkoitetaan puolestaan yhteistä toimintaa, jossa yksilöiden yhteistyötä tehdään yhteisön hyväksi. Sisäisessä teatterissa tietoisuuttemme osien, ”minätilojemme”, vuorovaikutus koituu ensinnäkin yksilön itsensä hyväksi. On kuitenkin tärkeää, ettei tämä työ jää pelkäksi itsekeskeiseksi omassa itsessä rypemiseksi, vaan sisäisen dramamme on aktualisoiduttava, todennuttava, myös koko yhteisöä hyödyttäväksi toiminnaksi. Emme mietiskele itseämme varten, vaan näytelmämme on koko luomakuntaa varten.

Kristinuskon perusolemukseen kuuluu Sokratilin mukaan juuri liike. Se on kristinuskon tärkeimpiä kategorioita. Myös tietoisuutemme on jatkuvassa liikkeessa. Äärettömyys meissä kategorisoituu vapautemme liikkeessä muodoiksi. Vapautta ei Annalle suinkaan edusta se, että saa lähteä ulkomaille tai saa löhötä katsomassa ”Sinustako miljonääri”-ohjelmaa. Vapautta on se, että voimme ohjata, minkälaista muotoa tietoisuutemme tuottaa ja minkälaisia ”minätiloja”, egomme osia, haluamme itsessämme vahvistaa. Opimme ohjaamaan ja potentialisoimaan sisäisiä mahdollisuuksiamme ja löydämme vastakohdista itsessämme olevan syvyyden.

Sisäisessä teatterissa annamme, integratiivisen psykoterapian kategorioiden ja mielikuvituksemme leikillä, muotoa äärettömänä mahdollisuutena avautuvalle tietoisuudellemme. Tämä terapeuttinen kirjoittaminen, Sisäisen teatterimme liturgiana, ei ole tietystikkään ainut tapa mietiskellä, mutta se on eräs mahdollinen, joka hyödyntää terapeuttista tietoa. Se on äärettömälle tietoisuuden potentiaalille muodon antamista. Sisäinen teatteri on oikestaan eräs tapa harjoittaa tietoisuustaitoja. Se on liikettä ja henkilökohtaisesti valittuja ja koettuja muotoja, joiden avulla voimme aktualisoida itseämme ja samalla voimme purkaa ahdistustamme.

Kristinuskon näkökulmasta Sokratilin mukaan kaunista ei ole se mikä on ”ilo silmälle”, vaan kaunista on se, mikä ”toimii oikein”, siis liikkuu oikein. Kauneutta ihmisessä edustaa se, että hänen tietoisuutensa vapaus kanavoituu mielyttäväksi liikkeeksi. Jumaltuntemus on jatkuvaa liikettä, se on mystinen tapahtuma, jonka ihminen prosessoi sisällänsä. Mystinen se on Annan mielestä siksi, että tietoisuutemme ei avaudu järjen avulla, vaan mielikuvituksemme, uuden luomisen kautta. Prosessiamme voimme ruokkia myös Pyhillä teksteillä ja niiden peilauksen kautta.

Synnistä Anna sai Sokratililta sellaisen käsityksen, että se on sitä, että luomakunta ei toimi harmoonisella, Jumalan luomalla tavalla. Elämme tällöin oman tahtomme mukaan, ruumiimme, himojemme ja halujemme mukaan. Emme ole siis silloin kauniita, kun ”egomme” on rakentanut itselleen vain kauniin kuoren. Olemme sen sijaan kauniita, kun olemme harmoniassa maailman ja itsemme kanssa. Toisin sanoen sama: Olemme sitä silloin kun kaikki eri puolemme meitä, mukaan lukien ruumiimme, toimivat meissä taspainoissa itsemme ja ulkoisen maailman kanssa.

Pyhäkkö on Sokratilin mukaan Pyhyyden liiketila. Anna miettii, että ehkä ruumiimme on sielumme Pyhäkkö, tila jossa Henki liikuu? Silloin kun olemme sovussa itsemme kanssa, tanssivat eri puolemme kauniisti ohjattua piiritanssia sisällämme ruumiissamme. Olemme kyenneet poistamaan ”blokit”,  jotka estävät Sisäisen teatteritanssimme esteettisen virtauksen. Ruumiimme ja sielumme juhlivat yhdessä Pyhää vapauden tanssia. Tai ehkä tanssimme karnevaaleja, ”lihasta vapautumista”? Ehkä harmonisessa ruumissa ja sielussa henkemme liikkuu vapaasti, kulkien virtaavasti,  esteettömästi?

Ruumiimme ja sielumme ovat Annan mielestä yhtä, ja niiden tanssi ei ole aina ”kaunista” tässä perinteisessä länsimaisessa ulkokultaisessa mielessä, mutta tanssimme voi olla kaunista tässä ”toiminnallisessa mielessä”.  Piiritanssissa saattaa joku osistamme, minätiloistamme, välillä kompastua ja möhliä tosi pahasti, mutta kokonaisuus voi hakeutua jälleen toiminnalliseen kauneuteen entistä kirkaampana.

