Mitenkä Sisäinen teatteri-kirjoittaminen ja hypnoosi liittyvät toisiinsa?

Anna on koulutukseltaan hypnoterapeutti, ja nyt hän avaakin lukijalle sitä puolta, kuinka Sisäinen teatteri -kirjoittaminen ja hypnoosi liittyvät toinen toisiinsa.  Seuraavassa Anna peilaa omaa ymmärtämystään mm. Rebecca Seligmanin ja Robert S. Kirmayerin artikkeliin: ”Dissociative Experience and Cultural Neuroscience” (2008).

Minätilamme, Sisäisen tilojemme roolit, syntyvät ”dissosiatiivisina” ilmiöinä. Tällä tarkoitetaan sitä, että mielemme pirstoutuu osatiloiksi, jotka toimivat ikään kuin olisivat omia persooniaan. Multippelipersoonan (nykyisin DID – dissociative identity disorder) ajatellaan olevan ”ääritapaus”. Johtuen DID:istä kärsivän ihmisen hyvin traumaattisesta historiasta, hänen minätilansa eivät kommunikoi toistensa kanssa, vaan kyseinen henkilö saattaa ”samaistua” niin voimakkaasti tilaansa, että hän ei muista toisen tilansa toimia. Hän on ikään kuin monta ihmistä. Tällainen persoonan voi ajatella olevan ”huonosti toimiva” ja sairas. Hänellä on traumaattinen persoona, jonka tilat kommunikoivat äärimmäisen huonosti keskenään. Eheä ihminen tuntee tilansa.

Jonkinasteinen ”dissosiaatio” pirstoutuminen, on luonnollista meille kaikille. Jotkut terapeutit väittävät, että aikaisemmin poikkeuksellisesta pirstoutuneesta persoonasta on tulossa monen ihmisen normaali tietoisuuden rakenne. Sisäisen teatterin näkökulmasta olemme enemmän tai vähemmän eheä minätilojen joukko. Tiloja ei muodostu pelkästään ”traumaattisesti”, vaan niillä voi olla myös muita syntymekanismeja. Ne voivat olla esimerkiksi aktiivisia tai passiivisia roolinottojamme.

Minätiloja eli dissosioituneita tiloja voi muodostua Seligmanin ja Kirmayerin mukaan kolmella eri tavalla:

  1. Ne voivat olla reaktioita elämässä kokemiimme traumoihin.
  2. Sosiaalisesti määräytyneissä hengellisissä rituaaleissa tai luovassa taideprosessissa voi syntyä näitä tiloja.
  3. Tiloja voi syntyä spontaaneina ilmiöinä tietoisuuden virtauksessa, jolloin ne saattavat jäädä usein huomioimatta, koska ne eivät resonoi normaaliin merkitysjärjestelmämme kanssa.

Tutkijat Seligman ja Kirmayer korostavat, että mielemme tilat eivät osoita meidän olevan millään lailla ”sairaita”, vaan kun ymmärrämme erilaisten dissosiatiivisten tilojen merkityksen sosiaalisessa- ja kulttuuriyhteyksissään, tilat näyttäytyvät normaaleina. Muodostamme tiloja silloin, kun kokemuksemme eivät mahdu vanhojen kokemustemme ”raameihin”. Minätiloilla on oikeastaan kahdenlainen rooli: Ne ovat psyykemme sopeutumismekanismeja ja toisaalta ne ovat antropologisia ”keskustelukäytäntöjä” (anthropolgical discursives). Sopeutumismekanismeina ne ovat  psykologisia rakenteita ja neurobiologisten mekanismien tuottamia.

Traumaattisesta näkökulmasta katsottuna dissosioidumme silloin kun koemme vaikeita elämäntilanteiita. Tällaisia tilanteita ovat esimerkiksi onnettomuuskokemukset. Emäntä itse muistaa, kun hän oli äitinsä vieressä, kun hän kuoli, kaikki kuoleman jälkeiset hetket piirtyivät hänen tietoisuuteensa  kuin ”elokuvana”, jossa Emäntä kokenut olevansa sisällä itsessään. Tämä kokemus oli dissosiatiivinen kokemus, puhutaan depersonalisaatiosta. Ihminen ei ole paikalla omana persoonanaan vaan etääntyneenä.

Kipeissä elämäntilanteissa dissosiaatio on selviytymisstrategia. Joskus onnettomuustilanteissa ihmiset irrottavat vaikean kokemuksen tietoisuudestaan kokonaan; he eivät muista tapahtuneesta mitään. Tapahtuu muistinmenetys. Valitettavasti tämä tila saattaa tulla sanoittamattomana ahdistuksena tietoisuuteemme tai voimme esimerkiksi tuntea itsemme pysyvästi irralliseksi normaalista elämästä. Siksi tämä tila olisi hyvä liittää tietoisuuteen. Terapeuttisessa prosessissa, jossa ”irronnut” tila liitetään osaksi ihmisen tarinaa, voi nousta hyvinkin kipeitä tunteita, joten vakavien traumaattisten tilojen käsittely on parasta tehdä yhteistyössä kokeneen terapeutin kanssa. Mikäli ihminen ei ole korjaavassa prosessissansa turvallisessa ilmapiirissä, traumatisoitunut henkilö voi pahimmassa tapauksessa uudelleen traumatisoitua,  kun tunnevyöry purkaantuu.

