Sisäinen teatteri ja eettisyys, osa 1

Taidan siirtyä kirjoittamaan välillä ihan omana itsensäni, Siirtolan Emäntänä. Luulen, että ne lukijoista, jotka ovat paneutuneet minätilojemme olemukseen, ymmärtävät  jo moniminuuden oivallusta tuottavan luonteen.  Pistän siis Annan, Treenaajan, vähäksi aikaa mielenteatterini takahuoneeseen odottamaan uutta näytöstä, jossa hänkin on taas mukana.

Itsetuntemus – ”oma tunto” – eettisen toiminnan lähtökohta

Viime vuosina meitä suomalaisia ovat puhutelleet väkivallan teot. Siirtolan Emäntä on sitä mieltä, että Sisäisen teatterin näkökulmasta katsottuna, väkivallantekijöinä on ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä ohjaamaan omaa Sisäistä teatteria. Kuka tietää, ehkä heidän mielennäyttämönsä on vallannut aggressiivinen, epätoivoinen tila, koska heillä ei ole ollut  läsnä olevaa vanhempaa eväitä he siksi osaa ohjata omaa tietoisuuttaan eettisesti. He voivat olla omalla kapea-alaisella tavallansa hyvinkin rationaalisia, mutta he kärsivät moninäkökulmaisen ajattelun puutteesta. Heillä ei ole tietoisuustaitoja, esimerkiksi sellaisia kuin aktiivinen mielikuvitus tai Sisäinen teatteri on. Heillä ei ole kykyä samaistua toiseen.

Tasapainoinen Sisäinen teatteri muodostuu mahdollisimman monenlaisista, myös vastakohtaisista tiloista, jotka ihminen tuntee, joihin hän kykenee samaistumaan ja  joita hän kykenee ohjaamaan. Tätä kautta saavutetun itsetuntemuksen lisäyksen avulla hän on voinut saavuttaa uusia, laajemman ymmärryksen tiloja.

Kun näyttämöllämme riehuu joku yksittäinen tila monologillaan, ilman ohjausta, tilanne on aina vaarallinen. Ihminen voi erehtyä lähtemään toteuttamaan kritiikittömästi sen vaateita. Siksi jokaisen ihmisen olisi hyvä oppia tuntemaan itsensä ja minätilat tunteineen. Perimmiltään vastakohdat kun eivät ole maailmassa – se on hyvä ja täydellinen sellaisenaan kun se on. Sen sijaan vastakohdat, hyvä ja paha, taivas ja helvetti, ovat meissä sisällämme. Sen kun oivaltaa, ei tarvitse lähteä siirtämään vihantunteita muihin vähemmistöihin tai uskontojen jäseniin.

Periaatteessa kaikki elämämme päämäärät ovat mielikuvituksemme tuotetta. Tämä pätee myös Sisäisen teatterin. Koska olen luonut Siirtolan Emännän, Annan avustuksella, ja olen luonut myös luonut koko Sisäisen teatteri-mallini, saan myös päättää, mikä Sisäisen teatterin perimmäinen tarkoitus on. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen ja sen historia on pitkä.

Monet psykologit, teologit, filosofit ja muut viisaat ovat kiistelleet siitä, mikä ihmisen elämän tarkoitus on tai onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Ja onhan Sisäisessä teatterissa perimmältään kysymys elämästä; mihin suuntaan haluan elämäni näytelmää, ja sen mukana muiden, ohjattavan. Olemmehan osa kollektiivista maailmanlaajusta näytelmää.

Ihmisen henkisen kasvun päämäärät voivat olla monenlaisia

Carl Jungin mukaan ihmiselämän tarkoitus on individuaatio; ihminen kypsyy elämänkaarensa kautta ainutkertaiseksi yksilöksi, omaksi itsekseen. Viktor Frankl puolestaan kehottaa meitä ottamaan vastaan haasteen, jossa jatkuvasti aktiivisesti etsimme elämämme tarkoitusta. Alfred Adlerin mukaan ihminen heijastaa maailmankaikkeuden kosmista tarkoitusta, ja jokaisen ihmisen sisällä tapahtuvan merkityksenannon tulisi edistää maailmankaikkeuden yhteisöllistä ja kosmista täydellistymistä. Valitsen kaikki nämä kaikki Sisäisen teatterin tarkoitukseksi ja hän vielä lisään vielä, että prosessin motivaatiolähteenä tulisi olla väkivallaton rakkaus ihmisluontoa ja luontoa kohtaan. Päämäärillämme, huolimatta siitä, että ne kaikki ovat fiktiota, muokkaamme todellisuutta. Haluan olla rakentamassa parempaa tulevaisuutta tuleville sukupolville.