Ehkä tämä karnevaalitanssi on pikemminkin hetkittäin hurjaa dionysolaista tanssia, tanssia, jossa voi olla raadollisiakin osioita. Se ei ole vain pelkkää harmoonista apolloonista tanssia, vaan hyväksymme luovuuden juhlissamme varjotilojemme hetkelliset häivähdykset ja liikkeet. Hyvä ohjaaja tiedostaa kaikki tilansa, mutta pyrkii ruokkimaan vain niitä tiloja, jotka tuottavat maailmaan hyvyyttä ja kauneutta.  Ja varjommehan eivät aina ole suinkaan pelkästään pahoja, voimme vahvistaa myös niissä olevaa hyvyyttä. Kenties silloin, kun kaikki pakotetaan tanssimaan apolloonista ”kaunista” tanssia, ei tietoisuutemme ole vapaa? Vain herkässä valon ja varjon leikissä syntyy kaunis piiritanssi, joka näyttää, maistuu, kuulostaa  ja tuntuu  oikealta elämältä.

Mikäli meidät yritetään pakottaa vain hallittuun, apollooniseen tanssiin, meidät yritetään väkisin pakottaa sellaisiin kategoroihin, jotka eivät ole osa meitä itseämme? Ehkä moni meistä on masentunut siksi, että hän tietää sisimässään elävänsä jonkun muun kuin itsensä elämää? Tanssista voi tulla tällöinkin kaunista, mutta siitä puuttuu ”se jokin”.   Esitykset  eivät ole tällöin tietoisuutemme kipinän luomia, vaan ne ovat jonkun toisen henkilön meissä ohjaamia.

Kuten Anna jo taisi mainita, matkustaminen omassa sisäisessä avaruudessa, yksinäisyydessä tapahtuvana leikkinä, ei voi olla pelkästään matkaa sisäiseen maailmaan. Onnistunut piiritanssi lisää myös yhteisöllistä hyvää, se tuottaa jotakin lisäarvoa yhteisöön ja maailmaan.  Sisäinen ”liturgiamme” laajenee ulkoiseksi oikeaksi liturgiaksi. Emme elä tanssissamme itseämme varten vaan maailmaa varten. Sokratil korostaa, että Jumalan palvelus tulee näkyväksi ulkomaailmassa.

Minätilojen avulla tapahtuva mietiskely, meditaatio, on toimintaa, jonka seuraamukset todentuvat ulkomaailmassa. Henkisen kasvumme tukemana teemme näkyviksi materialistisiksi ja yhteisöllisiksi muodoiksi Pyhintämme, sitä olemusta meissä itsessämme, joka sisältää  todelliset arvomme ja uskomuksemme.

Anna on jo pitkään miettinyt, mahtaako asia olla niin, että normatiivinen luonnontiede kulttuurissamme on ollut mukana luomassa yhtä kuvaa ”oikeanlaisesta ” egosta, joka palvelee ”parhaiten” materialismille rakentuvaa ekologisesti kestämätöntä kulttuuria. Olemme olleet materialistisen maailmankatsomuksen palvelijoita. Onko meitä tietoisesti instrumentaalisen opettamistavan kautta tehty yhden egotyypin orjaksi?

Oman tietoisuutemme sisäisen ”dialektisen”, keskustelevan, mietiskelyprosessin kautta voimme pirstoa käsityksemme yhdestä oikeasta egosta, jonka jälkeen voimme itse valita, keitä haluamme oikeasti olla.  Voimme valita tietoisesti naamiomme ja sulataa ne osaksi itseämme, sillä eihän hyvä näyttelijäkään näyttele, vaan hän on roolinsa. Voimme sisäisessä Pyhäkössämme mietiskellä, haluammeko todella vain yhden egon, materialla tai maineella koristetun sellaisen. Vai tahdommeko sittenkin laajentaa tietoisuutemme henkisiin, luonnon ja ihmisluonnon kanssa harmoniassa oleviin, vähemmän luontoa kuormittaviin, tiloihin?

Riistiriidat sisällämme etsivät tietoisuutemme ikuisessa vapaassa liikkeessä jatkuvaa uutta muotoa meissä jokaisessa, olemme tietoisia prosessistamme tai emme. Anna miettii, että eikö eksistentiaalinen ahdistus ole sitä, ettemme kuuntele ristiriitaisia tilojamme. Mietiskelyn, kuten Sisäisen teatterin, tavoite on, että löydämme juuri kuuntelemalla itseämme keskuksemme, tilojemme ohjaajan. Hän on omatuntomme,  eettinen toimija, Rakkaus. Siirtolan Emännälle, Annan ja hänen ystäviensä emännälle, Sisäisen teatterin suurin ohjaaja on Jumala, suurin Luoja, kaiken kauneuden ja liikkeen lähde.

Mietiskelyn avulla voimme tehdä tietoisen valinnan siitä, ketä haluamme palvella. Kenen luovuuden välineeksi haluamme itsemme antaa? Ketä haluamme kumartaa? Se on selvää, että Anna uskoo Jumalan rakastavan enemmän rakkaudessa elävää ateistia, kuin vihaa täynnä olevaa kristittyä, sillä Jumala on Rakkautta kaikkea luomakuntaa kohtaan.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s