Antropologisesta näkökulmasta minätilamme ovat sosiaalisia retoorisia käytäntöjä. Suurin osa psykiatrisista suuntauksista jättää jälkimmäisen huomioimatta. Sisäisessä teatterissa puolestaan otetaan tämä huomioon: Minätilan syntymä voi olla sekä hyvä tai/ja huono. Minätila traumaattisessa tilanteessa voi olla hyvä asia, mutta mikäli tila ”jää päälle” tai se huonosti integroituneena jää mielennäyttämölle kummittelemaan sanoittamattomana ahdistavana vieraana, on se huono asia. Tilan käyttökelpoisuuden määrää siis minkälaista tarinallista todellisuutta, retoriikkaa, se luo. Antropologi tutkii tilojen tuottamaa retoriikkaa, millä tavalla tilat keskustelukäytäntöinä ilmenevät, mutta ne eivät ota huomioon traumaattisia taustatekijöitä eivätkä neurobiologiaa. Sisäisessä teatterissa pyritään ottamaan huomioon nämä molemmat näkökulmat.

Hypnoosissa ihminen on erkaantuneena normaalista päivätietoisuudestaan. Perimmiltään hypnoottinen transsi on dissosioitunut tajunnan tila, joka  on tietoisuuden normaali ilmiö. Ihminen fokusoi huomionsa intensiivisesti tiettyyn asiaan, ja sulkee muun elämän tietoisuutensa ulkopuolelle. Jokaisella meistä on arjen transsitiloja. Toiset dissosioituvat helpommin kuin toiset. Siirtolan Emäntäkin kirjoittaa tässä minun, hänen hypnoterapeuttitilansa Annan ohjaamana, dissosioituneena: Hänen huomionsa keskipiste on kirjoittamisessa, ja tietoisuuden uusien merkitysyhteyksien luomisessa. Hän on oikeastaan ”transsissa”, jossa hän tahallisesti ohjannut huomionsa sisäiseen maailmaansa. Sinä saatat olla tätä lukiessasi dissosioituneena muusta todellisuudesta, jos olet keskittänyt huomiosi sataprosenttisesti tähän tekstiin. Näin teet myös esimerkiksi uppoutuessasi johonkin elokuvaan.

Sisäisessä teatterikirjoittamisessa tietoisuus absorboituu hetkittäin omiin mielikuviin, muistoihin ja sisäiseen kokemukseen, aivan kuten hypnoosissa.  Sisäisessä teatterissa huomio kuitenkin välillä  palautetaan ”läsnä olevaksi”normaalin valvetilaan , jolloin vasemman aivopuoliskon (jotkut tutkijat väittävät, että oikea aivopuolisko on ihmisen luova puoli ja vasen rationaalinen) kriittisellä järjellä peilataan kirjoitettua. Vastaako teksti hyvin sisäistä kokemustani ja ulkoisia realiteetteja, entä miten ajatukseni suhteutuvat Seligmanin ja Kiemayerin ajatuksiin? Käytännössä tämä näkyy Siirtolan Emännän kirjoittamisessa siten, että hän lukee Seligmanin ja Kirmayerin tekstiä  huomio absorboituneena tekstiin  ja vertaa sitä sitten ”valvetilassa” järkensä avulla omaan sisäiseen kokemukseensa. Anna kutsuu tätä peilaamiseksi.

Automaattisella kirjoittamisella on hypnoosissa pitkät perinteet. Ihminen voi muuntuneessa tietoisuuden tilassa, hypnoositilassa, alkaa tuottaa spontaanisti sanallisia muotoja kirjoittaen osilleensa, ”minätiloilleen”. Anna on sitä mieltä, että ihminen voi kirjoittaen saavuttaa itsehypnoottisen tilan, jossa hän pystyy tavoittamaan kadottamiansa unohtuneita tiloja ja nämä mielikuvituksen tuottamat minätilat alkavat luoda uutta muotoa tiedostamattomalle mielelle aivan samaan tapaan kuin hypnoosissa tapahtuu. Oikeastaan transsissa taiteellinen ilmaisu ja psykoterapia koskettavat Annan mielestä toinen toisiaan. Ihminen voi luoda mielikuvituksellansa, tiedostamattoman mielensä kielellä,   uutta muotoa tietoisuudellensa. Dissosioituneissa tiloissa älylliset kriittiset järjen esteet uusille merkitysyhteyksille on poistettu. Ihminen heittäytyy mielikuvituksen leikkiin.