Mielikuvituksemme luomilla päämäärillä, visioillamme ja missiolla on taipumusta ohjata elämäämme. Mielestäni vision paremmasta maailmasta ja eettisemmästä tulisi olla kaikkien velvollisuus, varsinkin heidän, jotka ovat synnyttäneet lapsia tähän maailmaan. Ehkä olen idealisti, mutta olen sitä mielelläni, koska tutkimusten mukaan epärealistisilla myönteisillä kuvilla tulevaisuutta rakentavat ovat onnellisempia kuin he jotka katsovat maailmaa ”realistisesti”. Sitä paitsi uskon, että unelmillamme rakennamme parempaa maailmaa.

Mielestäni Alfred Adler on sopivaa lukemista henkilölle, joka on kiinnostunut siitä, kuinka fiktio rakentaa ja muokkaa elämäämme. Perimmiltään kysymys on siitä, että kaikki subjektiivinen todellisuus, siis meidän luomamme henkilökohtaiset kuvat todellisuudesta, ovat fiktiivisiä. Itsetuntemus on sitä, että tulemme tietoisiksi siitä, millaiset fantasiat ja tätä kautta fiktiot ohjaavat meidän käyttäytymistämme. Joissakin tapauksissa tietyt fiktiot ovat toimivampia kuin toiset. Luomalla erilaisia fiktioita tutustumme mielemme osien tapoihin rakentaa mielikuvituksensa avulla kuvaa maailmasta. Alfred Adler kirjoittaa: ”Tiedostamaton mielemme… Se ei ole mikään mielemme tiedostamaton piilossa oleva lisäke tai osa, vaan se on tietoisuutemme se osa, jonka merkitystä emme ole vielä ymmärtäneet.” Kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, saattaa hän erehtyä luulemaan rakentamaansa tuhoisaa fiktiota objektiiviseksi asiain tilaksi.

Hulluttamme on mahdotonta mahduttaa vain luonnontieteellisiin käsitteisiin

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että hulluutta voi vain harvoin ahtaa tieteellisiin, objektiivisiin, käsitteisiin, koska hulluudessa kysymys on harhaisesta, todellisuutta raiskaavasta merkityksenannosta. Saattaa olla, että joku massamurhaaja on älykäs, mutta viisas hän ei koskaan ole, koska hänen Sisäinen teatterinsa on kaaoksessa. Hänen tapansa rakentaa merkitystä on ainutkertainen, samoin hänen hulluutensa. Se mikä on selvää on, että hän ei ole oman Sisäisen teatterinsa eettinen ohjaaja.

Hullun fiktio voi olla täysin rationaalinen, mutta hän ei tajua fiktionsa olevan vain fiktioita. Olen yhtä mieltä Alfred Adlerin kanssa siitä, että mielenterveys lähtee liikkeelle siitä, että tajuamme aina elävämme fiktioissa. Väitän, että juuri siksi tämän hetkenkin psykiatritkin ovat ihmeissään diagnooseineen. Heidän oma kapea-alainen tapansa rakentaa tarinaa ”tapausselosteitaan” ei aina riitä murhaajan fiktion hahmottamiseen. Terve psykiatri tajuaa oman ajattelunsa fiktiivisyyden ja kaikkien todellisuuskäsitysten rajallisuuden, tai muuten hän on mielestäni hullu, sillä vain hullu luulee luonnontieteellisiä käsitteitä tosiasioiksi. Ne ovat vain eräs pätevä tapa saada tarttumapintaa todellisuuteen. Erityisen päteviä ne ovat silloin, kun ongelmien lähtökohta on biologinen. Näin ei ole suinkaan aina asian laita. Kuten tiedämme, medikalisoivassa maailmassamme monista ongelmistamme yritetään väkisin vääntää biologisia.

Voimme itse ryhtyä oman todellisuuskuvamme asiantuntijaksi. Meidän ei tarvitse antaa pysyvästi oikeutta omaan tietoisuuteemme asiantuntijoille eikä meidän tarvitse uhriutua ”potilaiksi”. Sen sijaan voimme olla aktiivisia oman elämämme ja terveytemme ohjaajia dialogissa asiantuntijoiden kanssa. Otamme takaisin prosessissamme sen, mikä meiltä on viety: Oman itsemme asiantuntijuuden.

