Traumat, Sisäinen teatteri ja väkivalta

Rita Carter kirjoittaa (Multiplicity), että ennen pirstoutunut persoona oli poikkeus, mutta nykyään se alkaa olla sääntö. Pirstoutuminen ilmenee esimerkiksi siten, että ihmiset tekevät asioita ”naamioituneena”, esimerkiksi kirjoittavat, nimimerkkiensä taakse piiloutuneena, vaikkapa alatyylisiä kommenteja. He tekevät ja sanovat asioita, joita he eivät ”normaalisti” tekisi. Treenaajan mielestä mielen pirstoutumisesta saattaa kertoa myös nämä viime aikaiset väkivallanteot, jossa nuori vihan täyttämän tilan valtaamana tekee epäinhimillisen karmeita tekoa.

Traumat pirstovat sieluamme. Kun koemme voimakkaita tunteita, joita emme sillä hetkellä kykene käsittelemään, mielemme lohkaisee tunnetilan pois tietoisuudestamme. Tila piiloutuu tietoisen mielemme ja tiedostamattoman mielen rajapinnalle. Käytännössä pirstoutumisemme ilmenee tunnetilojemme vaihteluina. Yhtäkkiä saattaa joku ahdistunut tai aggressiivinen mielentila vallata mielennäyttämömme. Mielemme näyttämön kulisseissa asustavat haamut kummittelevat satunnaisina vieraina tietoisuutemme näyttämöllä. Kaikki tilamme eivät ole kuitenkaan traumatisoitumisen synnyttämiä tiloja, vaan meissä voi olla myös näitä sisäistettyjä toisia henkilöitä, esimerkiksi vanhempiamme. Tietoisuuden luonnollinen normaali kehittyminen on jatkuvaa erilaistumista ja yhdistymistä, tietoisuuden integraatiota.

Koemme kaikki enemmän tai vähemmän traumoja sekä henkilökohtaisessa elämässämme että yhteisömme kollektiivisissa historiallisissa tapahtumissa. Elämme tänä päivänä traumatisoivassa monikulttuurisessa maailmassa,  jossa muutamassa minuutissa tieto esimerkiksi terrorismista tai väkivallanteoista välittyy ihmiseltä toiselle ennen näkemättömällä nopeudella. Ihmiset kokevat siis jatkuvasti yhteisöllisiä traumoja. Liian monet joutuvat kokemaan myös omakohtaisia traumoja edelleen väkivaltaisessa kulttuurissamme, kulttuurissa, jossa ihmisten hylätyt sisäiset lapset ja varjot mellastavat. Oma lukunsa on väkivaltaviihde, jonka fiktiivisiin hahmoihin voi olla kiehtovaa samaistua, ja kun tietoisuuteen ei ole kehittynyt vahvoja aikuisia realistisia osia, saattavat näytelmämme hahmot huonosti eheytyneessä persoonassa toteutta karmeita tekoja.

Onneksi nykyään meillä on yhä enemmän tarjota trauman jälkeistä apua, mutta silti liian monien tietoisuutta häiritsevät menneisyyden haamut, ”välähdyskuvat” menneistä tapahtumista. Maapallollamme on luultavasti vähintäänkin satojatuhansia ehkä miljoonia ihmisiä, jotka elävät joka päivä uudestaan tietoisuudessaan sodan kauhuja.

Lapsen hylätyksi tulemisen kokemus pirstoo hänen sieluansa. Monien aikuisten sisällä asuu haavoitettu lapsi. Lapselle ei riitä se, että hänen ulkonaiset tarpeensa tyydytetään, ja häntä halaillaan ja pussaillaan. Aikuisen täytyy olla läsnä pienelle lapselle. Nykyisessä kiireisessä kulttuurissa usein käy niin, että vanhemmat ovat itse haavoitettuja ja uupuneita, ja vaikka he antaisivat aikaa lapsilleen ja vievät heitä harrastuksiin, he eivät ole läsnä lapsillensa: He miettivät stressantuneina koko ajan tekemättömiä töitä, menneisyyyden ikäviä asioita, ja tulevaisuuden suunnitelmia. Emännälle tällainen tilanne oli tuttu, kun hänen lapsensa olivat pienet. Hänellä ei ollut niihin aikoihin olemisen taitoja. Olemisen taidot ovat olleet valitettavan hupeneva voimavara kulttuurissamme. Näin syntyy koko ajan uusia sisäisiä hylättyjä lapsia. Kun emme ole tutustuneet omaan sisäiseen lapseemme, terrorisoi tämä pieni hylätty ilkimys aikuisenakin elämäämme. Hän asustaa edelleen hyljättynä pirstoutuneen sielumme perukoissa, mutta torjuttuna sellaisena. Jotta ihminen voi kehittyä eheäksi, itsensä tuntevaksi ihmiseksi, tarvitsee hän kipeästi alkuun päästäkseen reaalisia, lihaa ja verta olevia  ihmisiä, jotka ovat hänelle läsnä ja joille hän on ainutkertaisen tärkeä ihminen. Tavoitetteena pitäisi olla, etteivät haavoitetut vanhemmat siirtäisi lapsiinsa haavojaan.