Luovassa transsissa avautuu järjen logiikasta poikkeava poeettinen logiikka, jossa ihminen voi luoda uusia merkitysyhteyksiä tietoisuudellensa mielikuvituksensa avulla ja samalla hän voi tulla entistä tietoisemmaksi tiloistansa, jotka ohjaavat hänen tietoisuutensa suuntautuneisuutta normaali elämässä. Lähes kaikki ”päiväunelmoivat” jossain elämänsä vaiheessa, mikä on oikeastaan mielikuvituksen spontaania, ei-ohjattua,  ”transsissa” tapahtuvaa toimintaa. Päiväunelmoinnista puuttuu peilaavuus. Annan mielestä Sisäinen teatteri samoin kuin jungilainen aktiivinen mielikuvitus ovat transsissa tapahtuvaa aktiivista mielikuvituksen toimintaa. Niissä haetaan tietoisuuteen torjuttuja ja unohdettuja merkitysyhteyksiä ja sekä etsitään aktiivisesti uusia

Kun ihminen saavuttaa hyvän tunneyhteytensä tiloihinsa, uusien keskusteluyhteyksien avautuminen on mahdollista, ja ”tunnelukot” aukeavat, ja ihminen voi vapaasti ohjata tietoisuuttaan moninäkökulmaisesti. Ihmisen energiaa ei mene minätilojen torjumiseen. Näin ollen minätilamme, riippumatta siitä, miten ne ovat syntyneet, ovat oikeastaan tietoisuutemme mahdollisuuksia. Kirjoittamisprosessimme, itsehypnoottisessa tilassa, voimme tulla entistä tietoisemmiksi tiloistamme, jolloin voimme itse aktiivisesti valita, mitkä minätilojemme keskustelukäytännöt ovat sellaisia, joiden retoriikkaa voimme laajentaa.

Voimme tiloista tietoiseksi tulemisen jälkeen vaikkapa valita haluammeko, että sisäistetty äitimme mollaa tai vaihtoehtoisesti kehuu meitä tai haluammeko ”esittää” koulutuksestamme saamaamme ”työroolia”. Näin minätilojemme ja niiden luomien tarinoiden avulla voimme laajentaa tietoisuuttamme haluamaamme suuntaan. Tuntemalla minätilamme, voimme aktiivisesti tuottaa sellaisia tarinoita elämäämme, jotka tuntuvat meistä hyvältä, oikeilta ja omilta. Anna epäilee vahvasti, että monet meistä ovat ohjelmoitu toteuttamaan itsellemme vieraita minätiloja, mikä tietysti saa meidät voimaan huonosti. Kun tunnemme minätilamme, voimme rakentaa itsestämme aidon itseytemme näköisen. Tilamme voivat olla sekä ikäviä tietoisuutemme vieraita, mutta ne voivat olla myös luovuutemme mahdollisuuksia.

Dissosiaatiota on psykiatrian historiassa ”patologisoitu”, mutta minätilamme ovat myös uuden tarinan mahdollisuuksia. Antropologisesti näiden transsitiloissa luotujen minätilojen voidaan ajatella olevan normaaleja ja niitä voidaan hyödyntää uusissa tarinoissamme. Ne voivat aktivoida uusia ja torjuttuja tiloja meissä, ja tästä kielletystä materiaalista voimme rakentaa erilaisia, uusia tarinallisia juonteita identiteettitarinaamme. Transsissa mielikuvitus voi yhdistää ja tuottaa uutta materiaalia ”kielletyistä tunteista ja kokemuksista”. Transsitilassa käsitellyt minätilat mahdollistavat ihmisen vanhan minuuden ”liukenemisen”. Tämän  jälkeen hän voi rakentaa uutta, aitoa, sisäisiä tunnekokemuksia kuuntelevaa tarinaa, jossa hänen on hyvä elää. Samalla Sisäinen teatteri pyrkii yhdistämään ihmisen sisällä sen minkä antropologia, psykiatria, psykologia ja neurobiologia ovat meissä hajoittaneet.

Yhteenvetona: Sisäinen teatteri on mielikuvituksen, sen luomien fiktioitten ja metaforien, avulla tapahtuvaa oman itsen ja maailman tutkimusta. Prosessi tapahtuu enimmäkseen muuntuneessa tietoisuuden tilassa, ”transsissa”, jota Anna kutsuu ”luovaksi kirjoittamisen tilaksi”. Luovassa tilassa luotua mielikuvituksen materiaalia reflektoidaan ”päivätajunnan” järjen kautta. Luovalle kirjoittamistilalle on tyypillistä rentous, mielikuvien runsaus sekä uusien luovien merkitysyhteyksien aukeaminen, samat asiat,  jotka ovat olennaisia myös hypnoositilassa.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s