Pahuuden olemus Sisäisessä teatterissa

– Rakkaus, totuus ja kauneus ovat luonteeltaan rajattomia, kaikkityäyttäviä, läpivaltaavia. Maailmankaikkeudessa on kuitenkin poikeus: vapaassa mielessä muodostuva pisara pimeyttä. Munkki Serafim –

Anna lukee parhaillaan munkki Serafimin kirjaa ”Vapaus”, joka synnyttää hänelle monia uusia mielleyhtymiä. Pahuuden ongelma on kiehtonut lukemattomia ihmisiä ja munkki Serafim tuo syvällistä näkökulmaa tähän ihmistä ikuisesti kiehtovaan aiheeseen. Hän kirjoittaa kirjassaan seuraavasti: ”Jos pahuus on tietämättömyyttä, se on sitä kvalitatiivisessa (siis laadullisessa) mielessä: se voi nojautua irrallisiin tosiasioihin, mutta itse tietämisen luonne on kieroutunut. Pahimmillaan tämä johtaa sadismiin – teen pahaa tietoisesti ja nautin siitä.”

Sisäisen teatterin näkökulman kautta tämä paksunnettu teksti tulee ehkä uudella tavalla ymmärrettäväksi. John Rowan on korostanut sitä, että suuri osa kansalaisista ei koskaan pääse tietoisuudessaan itsereflektion tasolle, jossa ihminen kykenee ohjaamaan tilojaan ja näin ollen ajattelemaan myös ajatuksiaan. Rowan puhuu suuresta kuilusta (great gap)”tavallisen tietoisuuden” ja ”dialektisen tietoisuuden” välillä.

Kun ihminen oppii dialektisella tavalla mietiskelemään (esimerkiksi Sisäinen teatterin avulla), kykenee hän saavuttamaan keskusteluyhteyden omiin egojensa tiloihin. Tällöin mietiskelijä oivaltaa, ettei joku hänen egonsa osista, minätiloistaan, jolla saattaa olla kapea-alaista, ehkä jostain viitekehyksestä käsin hyvinkin rationaalista tietoa, ole sama kuin hän itse. On aivan eri asia ajatella, että ”olen ahdistunut”, kuin että mielennäyttämölläni on parhaillaan ”ahdistava tila”. Jälkimmäisen kanssa kun voi ryhtyä keskustelemaan. Sisäinen teatteri on mindfulness-meditaation rinnalla eräs mietiskelylaji, oikeastaan siis tietoisuustaitojen alalaji, jossa hyväksyvän, tietoisen läsnäolon kautta tuotetaan luovuutta hyväksi käyttäen mieleen ja sanoiksi erilaisia kokemuksia, mielikuvia ja tulkintoja. Perinteiseen mindfuness meditaatioon verrattuna Sisäinen teatteri on aktiivista, siinä stimuloidaan mielikuvitusta.

Sisäisen teatterin näkökulmasta pahuuden ongelma on juuri se, että joku kieroutuneella maailmankatsomuksella varustettu tilamme ryhtyy mielennäyttämöllämme monologiin. Ihminen luulee olevansa tämä yksinäinen tilansa. Tällöin ikään kuin tukahdutamme luovuutemme mahdollistaman laajan tietoisuustilojen kirjon. Yksi yksittäinen minätila alkaa elämään mielennäyttämöllämme elämäänsä yksipuolisesti vääristyneen todellisuuskuvansa inspiroimana. Hän perustaa näytelmänsä yhdelle ainoalle hyvin rajalliselle maailmankatsomukselle. Draamastamme katoaa tällöinen olennainen osaa: dialektisuus.

Robert Jay Lifton kuvaa hienosti proteaania minuutta, joka muuttaa historiallisten olosuhteiden mukaan jatkuvasti muotoaan. Tavallisisten ihmisten tietoisuus voi epätavallisissa olosuhteissa muuttaa täydellisesti olemustaan – heistä paljastuu hirviöitä. Lifton on tutkinut erityisesti sotatilassa tapahtuvia ihmisten tietoisuuden muodonmuutoksia mm. sitä kuinka ”hyvistä ihmisistä”, vaikkapa kunnollisista perheenisistä syntyy keskitysleirien palveluksessa hirviöitä. Näin tapahtui mm. monille leireillä työskenteleville lääkäreille. Nämä muodonmuutokset on helppo ymmärtää silloin, kun tajuaa ihmisen egon monet mahdolliset muodot. Ihminen sopivissa painostavissa historiallisissa olosuhteissa antaa ikään kuin tietoisuutensa tahtomattaan pahan yksipuolisen egon palvelukseen. Teatteri luisuu toisten tahdon käyttöön. Tällöin häneltä on kadonnut rakkaudellinen oman sisäisen teatterin ohjaus ja sen mukana omatunto. Ihminen on myynyt sielunsa.