Jotta ihminen kasvaa eheäksi ihmiseksi, täytyy hänen Sisäiseseen teatteriinsa kasvaa aikuisia tiloja, jotka kykenevät ottamaan ohjakset käsiin, kun näytelmämme meinaa kaapata joku aggressiivinen tai kiukutteleva lapsitila tai introjektio (sisäistetty toinen aikuinen tai sankari/antisankari). Sisäisen teatterin eräs keskeinen tavoite on organisoida tietoisuuden tiloja sellaiseksi yhteisöksi, että siinä hallitsevat aikuiset, kypsät, rakkaudelliset tilat. Tasapainoinen ihminen ei anna tyrannimaisten sisäistämiensä henkilöiden, esimerkiksi sisäistetyn äitinsä/isänsä/opettajan/myyttisen sankarin tai hylätyn sisäisen lapsensa hallita näytelmää (”Kosta tämä!””, ”Et osaa kirjoittaa, joten tuskin nytkään asiasta tulee mitään!”, ”Sinun on menestyttävä, hinnalla millä hyvänsä!”, ”Olet huono kielissä!”, ”Olet epämusikaalinen!”). Jotta ihminen pystyy löytämään itsestään aikuisia, vahvoja tiloja, tarvitsee hän rakkautta. Joskus tämän saa esimerkiksi ryhmän tai terapeutin tukemana. Paradoksaalisesti, jotta ihmisestä kasvaa itseohjautuva, tarvitsee hän jonkin verran itseohjautuvuutta. Etenkin silloin, kun nuorella tai aikuisella ei ole lainkaan itseohjautuvuutta eli hänellä ei ole yhtään aikuista, turvallista tilaa, terapia tai terapeuttinen ryhmä voi tulla tarpeeseen.

Pirstoutuneet ihmiset pakenevat monella tavalla pelkojaan ja ahdistustaan. Meillä on valtava määrä keinoja, joilla voimme paeta tunteitamme: Huumeet, seksi, viina ja väkivalta. Psykiatri Erkki Väänänen erään lehden artikkelissa (Pirkka 2/92) sanoo, että koululääketieteen yksi tehtävä on ollut auttaa ihmistä elämään niin, ettei hänen tarvitsisi tuntea kipeitä tunteita. Monet lääkärit ovat valmiit antamaan kriisin joutuneelle ihmisille lääkkeitä ja pysäyttämään esimerkiksi surutyön. Kun surutyö estetään, menetetään myös tunteesta saatava hyvä. Onneksi asiat ovat jonkin verran muuttuneet näistä päivistä. Treenaaja uskoo, että lääkärit tiedostavat jo paremmin tunteiden olemassaolon.

Meillä on kuitenkin edelleen kummallinen kulttuuri. Suuri osa kansaa mieluimmin huumaa tai lääkitsee itsensä kuin kohtaa aidon minuutensa kipeät tunteet. Samassa Pirkka lehden vanhassa artikkelissa psykiatri Erkki Väänänen kertoo määräävänsä lääkkeeksi joskus esimerkiksi puoli tuntia suremista päivässä kuukauden ajan. Treenaaja lisää tähän vielä, että suremisen voi tehdä myös kirjoittaen. Kirjoita vaikkapa kirje surevalta osaltasi surun kohteelle. Voit sitten samaistua mielikuvituksellasi surun kohteeseen ja luovaa tilaasi hyväksi käyttäen voit vastata hänenä omaan surukirjeeseesi. Eräs tapa käsitellä surua on leikkiä sillä kirjoittaen erilaisista näkökulmista käsin. Kipeiden tunteiden käsittelyn ei pitäisi olla sairaudenhoitoa, vaan sen tulisi olla osa normaalia elämää.

Toki tunteiden käsittely voi joskus olla ”vaarallista”, onhan oikea elämä aina sellaista. Vielä ”vaarallisempaa” kuitenkin on, ettei tunteita käsitellä. Treenaaja suosittelisikin, että tunnetaitoja ja vuorovaikutustaitoja opetettaisiin jo koulussa, jotta vähitellen kasvaisi uusi sukupolvi vanhempia, jotka eivät traumatisoisi lapsiaan. Vain tunne- ja tietoisuustaitoiset toisilleen läsnäolevat ihmiset kykenevät muodostamaan terveen yhteisön.

Jos hengellisyys on lähellä sydäntäsi, voit käydä kirjoittaen keskusteluja myös Jumalasi kanssa (esim. Lectio Divina). Väänäsen mukaan suru on muutakin kuin vainajan suremista. Me suremme työpaikan menetystä, omaa tai läheisen sairautta. Menetys johtaa suruun ja antaa tilaisuuden sen työstämisen. Suru on mahdollisuus. Samoin muut tunteet. Meiltä ei saa kieltää lääkkeillä surumme työstämistä, vaikka tilapäistä apua lääkkeet voivat tietysti joskus tarjota. Jos jätämme käsittelemättä surumme, riskinä on monenlaiset psykosomaattiset oireet, kuten masennus, aggressiivinen käyttäytyminen, sydänsairaudet, verenpaine jopa syöpä. Viime aikoina on paljon tutkittu traumojen ja syövän välistä yhteyttä.

