Sisäinen teatteri, fiktio ja eettisyys

Viime vuosina meitä suomalaisia ovat puhutelleet globaalit ja kotimaiset väkivallan teot. Anna on sitä mieltä, että Sisäisen teatterin näkökulmasta katsottuna, väkivallantekijöinä on ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä ohjaamaan omaa Sisäistä teatteriaan. Heidän mielennäyttämönsä on vallannut aggressiivinen, epätoivoinen tila, koska heille ei ole annettu eväitä ohjata omaa tietoisuuttaan. Heillä ei ole tietoisuustaitoja, tai niitä on hyvin vähän (esimerkiksi sellaisia kuin mindfulness-meditaatio, aktiivinen mielikuvitus tai Sisäinen teatteri ). Väkivallan tekijä voi olla hyvinkin älykäs, mutta samalla hän voi kärsiä vakavasta itseohjauksen puutteesta.

Tasapainoinen Sisäinen teatteri muodostuu mahdollisimman monenlaisista vastakohtaisista tiloista, jotka ihminen tuntee omikseen, ja joita hän kykenee ohjaamaan eettisesti. Itsetuntemuksen lisäämisen avulla hän on voinut saavuttaa uusia, laajemman ja syvemmän ymmärryksen tiloja (vrt. esimerkiksi Ken Wibler, integraaliteoria). Kun mielennäyttämöllämme riehuu joku yksittäinen tila monologillaan, ilman ohjausta, tilanne on aina vaarallinen. Ihminen voi erehtyä lähtemään toteuttamaan kritiikittömästi sen vaateita. Siksi jokaisen ihmisen olisi hyvä oppia tuntemaan itsensä ja minätilat tunteineen. Perimmiltään vastakohdat kun eivät ole maailmassa – se on hyvä ja täydellinen sellaisenaan kun se on. Sen sijaan vastakohdat, hyvä ja paha, taivas ja helvetti, ovat meissä sisällämme. Sen kun oivaltaa, ei tarvitse lähteä siirtämään vihantunteita muihin vähemmistöihin tai uskontojen jäseniin.

Periaatteessa kaikki elämämme päämäärät ovat mielikuvituksemme tuotetta. Tämä pätee myös Sisäisen teatterin. Koska Siirtolan Emäntä itse, Annan avustuksella, on luonut oman Sisäinen teatteri-mallinsa, saa hän myös päättää, mikä Sisäisen teatterin perimmäinen tarkoitus on. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen ja sen historia on pitkä. Monet psykologit, teologit, filosofit ja muut viisaat ovat kiistelleet siitä, mikä ihmisen elämän tarkoitus on tai onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Ja onhan Sisäisessä teatterissa perimmältään kysymys elämästä ja sen tarkoituksesta: mihin suuntaan näytelmää ohjataan.

Carl Jungin mukaan ihmiselämän tarkoitus on individuaatio; ihminen kypsyy elämänkaarensa kautta ainutkertaiseksi yksilöksi, omaksi itsekseen. Viktor Frankl puolestaan kehottaa meitä ottamaan vastaan haasteen, jossa jatkuvasti aktiivisesti etsimme elämämme tarkoitusta. Elämän tarkoitus, on siis oikeastaan jatkuvaa tarkoituksen etsimistä. Alfred Adlerin mukaan ihminen heijastaa maailmankaikkeuden kosmista tarkoitusta, ja jokaisen ihmisen sisällä tapahtuvan merkityksenannon tulisi edistää maailmankaikkeuden yhteisöllistä ja kosmista täydellistymistä.

Siirtolan Emäntä on valinnut nämä kaikki Sisäisen teatterinsa tarkoitukseksi ja hän vielä hän tähän lisää, että prosessin motivaatiolähteenä tulisi olla väkivallaton rakkaus ihmisluontoa ja luontoa kohtaan. Päämäärämme, huolimatta siitä, että ne kaikki ovat fiktioita, muokkaavat syntyvää todellisuutta, ja Emäntä haluaa olla rakentamassa parempaa tulevaisuutta tuleville sukupolville. Hänen mielestä tämän pitäisi itseasiassa olla kaikkien velvollisuus, varsinkin heidän, jotka ovat synnyttäneet lapsia tähän maailmaan.

