Sisäinen teatteri on narratiivinen itsehoidollinen menetelmä, nr. 2

Sisäisen teatterin rakentama tarina itsestämme luo aktiivisena toimintana uutta todellisuutta. Se ja sen luoma tarina todellistuu ulkoisessa maailmassa, itseämme suuremman sosiaalisen draaman osana. Sisäinen draamamme ja ulkoinen draamamme tarinoineen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Olemmehan jatkuvassa toiminnallisessa tarinasuhteessa meitä ympäröiviin ihmisiin, luontoon ja sen aineellisiin puitteisiin. Näin tuotamme minätilojemme “sulatettavaksi” ja uudelleen organisoitavaksi jatkuvasti kasvavan määrän tarina-ainesta, joka jälleen voi muokata uutena sisäisenä tarinavarantonamme identiteettiämme. Ihmiseksi kasvaminen on jatkuvaa erilaistumista. Identiteettitarinamme onkin parhaimmillaan jatkuvassa muutoksessa, virtauksessa. Uusien minätilojemme luominen ja vanhojen yhdistyminen sekä niiden muodon muuttuminen, luovat ulkoisesta maailmasta saamaamme palautetta uusiksi tarinoiksi, ja ne mahdollistavat tietoisuutemme jatkuvan evoluution.

Erilaiset tilannetekijät, kuten työpaikka, asuinpaikka, ystävämme, perhe ja yleiset sosiaaliset normit vaikuttavat siihen, minkälaisia muotoja ulkoinen ja sisäinen draamamme saa. Tarinat ottavat eri ihmisillä samantapaisia muotoja (vrt. Carl Jung, arkkityypit), joita minätilamme symbolisoivat. Ihmisten reflektiokyky on vaihteleva, mutta sitä voidaan aktiivisesti kehittää. Kannattelevina dialogisina suhteina voivat olla suhteet esimerkiksi kirjoittajaohjaajaan tai terapeuttiin. Itsehoidollisessa prosessissa kannatteleva suhde rakentuu omien aikuisten vahvojen minätilojen ja tärkeitten läheisten ihmisten varaan. Jos sellaisia ei ole, terapia on tarpeen.

Ympäristömme asettaa jonkinlaiset rajat sille, minkälaisessa ulkoisessa tarinavarannossa elämme. Näitä rajoja voimme aktiivisesti laajentaa monipuolisella tutustumisella erilaisten kulttuureiden tarinavarantoihin, jolloin meidän ei tarvitse jäädä vain oman lähiympäristömme ja niiden “koulukuntien” tarinoiden vangeiksi. Emännän mielestä kulttuurimme ongelma on ollut se, että olemme olleet yksipuolistavien tarinoitten uhreja. Olemme yrittäneet “samanlaistaa” ihmisiä, teknisen ja kaiken välineellistävän yksipuolisen tarinaperinteen kautta, vaikka tietoisuuden evoluutio on jatkuvaa erilaistumista, jatkuvaa uusien tarinoiden etsimistä.

Onnistuneessa prosessissa kasvaa kirjoittajan, tai muuten tiloja reflektoivan (esim. terapia, psykodraama) henkilön, ymmärrys siitä, että hänen tietoisuutensa kehittyy erilaisten tilojen välisessä jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Hän tajuaa elävänsä tarinameressä, jossa minätilojen äänet muokkaavat omaa tarinaa. Minätilojen avulla voimme kellua tarinameressä siten, että oman elämämme ohjauksen kokemus lisääntyy.

