Sisäinen teatteri ja eettisyys, osa 2

Todellisuuden perimmäinen olemus – ei enää mitään teoriaa!

On kummallista, että me tunnemme olomme usein levolliseksi, kun olemme samalla lailla ajattelevien ihmisten joukossa. Henkinen kasvumme kuitenkin tapahtuu, kun uskallamme olla uteliaina myös itsestämme poikekavalla tavalla olevien ihmisten joukossa. Väitän, että mikäli jokainen ihminen olisi tuttu omien sisäisten ristiriitaisten tunteittensa kanssa, maailmassa ei olisi väkivaltaa. Siksi rauhan työ, eeettisen elämän pohja, on pohjimmiltaan oman sisäisen fiktiivisen maailman jatkuvaa työstämistä vastaaamaan yhä paremmin todellisuuden perimmäistä olemusta. Ja lopuksi ymmärryksemme laajetessa, tajuamme, että perimmältään meillä ei ole enää mitään teoriaa, vaan tajuamme kaiken olemisemme olemuksen, teoriavapauden.

Voimme siis käyttää kirjoittamista ”heuristisesti”, siis oman eettisen oivalluksemme välineenä, ”oman tunnon” välineenä. Mitä monipuolisemman tarinan tietoisuutemme lähtökohdaksi kykenemme rakentamaan, sitä vahvempi on identiteettimme.

Mikäli ihmisellä on puutteellinen itsereflektiokyky, tarvitsee hän omalle kirjoitusprosessilleen alkuunpanijan, ohjaajan, esimerkiksi kirjoittajaohjaajan tai terapeutin. Adler korostaa, että kaikki hypoteesit, olettamukset todellisuuden luonteesta, syntyvät fiktiosta mielikuvituksen avulla. Osa fiktioista muuttuu sitten ihmisten käytännöissä, dogmeiksi, laeiksi ja säännöiksi, joiden ajatellaan olevan totta, koska ne näyttävät pitävän paikkansa kokemuksissamme. Tietyissä tilanteissa siis jotkut fiktion tuottamat säännöt ovat pätevämpiä kuin toiset. Esimerkiksi kun pohdimme viisaudenhampaan tulehdusta, hyödymme empiirisanalyyttisestä tieteestä, joka sekin on pohjimmiltaan Annan mielestä hyödyllinen fiktio. Kun puolestaan pohdimme hammashoitopelon olemusta, voimme hyötyä paitsi luonnontieteellisestä näkemyksestä, myös humanistisen tieteen perinteistä, erilaisista psykoterapeuttisista näkemyksistä kuten esimerkiksi Sisäisestä teatterista.

Vain hullu luulee fiktioitansa todellisuudeksi

Ainoastaan hullu luulee omia fiktioitansa todellisuudeksi. Tämä on Siirtolan Emännän mielestä suurinta hulluutta tänä päivänä: Liian moni luulee päässänsä pyörittämiään luovan mielikuvituksensa tuotteita tosiasioiksi. Tämän seurauksena tuotetaan paljon pahaa maailmaan. Psyykeltään terve ihminen kykenee katsomaan ristiriidatonta maailmaa omien fiktioittensa terävöittämän, yhä objektiivisemmaksi, kasvavan, katseen kautta. Ymmärrämme, että kaoottinen maailma, jossa on kamala määrä pahoja ihmisiä ja ihmisryhmiä, ei johdu siitä, että maailma olisi kaoottinen ja paha. Sen sijaan kaoottinen kokemuksemme ja ahdistuksemme johtuu siitä, että sisuskuntamme on ristiriitojen taistelukenttä. Vasta tämän oivallettuamme voimme löytää uusia laajemman tietoisuuden ja syvemmän viisauden tiloja elämäämme. Maailma on yksi ja ristiriidaton, sen sijaan psyykeemme voi olla pirstoutunut ja täynnä ristiriitoja.