Annan mielestä Alfred Adler on sopivaa lukemista henkilölle, joka on kiinnostunut siitä, kuinka fiktio rakentaa ja muokkaa elämäämme.  Kaikki subjektiivinen todellisuus, siis meidän luomamme kuvat todellisuudesta, ovat fiktiivisiä. Itsetuntemus on sitä, että tulemme tietoisiksi siitä, millaiset fantasiat ja fiktiot ohjaavat  käyttäytymistämme. Totuus on saduissa, unissa ja tarinoissa,  ja miksei myös myyteissä.

Joissakin tapauksissa tietyt fiktiot ovat toimivampia kuin toiset. Luomalla erilaisia fiktioita tutustumme mielemme osien tapoihin rakentaa mielikuvituksensa avulla kuvaa maailmasta. Kun kasvamme ihmisinä, kykenemme valitsemaan yhä tarkoituksenmukaisempia fiktioita. Alfred Adler kirjoittaa: ”Tiedostamaton mielemme… Se ei ole mikään mielemme tiedostamaton piilossa oleva lisäke tai osa, vaan se on tietoisuutemme se osa, jonka merkitystä emme ole vielä ymmärtäneet.” Kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, monipuolista fiktiivistä kuvaa maailmasta, saattaa hän erehtyä luulemaan rakentamaansa tuhoisaa fiktiota objektiiviseksi asiain tilaksi.

Anna on tullut siihen johtopäätökseen, että hulluutta voi vain harvoin ahtaa tieteellisiin, objektiivisiin, käsitteisiin, koska hulluudessa kysymys on harhaisesta, todellisuutta raiskaavasta, yksipuolisesta merkityksenannosta. Saattaa olla, että joku massamurhaaja on älykäs, jopa rationaalinen, mutta viisas hän ei koskaan ole, koska hänen Sisäinen teatterinsa on kaaoksessa. Hänen tapansa rakentaa yksipuolista merkitystä, todellisuutta vääristävää merkitystä,  on ainutkertainen, samoin hänen hulluutensa. Se mikä on selvää, ihminen joka tappaa toisia ihmisiä vapaaehtoisesti,  ei ole oman Sisäisen teatterinsa eettinen ohjaaja. Hullun fiktio voi olla täysin rationaalinen, mutta hän ei tajua fiktionsa olevan vain fiktioita.

Anna väittääkin, että mielenterveys lähtee liikkeelle siitä, että tajuamme aina elävämme fiktioissa. Ehkä juuri psykiatritkin ovat siksi ihmeissään diagnooseineen. Heidän oma mielikuvituksen puute ja kapea-alainen yksipuolistava tapansa rakentaa tarinaa, ”tapausselostusta” potilaastaan, ei riitä läheskään aina murhaajan harhaisen fiktion hahmottamiseen. Eri psykiatrit tulevatkin fiktioineen erilaisiin johtopäätöksiin potilaansa hulluudesta.

Pohjimmiltaan Sisäisen teatterin ohjaamassa näytelmässämme prosessin oikeellisuuden ja ”terveyden” määrä se, minkälaista todellisuutta sillä luomme yhteisöömme ja ympäristöömme; lisääkö prosessimme maailmassa olevaa rakkautta, hyvyyttä ja kauneutta, vai vahingoittammeko prosessillamme muita ihmisiä ja ympäristöämme. Tarkoitus ei pyhitä keinoja siinä mielessä, esimerkiksi siinä mielessä että ”tappaisimme” ulkopuolella olevan pahan toisissa ihmisissä, jonkun suuremman hyvän takia, koska perimmiltään, kaikki hyvä ja paha on meissä itsessämme, eikä toisissa ihmisissä. Kun lietsomme pahaa jotakin ihmisryhmää kohtaan, toteutamme fiktiivisiä tunteensiirtojamme. Annan mielestä ainoastaan väkivallaton tie on siksi oikea tie.