Minätiloja hyödyntävä narratiivinen prosessi, “ virtauksessa kellumistaitojen” opetus etenee vaiheittain:

  1. Ihminen tiedostaa egonsa osat, minätilat. Prosessissa ihmisen tietoisuuden tarinavarantojen ohjauskeskus siirtyy egon osilta, minätiloilta, vähitellen niiden ulkopuolelle.
  2. Muistot herätetään metaforina ja tunnekokemuksia voi muuttaa sekoittamalla niihin fiktiota. Tämä on olennainen osa tietoisuustaitoja, itsereflektion kehittymistä. Ihminen kykenee minätilojensa avulla ottamaan historiallisen tarinansa, muistonsa, tietoisuutensa kohteeksi. Muistoja voi herätellä esimerkiksi valokuvin. Tässä luovassa vaiheessa ihmisen ohjaa tarinaansa egonsa ulkopuolelta käsin minätilojensa tarinallisena työskentelynä. Parhaimmillaan prosessi itsessään on ihmisen onnellisuutta lisäävää, koska oman Sisäisen teatterinsa ohjaaja ryhtyy yhä enemmän kuuntelemaan omaa tunnepitoista kokemusmaailmaansa ja näin ollen hän alkaa myös elämään entistä enemmän oman itsensä näköistä elämää.
  3. Metaforisin peilityöskentelyn kautta rakennettu uusi tarina sisäistetään. Tässä vaiheessa ihminen elää taas tarinassaan. Ihminen siis ikään kuin pirstoo tarinansa minätilojen ohjaamiksi tarinoiksi, joista nousee uusi kirjoittajan ja hänen yhteisönsä kannalta hedelmällisempi uusi tarina. Ihminen pystyy nyt halutessaan vapauttamaan itsensä tarinastaan reflektiiviseksi tai dialogiseksi minuudeksi, irti egonsa minätiloista. Näin hän kykenee jatkuvasti aktiivisesti luomaan uutta tarinaa. Tämä on tila, jota kaikki eivät valitettavasti missään elämänsä vaiheessa saavuta. Emäntä uskoo, että kun tietoisuuden evoluutio etenee, yhä useammasta ihmisestä kasvaa peilityöskentelytaitoinen, reflektiivinen, minuus.
  4. Kun peiliä on kirkastettu, voi ihminen siirtyä “teleologiseen prosessiin”. Tällä suloisella sanaparilla tarkoitetaan sitä, että ihminen ikään kuin kurottautuu omien rajojensa yli uuteen ymmärrykseen ruokkimalla prosessia esimerkiksi kirjallisuudella. Se on tätä metaforatyöskentelyprosessia, jota Siirtolan Emäntä ja minä Anna hänen osana tässä juuri nyt parhaillaan teemme. Emäntä reflektoi lukemaansa omiin tiloihinsa ja näin myös sisäiseen tunnekokemusmaailmaansa. Näin uuden oppiminen ei ole ulkolukemista, vaan kaikki uusi oppi sisäistetään kuuntelemalla omaa eettistä intuitiivista sisäistä ääntä.

Tietoisuustaitojen, joihin myös aktiivinen mielikuvitus lukeutuu,  kehittyessä voidaan savuttaa hetkellisiä tiloja, jossa ihminen nousee kaikkien ristiriitojensa yläpuolelle. Hän ikään kuin siirtyy vapaaseen kelluntaan tietoisuudessaan. Se on tällöin vain yhtä, ristiriidatonta, läsnäolon puhdasta rakkaudellista tilaa, tietoisuden merta. Buddhalainen saattaisi kutsua näitä kokemusta “valaistumiskokemuksiksi”. Emäntä kutsuu niitä “paratiisikokemuksiksi” tai “mystiseksi kokemukseksi”. Toiset kutsuvat näitä “tapulikokemuksiksi”. Monissa uskonnoissa nämä kokemukset ovat hyvin tunnettuja.