Meidän on turha kuitenkaan päivitellä näitä holokaustiajan lääkäreitä, saatikka muita rikollisia, koska meissä jokaisessa on potentiaalisena tämä sama pahuus. Kaikissa meissä on sisällämme massamurhaaja, joka sopivissa olosuhteissa voi aktivoitua. Anna ajattelee, että ehkä on niin, että ainoastaan rakkaudesta sielunsa täyttyttävä, eettinen ”Sisäisen teatterin” ohjaaja, voi kyetä välttämään ajautumisen tällaiseen minätilaan totalitaarisen hirmuhallitsijan vallanalaisena, ja tämän kieltäytymisen hintana ihmiskunnan historiassa on ollut liian usein oma henki. Anna laittoi Sisäisen teatterin tässä yhteydessä lainausmerkkeihin, koska kyseessä on vain eräs mielenkiintoinen, mutta toimiva metafora ihmisen tietoisuudesta.

On turha päivitellä rikoksen tekijää, saatikka heidän perheensä olosuhteita, koska meissä jokaisessa on sisällämme inhottavia minätiloja, jotka voivat itse kussakin sopivissa olosuhteissa aktivoitua. Meistä jokainen on sekä paha että hyvä; meissä kaikissa on pahuuden mahdollisuus. Moraalinen ylemmyys on ensi aksel kohti rikosta, sen opettaa meille hyvin Fjodor Dostojevskin ”Rikos ja rangaistus”. Munkki Serafim kirjoittaa: ”Pahan kieltäminen on todellisuuden kieltämistä ja kärsivien pilkkaamista.”

Asia on Annan mielestä juuri niin kuin munkki Serafin asian sanoo: Ihminen on valon ja pimeyden synteesi, ja siksi meissä on potentiaalia niin kirkkaimpaan valoon kuin syvimpään pimeyteenkin. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka on teatterimme suurin luoja: annammeko teatterimme sulautua osaksi Luojan työtä, dialektista ikuista rakkauden virtausta, vai annammeko ohjauksen jollekin pahuuden tai itsekkyytemme luomalle egon osallamme. Annan mielestä on aina vaarallista antaa jollekin minätilalle mahdollisuus yksinpuheluun. Näin on käynyt mm. meidän kulttuurissamme, jossa materialistiselle monologille on annettu liian paljon tilaa. Kulttuurimme on ollut erityisesti ympäristömme ja myös muiden kulttuurien kannalta ennennäkemättömän tuhoisa, vaikka siinä on ollut toki myös paljon hyviä puolia.

Tietoisuutemme prosessi voi olla minätilojen välinen dialektinen prosessi, joka laajenee koko ajan yhä suuremmaksi elämän ymmärtämykseksi. Munkki Serafimin tavoin Anna ajattelee, että synti on hyvää kohti pyrkivän etenevän liikkeen pysähtymistä tai miksi ei myös taantumaa. Jokainen meistä on jossain elämän vaiheessa tehnyt tyhmyyksiä – enemmän tai vähemmän. Ikävät minätilamme ovat tällöin mellastaneet mielennäyttämöllämme. Se kuinka paljon näitä tyhmyyksiä ihminen on tehnyt ei ole mikään pahuuden mitta. On nimittäin vaikea arvioida ihmisen tekojen perusteella, mikä on ollut toimijan perimmäinen motiivi ja millaiset ovat olleet hänen lähtökohtansa.

Ihmisen näyttämöllä voi olla itseänsä korostavia egon osia, joiden hyvän teon motiivina on oman egotilan arvon pönkittäminen. Ihmisellä voi olla myös pahaa tekeviä minätiloja mielennäyttämöllä, vaikka ihmisen perimmäinen tietoisuuden ohjaus tarkoittaa lisätä rakkauden määrää elämästä. Siksi emme voi verrata ihmisiä vain hyvien tekojen perusteella toinen toisiinsa. Sitä paitsi, emmekö me kaikki länsimaalaiset tee tällä hetkellä valtavasti pahaa, kun ajattelemme köyhempiä kansoja ja tulevia sukupolvia? Pahuus ja hyvyys ovat suhteellisia käsitteitä. Usein minätilojemme rajoittuneisuus, sekä määrällisesti että laadullisesti, estää meitä peilaamasta todellisuutta tarkemmin.