Emäntä väittää, että mikäli jokainen ihminen olisi tuttu omien sisäisten ristiriitaisten tunteittensa kanssa, ja tunteittensa siirtojen kanssa, maailmassa ei olisi väkivaltaa. Siksi rauhan työ, on pohjimmiltaan oman sisäisen fiktiivisen sisäisen maailman jatkuvaa työstämistä.

Voimme siis käyttää kirjoittamista ”heuristisesti”, siis oman eettisen oivaluksemme välineenä. Mikäli ihmisellä on puutteellinen itsereflektiokyky, tarvitsee hän omalle kirjoitusprosessilleen alkuunpanijan, ohjaajan, esimerkiksi kirjoittajaohjaajan tai terapeutin. Adler korostaa, että kaikki hypoteesit, olettamukset todellisuuden luonteesta, syntyvät fiktiosta mielikuvituksen avulla. Osa fiktioista muuttuu sitten ihmisten käytännöissä, dogmeiksi, laeiksi ja säännöiksi, joiden ajatellaan olevan totta, koska ne näyttävät pitävän paikkansa kokemuksissamme. Tietyissä tilanteissa siis jonkun tyyppisen fiktion tuottamat säännöt ovat pätevämpiä kuin toiset. Esimerkiksi kun pohdimme viisaudenhampaan tulehdusta, hyödymme empiirisanalyyttisestä tieteestä, joka sekin on pohjimmiltaan eräs hyödyllinen ja käyttökelpoinen fiktio monessa tilanteessa. Kun puolestaan pohdimme hammashoitopelon olemusta, voimme hyötyä esimerkiksi Sisäisestä teatterista.

Ainoastaan hullu luulee omia fiktioitansa todellisuudeksi. Tämä on Siirtolan Emännän mielestä suurinta idioottimaisuutta tänä päivänä: Liian moni luulee päässänsä pyörittämiään luovan mielikuvituksensa tuotteita tosiasioiksi. Valitettavasti näin luulevat myös monet nk. ”asiantuntijat”.  Heiltä puuttuu liian usein oman fiktionsa rajantaju. Tämän seurauksena tuotetaan paljon pahaa maailmaan.

Psyykeltään terve ihminen kykenee katsomaan ristiriidatonta maailmaa omien moninäkökulmaisten fiktioittensa terävöittämän, yhä objektiivisemmaksi kasvavan, katseen kautta. Pääsemme kasvuprosessissamme huomattavan askeleen eteenpäin, kun kykenemme ymmärtämään, että kaoottinen maailma, jossa on kamala määrä pahoja ihmisiä ja ihmisryhmiä, ei johdu siitä, että maailma olisi kaoottinen ja paha. Sen sijaan kaoottinen kokemuksemme ja ahdistuksemme johtuu siitä, että sisuskuntamme on ristiiriitojen taistelukenttä. Emme ole kyenneet näkemään omia fiktioitamme. Vasta tämän oivallettuamme voimme löytää uusia laajemman tietoisuuden ja syvemmän viisauden tiloja elämäämme. Maailma on yksi ja ristiriidaton, sen sijaan psyykeemme on usein traumojen vuoksi pirstoutunut.

Emännän mielestä on omanlaista hulluutta ja merkitysköyhyyttä luulla mielekkään elämän olevan ”vain tieteellisissä faktoissa” elämistä. Tällöin elämme vain vertauskuvallisesti ajatellen vasemman, loogisen ja rationaalisen aivopuoliskomme jatkuvan kritiikin ja älyllistämisen vankina. Luovuutemme ja asioiden merkitysrikkaus, syvempi elämä oivallus, syntyy molempien aivopuoliskojen yhteistyössä.  Vasemmalla aivopuoliskolla on ratkaiseva merkitys mielikuvien, tarinoiden ja niiden rytmin luomisessa. Elämästä tulee merkitysrikasta ja tarkoituksellista, silloin kun elämme koko kehollamme ja myös ”koko aivoillamme”,  tuntevana ja kokevan ihmisenä. Tällöin voimme luoda elämäämme jatkuvasti uusia merkityksiä, ja voimme kokeilla, millaista elämämme on, kun toimimme siten ikään kuin teoriamme olisivat totta.