Pohjimmiltaan Sisäisen teatterin ohjaamassa näytelmässämme prosessin oikeellisuuden ja ”terveyden” määrä se, minkälaista todellisuutta sillä luomme yhteisöömme ja ympäristöömme; Sisäisen teatterin todellisuuskäsitys on siis hienosti sanottuna ”pragmaattinen” eli käytännön elämän läheinen. Lisääkö prosessimme omaa onnellisuuttamme ja maailmassa olevaa rakkautta, hyvyyttä ja kauneutta, vai vahingoittammeko prosessillamme muita ihmisiä ja ympäristöämme.

Kuka on ”hullu”?

Tässä mielessä länsimaisen ihmisen elämäntapa on ollut vähintäänkin hullua. Olemme olleet pöyristyttävän vähän huolissamme siitä, että syömme koko ajan lapsiemme ruokapyödästä. Ja kaikki tämä vain kenties siksi, että traumatisoituneet statusstressistä kärsivät sisäiset lapsemme janoavat ahneella, itsekkäällä, käyttäytymisellä hyväksyntää itselleen? Filosofi Alan de Botton väittää, että statusstressi on keskeinen epäterveitä yhteiskunnallisia rakenteita ylläpitävä voima.

Sveitsiläinen kirjailija Alain de Botton väittää, että merkittävä osa länsimaisista ihmistä kärsii statusstressistä. Ahdistumme jatkuvasta itsemme vertailusta toisiin ihmisiin, työtovereihin, naapureihin jne. Botton ei tarkoita käsitteellään pelkästään perinteistä kateutta, vaan hän näkee asian laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Statusstressin uhrilla on loppumaton tarve verrata omaa menestymistään toisten ihmisten menestymiseen, ja ensisijaisesti aineelliseen menestykseen. Kysymys on kilpailuasemasta hierarkiassa. Suurinta tuskaa, (unihäiriöitä, alakuloa, vatsahaava, verenpaineen nousua, addiktioita) tuottaa statusstressistä kärsivälle ihmiselle lähimpien ihmisten menestys. Isännän kateuden kohteita voivat olla esimerkiksi naapurin hulppea uranousu työelämässä tai hänen hankkimansa uusi Audi (A4 Business-malli). Rouva voi puolestaannn kadehtia naapurin emännän oivallista Avotakka-sisustusta, hänen safarinsa Botswanaan,Choben kansallispuistoon, tai rouvan kalliita RanskaRivieetaltata hakemiaan muodinmukaisia vaatteitaan sekä rouvan nuorekasta, aivan varmasti taitavan ja hyvin kalliin, kirurgin kiristämää naamaa. Huomattavasti vähemmän statusstressiä tuottaa Cayman Islandseilla lepäävä Kroisos. Kun henkilö on riittävän etäinen, Botton huomasi, että tätä stressiä tuottavaa itsensä vertailua muihin ei tarvitse tehdä. Johtuneeko siitä, että kyseinen henkilö kilpailee toisessa hierarkiassa? Yhtä kaikki, statusstressi on globaali ilmiö, joka ylläpitää tuhoisaa elämäntapaamme maapallolla.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja siinä mielessä, esimerkiksi siinä mielessä että ”tappaisimme” ulkopuolella olevan pahan toisissa ihmisissä, jonkun suuremman hyvän takia, koska perimmiltään, kaikki hyvä ja paha on meissä itsessämme, eikä toisissa ihmisissä. Kun lietsomme pahaa jotakin ihmisryhmää kohtaan, toteutamme tunteensiirtojamme. Yrittämällä mitätöidä tai tuhota toista, yritämme tuhota omia mahdollisia osiamme. Ainoastaan väkivallaton tie on siksi oikea tie. Ajattelen oikeastaan tänä päivänä, että kaikissa suurissa uskonnoissa on suuntauksia, jotka edustavat tätä väkivallatonta rakkaudellista tietä. Niissä on kuitenkin myös fundamentalistisia suuntauksia, jossa paha projisoidaan toisiin. Olennaista paremman tulevaisuuden kannalta ei ole oletko ”uskovainen”, kristitty, ateisti, hindu, muhamettilainen vai buddhalainen. Sen sijan olennaista on, millä lailla uskot. Myös ateisti uskoo, myöntää hän sitä tahi ei. Hän saattaa uskoa esimerkiksi luonnontieteelliseen maailmankuvana.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s