Emäntä on muuten ollut huomaavinansa, että tämän päivän kulttuurissa on alettu kunnioittaa yhä enemmän erilaisia elämäntapavalintoja, ja vanhoja, yksipuolistavia, valtaapitäviä elämäntapamalleja on alettu kyseenalaistaa. Tämä hänen mielestään kertoo siitä, että ihmistietoisuus kollektiivisestikin, maailmankaikkeuden näkökulmasta, on siirtymässä uuteen vaiheeseen tietoisuuden evoluutiossa. Me emme enää suostu ottamaan vastaan vain asiantuntijoiden pureskelemia itsestäänselvyyksiä, yhdenlaisia tarinoita, vaan haluamme itse rakentaa aktiivisesti sitä tarinaa, jossa elämme. Tämä ei tarkoita sitä, että asiantuntijat olisivat tarpeettomia ihmisiä: He päin vastoin saattavat pystyä tarjoamaan oivallisia rakenteita tarinoihimme, itseohjautuvuutemme avaamiseen ja terveytemme lisääntymiseen.

Tietoisuutemme käy läpi vuosisadasta toiseen omaa evoluutiotaan, erilaistumistaan, ja tämä ainutkertaiseksi, monikerrokselliseksi ja -näkökulmaiseksi ihmistietoisuudeksi kasvaminen, on osa ihmispsyykeen jatkuvaa evoluutiota. Nykyiset, ja menneet sukupolvet ovat luoneet valtavan määrän tarinoita, joihin peilaamalla ihminen voi kirkastaa itseään. Siksi ihmisellä on tänä päivänä ennen näkemättömät mahdollisuudet laajentaa ja kirkastaa tietoisuuttaan ja lisätä itseohjauksellisuuttaan. Tässä prosessissa tunteemme ohjaavat evoluutiomme suuntaa. Siksi tunteittemme sanoittaminen ja niiden dialoginen kohtaaminen ovat tärkeä osa identiteettitarinaamme.

Narratiivisesta, tarinallisesta näkökulmasta lääkäreitten “diagnoositkin” (sairaudenmäärittelyt) ovat vain “dia-gnooseja”: Ne ovat dialogissa (DIA) rakennettua tarinallista viisautta (GNOSISTA), joka uusien mielikuvien ja mielleyhtymien kautta luo uutta, toivon mukaan kaunimpaa, yksilöllistä ja yhteisöllistä hyvää edistävää, kosmista draamaa. Näiden dialogissa muodostettujen viisaiden “kirjaimellisten tulkintojen” tarkoitus on asiakkaan terveyden ja hänen yhteisönsä hyvinvoinnin edistäminen. Asiantuntijan näkökulma voi yhdistyä Sisäisen teatterimme jonkin hahmon maailmankatsomukseen, jolloin se saattaa, asiakkaan kannalta mielekkäässä ja tarkoituksenmukaisessa tilanteessa, siirtyä osaksi asiakkaan identiteettitarinaa. Näin tapahtuu silloin kun asiakas on “hoitomyöntyväinen”. Itseohjautuva ihminen on kuitenkin oikeutettu valitsemaan, haluaako hän ottaa vastaan “asiantuntijan” tarinan. Halutessaan hänellä on oikeus valita vaihtoehtoisia merkityksiä vaihtoehtoisista näkemyksistä.

Näyttää siltä, että tarinoillamme on merkitystä kokonaisvaltaiseen terveyteemme, myös fyysiseen terveyteemme. Kun ilmaisemme sanallisesti, kirjoittaen tai puhuen, tunteemme ja sisäisen kokemuksemme, näyttäisi immuunijärjestelmämme toiminta kohentuvan. Candace Pertin sanoin, tunnemolekyylimme vapautuvat virtaukseen. Mikä mielenkiintoisinta, tämä ei ainakaan Pennebaker et al tutkimuksissa näyttänyt tapahtuvan vain dramaattisten elämäntapamuutosten seuraamuksena. Tärkeää kirjoittamisessa näyttäisi olevan, että ihminen onnistuu antamaan negatiivisille tunteillensa uuden vapauttavan tarinan. Olennaista prosessissa on ihmisen tietoisuustaitojen kuten peilaustaitojen kehittyminen, sekä se, että vähitellen kirjoittaja kykenee rakentamaan omalle sisäiselle kokemukselle eheyttävän tarinallisen muodon. Sisäisessä teatteri-mallissa kaikki tunteet, myös negatiiviset, henkilöidään, ja niiden “peilityöskentelyn” avulla pyritään aukaisemaan uusia tarinoita, jotka pyritään loksauttamaan osaksi uutta eheämpää identiteettitarinaa. Anna muuten uskoo, että lume-vaikutuksenkin salaisuus on toimenpiteiden ja lääkkeiden metaforinen vaikutus.