Hyvyys, ehkä se on sitä, että ihminen kykenee rakentamaan itselleen tietoisuudeen, jonka avulla hän lisää maailmassa olevaa hyvyyttä, kauneutta ja totuutta. Mitä nämä sitten tarkkaan ottaen ovat, nämä hienot abstraktit käsitteet? Siinäpä kysymys. Georg Henryk von Wright kirjoitti aikoinaan kirjan hyvyydestä. Kirjan nimi oli ”Hyvyyden muunnelmat”. Kirja oli vasta kuulemma alkusoittoa siitä, mitä kaikkea hyvyys on, rationaalisesti ajatellen. Anna väittää, että tavallinen pulliainen ei saa irti paljoakaan tästä hänen analyysistään. Nämä käsitteet ovat saippuoita: Juuri kun niistä luulee saavansa otteen, niin pala luiskahtaa käsistä. Siksi meillä on Raamattu ja muissa uskonnoissa omat pyhät kirjansa. Kaikkein tärkeimmät asiat, kuten vapaus, rakkaus, totuus, hyvyys ja pahuus eivät taivu loogisiin analyyseihin, vaan joudumme rakentamaan itse ymmärryksemme niistä dialogissa itsemme ja meissä olevan jumaluuden, pyhyyden, kanssa.

Pyhät kirjat, Raamattu vertauskuvineen ja miksei myös kaikki muu suuri kirjallisuus ja filosofia, tarjoavat meille mahdollisuuden tietoisuutemme itsereflektioon, jota kautta voimme kasvaa oman laajenevan tietoisuutemme taitaviksi ohjaajiksi. Tätä kautta on mahdollista päästä prosessiin, jossa tietoisuus laajenee koko ajan kohti hyvyyttä ja suurempaa elämänymmärtämystä.

Anna on sitä mieltä, että vain oman tunnon kautta voimme saavuttaa omantunnon. Ilman henkisen/hengellisen mietiskelyn avulla saavutettua itsetuntoa, omaa tuntoa, olemme vain apinoita, jotka imitoimme satunnaisesti satunnaisia vastaantulijoitamme.

Sisäisen teatterin näkökulmasta ihminen on sitä vapaampi, mitä enemmän sekä syvyys- että leveyssuunnassa hän löytää tietoisuudelleen uusia muotoja. Nämä minätilat voivat sulkea sisällensä koko elämän kirjon, murhaajasta suureen hyväntekijään. Ihmiseksi kasvamista on se, että ihminen löytää itsestään keskuksen, joka ohjaa omaa Sisäistä teatteria mahdollisimman eettisesti. Hän vahvistaa hyviä osiaan, ja kehittää pahoja osiaan, vaikka tietenkään mikään tila ei ole pelkästään ”hyvä” tai ”paha”. Taitava Sisäisen teatterin ohjaaja ohjaa elämäänsä niin, että tilojen kautta voi aktualisoitua mahdollisimman paljon hyvää ja kauneutta tekoina.

Teatterimme roolihahmot, minätilamme erilaisine maailmankatsomuksineen, mahdollistavat joustavan, tyhjyydestä jatkuvasti uutta muotoa luovan minuuden ja syvän sekä laajan elämän ymmärtämyksen. Anna uskoo, että vain dialektisen luovan prosessin kautta saavutetut integroituneet, erilaisista minätiloista yhdistyneet korkeamman ymmärryksen tilat, voivat olla tiloja, joille voi antaa keskeisen tilan mielennäyttämöllä. Nämä tilat ymmärtävät elämän paradoksaalisuuden kaiken tiedon vajaavaisuuden. Ehkä Kristus oli täydellisin tästä näkökulmasta ajatellen? Hän oli jumalihminen. Miksei myös Buddha? Näissä korkeammissa tiloissa ihminen ymmärtää, ettei pahuus ole jotain meistä irrallista, vaan jokaisen tulee katsoa sisälle omaan itseensä, silloin kun se pääsee kulttuurissamme todentumaan: Mikä meissä on vikana? Voinko itse tehdä jotakin asian eteen? Elämä ei ole kaunista ilman rumuutta eikä hyvyyttä ole ilman pahuutta.

Anna miettii, että mahtaa olla niin, että juuri silloin, kun ihminen luulee saavuttaneensa jonkun korkeamman ymmärryksen tilan, on mielennäyttämöllämme näytelmässä suuria vaaratilanteita. Samaan aikaan näyttämölle kun hiipii liian usein noviisin kaverit, herra ylimielisyys ja rouva ylpeys, jonka jälkeen ihminen putoaa kivenä alemmalle tietoisuuden tasolle. Suurimmat sielut ovat Annan mielestä oikeastaan pieniä: He eivät tee numeroa itsestään ja siksi emme näe heitä naistenlehtien kansissa hymyilemässä.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s