Meidän ei tarvitse olla vain Freudin, Jungin, Adlerin jne.  tuottamien mielen rakenteiden ja merkitysten orjia, vaikkakin voimme käyttää heidän mielikuvituksensa tuottamia hyödyllisiä rakenteita (esim. ego, id, arkkityypit, kompleksit, skeemat) ponnahduslaitoina oman tietoisuutemme muotojen oivaltamiseen. On hyvä muistaa, että psykiatrien tekemät ”tapausselostukset” ovat vain heidän rakentamia, usein hyvin hyödyllisiä, fiktioita meistä. Mikäli yhteisömme ja me hyödymme heidän fiktioistaan, kannattaa niitä toki hyödyntää. Monet ovat kiitollisia  näistä psykiatrien fiktiivisistä tapausselostuksista.

Mielemme tilat, Sisäisen teatterin hahmot, ovat parhaimmallaan juuri niitä keitä he ovat, heidän ei tarvitse olla ”arkkityyppejä” tai ”komplekseja” – vain me itse annamme niille ja niiden ajatuksille fiktiivisen lopullisen muodon. Silti saatamme hyötyä valtavasti edeltäjiemme, esimerkiksi Freudin, Adlerin ja Jungin ajatuksista. Rakentamamme muodon ”oikeellisuus” selviää vasta jälkikateen, ihan vain sen perusteella, minkälaisia asioita niitä hyväksi käyttäen pystymme tuottamaan maailmaan. Mikä on se jälki, jonka olemme fiktioillamme ennen kuolemaamme jättäneet maailmaan?

Vasta kun itse tiedostamme elävämme aina myyttien sisällä,  voimme valita missä fiktiossa haluamme elää.  Näkökulmarikkaan, luovien ja rationaalisten tilojemme yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa, voimme ryhtyä elämään mielekästä ja tarkoituksellista, eettistä, itse valitsemaamme ja ohjaamaamme elämää.

Viimeisellä rajalla moni varmasti pohtii ja vihdoin näkeekin, onko fiktiomme, ”myytti” elämästämme, ollut  ”hyvä” vai ”huono”. Perimmältään ihmisen itseohjautuvuus määräytyy sen mukaan, kuinka toimivia hypoteesejä elämästä hän on kyennyt psyykensä ja koko kehonsa avulla rakentamaan. Emäntä on sitä mieltä, että toimivien mielen rakenteiden ja niiden luomien hypoteesien sivutuotteena syntyy onnellisuutta, ja mikä parasta, myös kaunista ja hyvää elämää. Luodun fiktiivisen muodon ei tarvitse olla ”korkeakulttuuria”, joskus se voi olla hyvin arkista, pientä ja kaunista.

Voimme aktiivisesti itse luoda mielikuvituksemme avulla uusia olettamuksia ja teorioita todellisuuden luonteesta, jotka voimme, käytännön elämässämme saaman palautteen perusteella,  ”dogmatisoida”, muuttaa ”säännöiksi”. Rakentamistyö on paljon, paljon, helpompaa tänä päivänä, kuin esimerkiksi keskiajalla, koska meillä on jo entistä suurempi määrä monipuolista peilipintaa, psykologeja, teologeja, kaunokirjallisuutta, filosofiaa, psykiatreija, runoutta jne. olemassa.  Tiede on myös hyvä  ja tärkeä palvelijamme.

Tuhansien vuosien ajan ihmiset ennen meitä ovat tehneet myyttistä työtä; he ovat olleet osa  samaa tietoisuuden evoluutiota, jossa mekin voimme olla osaltamme mukana. Saamme olla halutessamme mukana rikkomassa vanhoja myyttejä ja voimme olla rakentamassa minuuksillemme ja yhteisöillemme yhä toimivimpia uusia fiktioita, joiden dogmatisoituessa kulttuurimme ja ympäristömme muuttuu, ja toivottavasti parempaan suuntaan.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s