 Siirtolan Emännästä näyttää siltä, että viime aikoina asiantuntijoiden “kirjaimellisia tulkintoja” ollaan oltu entistä enemmän kyseenalaistamassa. Monet terveydenhuollon asiakkaat kiistävät näiden “kirjaimellisten tulkintojen” ylivallan, ja moni näkee diagnoosit tänä päivänä fiktioina, joskin monesti hyödyllisinä sellaisina. Jotkut terveydenhuollon asiantuntijatkin ovat oivaltaneet kirjoittavansa tapausselostuksissaan vain erilaisia tyylisuuntia, “genrejä”, edustavia usein erittäin hyödyllisiä tarinoita asiakkaistaan. (James Hillman, Healing Fiction). Tiede tuottaa omia, monessa tilanteessa ylivoimaisia tarinoitaan, mutta näidenkin tarinoiden totuus on kapea-alaista. Vaihtoehtohoidoissa ihmiset hakevat uusia vaihtoehtoista materiaalia omaan sairaustarinaansa. Tämä ei välttämättä ole pelkästään huono asia, silloin kun kyseessä on asiallista informaatiota saanut, aikuinen, täysvaltainen ja tietoisuustaitoinen kansalainen: Ihmiset ovat siirtymässä entistä enemmän itseohjautuviksi, oman elämänsä tarinan aktiivisiksi kirjoittajiksi.

Sisäisen teatterin mielennäyttämöllä minän eri tilat luovat uusia yhdistelmiä erilaisista mahdollisista tarinoista. Samaan tapaan kuin taide tuottaa uusia muotoja tietoisuudellemme, näin tekee myös Sisäinen teatterimme. Se on uusien tarinoiden luovuuskeskus, jonka henkilökuntana toimii minätilamme. Vaikka Sisäisen teatterin tuottama kirjallinen tai kuvallinen muoto ei ole varsinaista taidetta, voi se sitäkin olla. Hyvä, itseämme ja yhteisöämme vahvistava tarina, syntyy spontaanina, rikkaan roolituksen tuottamana moninäkökulmaisena sisäisenä, tunnerikkaana näytelmänä, jolla joskus voi olla hyvinkin melodramaattisia piirteitä.

Sisäinen teatteri on elimistön juoruilevaa kuuntelua, joka voi olla hyvinkin pateettista. Siksi tällaisten tuotosten tekstiä ei voi lukea samanlaisin “kaunokirjallisin” tai “tieteellisin” kriteerein kuin kaunokirjallisuutta tai tieteellistä tekstiä. Teatterin ei ole tarkoitus tuottaa kirjallisuuden helmiä vaan omaa elämänoivallusta tarinoina; henkilökohtaista ainutkertaista elämänfilosofiaa. Teksti voi olla muodoltaan joskus kömpelöäkin, mutta näytelmämme tarina saattaa olla tuottanut suuria ”ahaa-elämyksiä” ja onnellisuutta ihmisen elämään sekä mikä parasta, samalla myös hänen yhteisöönsä.

