Herra Fiktion ajatuksia Sisäiseen teatteriin

Carl Jungin lisäksi Alfred Adler on tiedemies, jonka ajatuksia Anna mielellään lukee. Adler ei ollut yhtä suuri kirjoittaja, metaforisten kuvien tai abstraktioiden luoja, kuin Carl Jung tai Sigmund Freud. Ehkäpä tämän vuoksi hänen ajatuksensa ovat jääneet näiden suurmiesten ideoiden varjoon. Anna toivoo, että Adlerin ajatukset elävät toivottavasti entistä virkeämpinä, tulevassa kulttuurissamme. Seuraavat kuvaukset Adlerin teoreettisista rakennelmista ovat lainatut pääasiassa James Hillmanin kirjasta, Healing Fiction.

Henri Ellenberg tuo esiin mielenkiintoisen näkemyksensä, jonka mukaan Carl Jungin ja Sigmund Freudin teoriat rakentuivat heidän shamanistisille kokemuksille omista ”luovista sairauksistaan” (creative illness), matkoista henkilökohtaiseen sisätodellisuuteen. Samaan tapaan kuin Siirtolan Emäntä, Annan terapia-asiakas,  myös Carl Jung ja Sigmund Freud matkustivat omassa päässään, ymmärtääkseen laajemmin todellisuutta. Ellenberg väittää, että Adlerin ajatukset olisivat, Freudiin ja Jungiin ajatuksiin verrattuna, enemmän tosiasiallisessa suhteessa kliinisiin tutkimuksiin. Oli miten oli, Adlerin, Herra Fiktion, ajatukset eivät ole ristiriidassa Sisäisen teatteri -kirjoittamisen kanssa, vaan päinvastoin, ne ovat sopusoinnussa sen kanssa.

Adlerille asiakas on tasa-arvoinen vuorovaikutuskumppani, minkä suhteen tarkoitus on auttaa asiakasta kasvamaan omaan mittaansa, täydellistyä. Sisäisessä teatterissa ihminen on itse suhteessa itseensä ja omiin aikuisiin turvallisiin tiloihinsa, mutta päämäärän voi ajatella olevan myös ihmisen täydellistyminen siinä missä eriytyminenkin (vrt. Carl Jung). Adlerin mukaan rakennamme jo lapsena tarinan, fiktion, elämästämme, joka ohjaa elämäämme. Pyrimme siis todellistamaan toimintaamme pohjaten tähän tarinaan. Tarinamme käyttövoimaa on alemmuudentuntomme ja vallantahtomme.

Adler oli erityisen kiinnostunut siitä, kuinka fyysiset puutteemme, esimerkiksi lihavuutemme tai huono näkömme, vaikuttavat persoonaamme ja omaan kuvaamme. ”Heikoin lenkki” meissä voi olla myönteinen voima, joka tuottaa henkisen kasvumme. Fyysiset puutteemme eivät siis ole ”adlerisittain”pelkästään huono asia. Adler ei muuten koskaan viehättynyt Freudin tapaan alistaa asiakas tiettyihin teoreettisiin muotoihin (ego, id, oidupuskompleksi), vaan hän piti aina asiakastaan kokonaisena ihmisenä. Myöskään Adler ei pitänyt Freudin ”elin-höpötyksestä” (organ jargon), vaan hän korosti aina ihmistä toiminnallisena osana ryhmäänsä, yhteisöä.

Adlerille keskeinen ihmisen hyvinvointiin vaikuttava tekijä oli Gemeinschaftsgefül eli yhteisöllisyyden tunne. Tämä kokemus saavutetaan epätäydellisyyden kokemuksen kautta eikä suinkaan täydellisyyden kautta. Kun oivallamme epätäydellisyytemme, omat puutteemme, kykenemme suhtautumaan omaan elämäämme, ja sen fiktiiviseen tarinaan huumorilla ja empaattisesti. Emäntä onkin viime aikoina tajunnut, kuinka Freudin individualismia korostava, yliseksuaalisoiva näkemys, on sopinut hyvin tähän yltiömaterialistiseen, yksilöä ja hänen seksuaalisuuttaan ylikorostavaan perfektionistiseen kulttuuriin. Kun nostamme herra Fantasian eli Jungin mielikuvituksen ja herra Fiktion, Adlerin, yhteisöllisyyden tunteen kunniaan, voimme siirtyä kulttuurissamme uudelle laajemmalle ja syvemmälle ymmärryksen tasolle.