On hyvä muistaa, että tietoisuutemme jakaantuminen osiin, tiloihin, on oikeastaan sekä puolustusmekanismi traumoihin, mutta prosessi on myös kehityksellistä. Tiloja syntyy normaalistikin esimerkiksi samaistumisiemme kautta.  Tilamme ovat  luovuutemme ja itsetuntemuksemme välineitä.  Voimme kääntää pirstoutumisemme voitoksi. Voimme aktiivisesti luoda itsellemme uusia tiloja esimerkiksi tunteen siirroistamme (esimerkiksi ihailemastamme, vihaamastamme julkisuuden henkilöstä). Voimme käyttää luovuutemme välineenä päiväuniemme ja uniemme hahmoja. Näitä henkilökohtasia, mielikuvituksen avulla ristiriidoistamme ja samaistumisistamme luomia, tiloja voi siis käyttää hyväkseen oman ymmärrykseen, tietoisuuden, laajentamiseen. Aikuinen ihminen tarvitsee laajan tilarepertuaarin, jotta hän voi pärjätä monikulttuurisessa maailmassa. Tilamme ovat paitsi pahoinvointimme, myös uuden eheytemme ja joustavuutemme mahdollisuuksia. Kun ihminen on tutustunut tiloihinsa,  hänellä ei ole pimeitä kohtia mielennäyttämöllään. Ikävistäkin tunteista on tehty ystäviä.

Olennaista on, että kommunikaatio eri tilojen välillä toimii. Vaikka tietoinen huomiomme onkin aina jossakin hallitsevassa minätilassa, kykenemme ohjaamaan tietoisuutemme tarvittaessa toiseen tilaan. Ongelmia syntyy silloin, kun esimerkiksi traumojen, pettymysten tai yksinäisyyden kautta muodostuu ihmiselle, erityisesti nuorelle ihmiselle, tiloja, joiden kanssa kommunikaatio ei toimi. Tällöin tiedostamaton, usein hyvin ikävä, vaikkapa väkivaltainen tila, ohjaa ikään kuin tietämättämämme käyttäytymistämme. Se kaappaa mielemme, ja ryhtyy ikäviin, joskus jopa kammottaviin,  käytännön toimiin.

Terve ihminen voi tietoisesti uudessa sosiaalisessa tilanteessa mielikuvituksensa avulla luoda uuden tilan tai voimme aktivoida halutessamme jonkun vanhan. Voimme minätilojemme yhteistyötä, tietoisen ja tiedostamattoman mielen välistä leikkiä hyväksi käyttäen, löytää uuden itseyden keskuksen, joka tuntee osansa ja kykenee rakentamaan niistä hyvin kommunikoivan sisäisen perheen. Sairaalloinen sisäinen perhe on siis silloin, kun tilojen välinen kommunikaatio ei toimi.

Sisäinen teatteri on eräs tapa hyödyntää traumojen pirstomaa tietoisuuttamme ja kehittää tietoisuustaitojamme. Tietoisuutaitojen avulla ihminen voi oppia tuntemaan itseään, hän oppii reflektoimaan luovasti kokemuksiaan, hän huomaa olevansa läsnä omassa elämässään itselleen ja muille. Tietoisuutaitojen kautta hän pystyy tutustumaan sallivassa ilmapiirissä tunteisiinsa. Hän voi koota traumojen pirstoman itseytensä ja monet löytävät itsestänsä uutta, ihmeellistä, luovuutta. Se, että torjumme mieleemme nousevat ikävät tunteet, ei auta meitä kasvamaan ihmisinä.

Tietoisuustaidot (self-awareness) muodostavat Richard Golemanin mukaan keskeisen osan emotionaalista älykkyyttä. Ilman tietoisuustaitoja ihminen ei pysty ”virittäytymään” sosiaalisiin tilanteisiin. Olkoon kyseessä työyhteisö, perhe, orkesteri tai mikä tahansa ryhmä, onnistunut vuorovaikutus onnistuu parhaiten, kun kykenemme virittämään vastaanottimemme toisen tunnetilaan. Hyvä elämä on kaunis sinfonia, jossa ihminen käyttää taitavasti omaa instrumenttiansa yhteisen musiikin luomiseen.  Tämä edellyttää itsetuntemusta ja sallivaa, ei-arvottavaa ilmapiiriä, jossa hyväksymme todellisuuden monet näkökulmat. Rakkaudellisen länsäolon kulttuuri on parasta vasta-lääkettä väkivallalle.

Suomen Kuvalehdessä on erinomainen artikkeli liittyen mielen pirstoutumiseen eli dissosiaatioilmiöihin. Kyseessä on Laurin tarina Mustasta ja Valkoisesta Raivosta.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Yksi vastaus artikkeliin: Traumat, Sisäinen teatteri ja väkivalta

  1. nina sanoo:

    Tosi hyvä kirjoitus!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s