Selvää on, että tarinamme ontuu pahasti, mikäli näytelmämme syntyy vain yhden egomme minätilan yksinpuheluna. Tällainen monologi voi olla älyllisesti tai kaunokirjallisesti suurenmoista, mutta se ei tuota hyvyyttä kirjoittajan elämään eikä hänen ympäristöönsä. Näennäisisti tällainen tarina voi näyttää olevan “eheä”, mutta se ei ole muodostunut moniäänisenä. Sen sijaan se on totalitaarisen Sisäisen teatterin vallanpitäjän tuotos. Emäntä ajatteleekin nykyään niin, että hullu on se, joka luulee oman fiktiivisen tarinansa todeksi. Emmehän koskaan tavoittaa sanoillamme todellisuutta sellaisenaan, vaan kaikki sen valjastusyritykset ovat enemmän tai vähemmän epäonnistuneita yritelmiä. Täydellisimmän kuvan todellisuudesta rakentaa hän, joka kelluu näkökulmien loppumattomassa virtauksessa.

Emäntä on kirjoittajaryhmissänsä nähnyt sitäkin, että sekä kaunokirjallinen muoto, että uutta oivallusta tuottava tarina yhdistyvät, ja tällaista kertomusta on tietenkin mukava kuunnella tai lukea. Prosessi voi siis myös tuottaa taidetta, mutta tämä on toissijainen tavoite. Ensisijainen kirjoittamisen päämäärä on, että ihminen kasvaa omaksi eriytyneeksi, mutta samalla eheytyväksi itsekseen. Ihminen ei tarvitse kasvaakseen itsekseen mitään muuta kuin mielikuvitusta, peilaava oppimista ja jatkuvasta tietoisuuden rationaalisesta ohjauksesta hetkittäin irti päästämistä. Syntyneet uudet tarinat kirkastavat oman elämän tarkoitusta ja sen käytännöllistä todellistumista.

Hellä, itseä suojeleva tapa muokata menneisyyden tarinaa minätilojen välisessä vuorovaikutuksessa, on fiktion, analogioiden ja metaforien hyödyntäminen. Voimme vangita menneisyytemme vaikeitakin tunnekokemuksia näin etääntyneesti. Voimme mielikuvituksemme muotoa luovan toiminnan, fantasian (= antaa muotoa), avulla saavuttaa yhteyden tunnekokemuksemme, jolloin “kirjaimellisen tulkinnan” tuska muuttuu fiktion ja runouden kautta pehmeämmäksi kokemukseksi. Muutamme näin rakentamamme jäykän betoniseinän metaforien kirjavaksi mosaiikiksi. On mahdollista näin antaa uutta muotoa tunnekokemuksellemme, ja samalla muuttaa uusien tarinoiden avulla vanhojen tarinoiden jättämiä muistijälkiä meissä. Ahdistavat haamut eivät tämän jälkeen enää kummittele näyttämöllämme, vaan olemme kesyttäneet ne ystäviksemme.

Metaforat rikkovat muutosvastarintaa. Niiden epäsuorat viestit mahdollistavat luovat uudet näkökulmat. Sisäisessä teatterissa minätilojen spontaani luova metaforinen ajattelu ja fiktion sekoittaminen faktaan, vapauttaa lateraaliseen ajatteluun. Sillä Emäntä tarkoittaa sitä, että kun saavutamme kirjoittaessa luovan tilan, tarinoille löytyy uusia mielikuvituksemme stimuloimia leikillisiä, satunnaisiakin juonteita, joilla vanhoja “järkemme rakentamia” jäykkiä tarinallisia rakenteita rikotaan. Kun meillä on joku ongelmatilanne, vaikkapa poikaystävä ei ole soittanut, huolimatta siitä, että hän on näin luvannut, voimme lähteä leikkimään selityksillä. (Hänen puhelimensa on pudonnut vessanpyttyyn. Hän on unohtanut, koska on työpalaverissa. Hänen puhelimensa virta on loppunut. Hän ei ole valitettavasti huomannut millainen aarre minä olen. Hänen äitinsä on sairaana jne.) Hyvin usein osa pahoinvointiamme on se, että keksimme vain itseämme vahingoittavia yksipuolisia selityksiä tapahtumille.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s