Vaikka Adlerin mielestä terve ihminen onkin kokonainen, kykenee hän rakentamaan erilaisia tarinoita elämästään. Meidän täytyy katsoa elämäämme runollisella silmällä: ”Ymmärtääksemme elämän tapaa, meidän on ymmärrettävä runoilijan työtä. Runoilijan täytyy käyttää sanoja, mutta meidän täytyy osata lukea rivien välistä.” Olennaista hyvinvoinnille on se minkälaisen tarinan rakennamme itse itsestämme, sillä se on asia, joka vaikuttaa olennaisesti siihen, kuinka toimimme ja miten voimme maailmassa.

Sisäisessä teatterissa ”eheä ihminen” on, henkilö joka tulee toimeen erilaisten puutteellisten ja ristiriitaisten tarinoittensa kanssa. Metaforisten minätilojensa kautta hän kehittää omaa runollista silmäänsä maailman paradoksaallisille merkityksille. Kun järjestelmä häiriintyy, tai ihminen halua lisätä luovuuttaan ja itsetuntemustaan, hän voi siis jakaa itsensä, erillisiksi luoviksi ”tarinakeskuksiksi”, minätiloiksi, uutta oivallusta tuottamaan. Adlerkin, muuten, korosti, että vain harvoin on tilanteita, joissa yksi totuus pätee. Joudumme valitsemaan kuhunkin tilanteeseen parhaimman osatotuuden, mikä Sisäisessä teatterissa tapahtuu minätilojen avulla.

Ihmisen neuroottinen ajattelu ja käyttäytyminen johtuu siitä, ettei hän ole oivaltanut omien ajatustensa olevan vain hypoteeseja, olettamuksia. Terapia, jossa terapeutti luulee omia terapeuttisia metaforiansa todeksi, on hullua terapiaa. Hullu on nimittäin hän joka luulee omaa maailmankuvaansa ja sen metaforia tosiksi. Syvempiä ongelmia kulttuuriin syntyy silloin, kun sen vallankäyttäjät olettavat luomiensa mallien olevan totuudellisia. Perfektionistisessa hallinnan ja kontrollin kulttuurissamme ei kyetä hyväksymään todellisuuden monimerkityksellisyyttä, paradoksaalisuutta ja epävarmuutta. Tässä mielessä kulttuurimme on vakavasti neuroottinen, sillä se ottaa sääntönsä ja totuutensa liian usein kirjaimellisina totuuksina. Ehkä tämän vuoksi psykiatritkin ovat Breivikin kaltaisten ”hullujen” diagnoosien kanssa pulassa. Kaikki ihmiset eivät mahdu vanhoihin metaforisiin kategorioihimme. Siksi meidän on rakennettava uusia, parempia, jotka vastaavat asiantiloja täsmällisemmin.

Kaikki elämämme päämäärätkin ovat Adlerin mielestä fiktioita, mutta ne ohjaavat elämäämme. Terapeuttisessa prosessissa työskentelemme erilaisten tarinoitten ja koulukuntien parissa yrittäen löytää psyykellemme tarinoita, joissa toimimme ”ikään kuin” (as if) ne olisivat totta, jolloin ne ohjaavat elämämme kulkua. Erilaiset psykologiset käsitteet, kuten minätilat, arkkityypit, skeemat, tarinat ja kompleksit, yhtä kaikki, ovat vain meissä oivallusta tuottavia metaforia. Monet tiedemiehet tieteellisine teorioineenkin ovat neuroottisia, koska he ovat erehtyneet luulemaan metaforiansa tosiksi. Ongelmiin joudumme siis silloin, kun kuvittelemme luomiamme fiktioita, mitä tahansa ne sitten ovatkin, todellisuudeksi.

Kun lääkäri kadottaa oman haavoittuneisuuteensa, sosiaalityöntekijä oman epämoraalisuutensa, opettaja oman tyhmyytensä, rakennettu yhteiskuntajärjestelmä on pulassa. Heikkoutemme tiedostaminen on nimittäin suurinta vahvuuttamme. Alfred Adler on eräs niitä suuria persoonia, joiden hartioilla seisten todellisuuden näkee entistä tarkemmin. Kaikki pahoinvointi mikä meissä on, ei ole meidän itsemme aikaansaamaa, vaan kulttuurimme on siirtänyt omia ”neuroottisia näkemyksiään” meidän taakoiksemme. Mutta onneksi meillä alkaa olla niin paljon tietoa, että voimme vapautua näistä taakoista. Se on kulttuurimme hyvä puoli.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s