Mielestäni on omanlaista hulluutta ja merkitysköyhyyttä luulla mielekkään elämän olevan ”vain tieteellisissä faktoissa” elämistä. Annahan keksi aikoinaan diagnoosin näille ihmisille: He ovat materialistisen luonnehäiriön uhreja. Tällöin elämme vain vertauskuvallisesti ajatellen vasemman, loogisen ja rationaalisen aivopuoliskomme jatkuvan kritiikin ja älyllisitämisen vankina, kun luovuutemme ja asioiden merkitysrikkaus syntyy vasemmassa aivopuoliskossa ja molempien aivopuoliskojen yhteistyössä. Elämästä tulee kokemusrikasta, silloin kun elämme koko kehollamme ja myös ”koko aivoillamme” tuntevana ja kokevana ihmisenä. Tällöin voimme luoda elämäämme jatkuvasti uusia merkityksiä, ja voimme kokeilla, millaista elämämme on, kun toimimme siten ikään kuin teoriamme olisivat totta.

Meidän ei tarvitse olla Freudin, Adlerin tai Jungin tuottamien mielen rakenteiden orjia, vaikkakin voimme käyttää heidän mielikuvituksensa tuottamia hyödyllisiä rakenteita (esim. ego, id, arkkityypit, kompleksit) ponnahduslaitoina oman tietoisuutemme muotojen oivaltamiseen. On hyvä muistaa, että psykiatrien tekemät ”tapausselostukset” ovat vain heidän rakentamia fiktioita meistä. Mikäli yhteisömme ja me hyödymme heidän fiktioistaan, kannattaa niitä toki hyödyntää. Monet ovat hyötyneet näistä psykiatrien ”fiktiivisistä” tapausselostuksista, koska niiden jotkut totuudet voivat olla joissakin suhteissa pätevämpiä kuin omamme. Kun tietoisuustaitomme kehittyvät, voimme kuitenkin rakentaa itse omia pätevämpiä kuiva todellisuudestamme.

Voimme itse ryhtyä oman todellisuuskuvamme asiantuntijaksi. Meidän ei tarvitse antaa pysyvästi oikeutta omaan tietoisuuteemme asiantuntijoille eikä meidän tarvitse uhriutua ”potilaiksi”. Sen sijaan voimme olla aktiivisia oman elämämme ja terveytemme ohjaajia dialogissa asiantuntijoiden kanssa. Otamme takaisin prosessissa itsellemme sen mikä meille kuuluu: Oman itsemme asiantuntijuuden. Tällä vallan takaisin ottamisella on suuri merkitys: Samalla, kun meiltä on anastettu valta oman itsemme asaintuntijuudestamme, olemme antaneet ”asiantuntijoille” vallan myös päättää yhteisistä asioistamme yhteiskunnallisessa päätännässä. Näennäisessä demokratiassamme valtaa on annettu ”yksipuolisille” asiantuntijoille, jotka eivät välttämättä kykene suinkaan aina ”näkemään metsää puilta” eli katsomaan todelisuutta laaja-alaisesti. Voi täysin perustellusti esittää väitteen, että nk. asiantuntijakulttuurimme on ollut mukana rakentamassa epäeettistä ja ekologisesti tuhoisaa järjestelmää.

Eettinen yhteisö rakentuu itsensä tuntevista ihmisistä

Ajattelen, että aito, eettinen yhteisö, rakentuu oman tunnon omaavista kaikenlaisista ihmisistä, jotka kykenevät rakkauden hengessä ohjaamaan itse omaa tietoisuuttaan. Muodonmuutoksen läpikäyneessä yhteiskunnassa asiantuntijat eivät väärinkäytä valtaansa ihmisiin, vaan he kykenevät olemaan ihmisten tasa-arvoisia dialogikumppaneita. Luulen, että tämän päivän ”epäusko” asiantuntijoihin johtuu siitä, että osa asiantuntijoista on käyttänyt valtaansa oman egonsa pönkittämiseen, eli heidän toimintansa motivoijana on ollut heidän epätoivoinen sisäinen lapsensa.

Mielemme tilat, Sisäisen teatterin hahmot, ovat kuitenkin parhaimmallaan juuri niitä keitä he ovat, heidän ei tarvitse olla ”arkkityyppejä” tai ”komplekseja” – vain me itse annamme niille ja niiden ajatuksille fiktiivisen lopullisen muodon. Muodon ”oikeellisuus” selviää vasta jälkikateen, sen perusteella, minkälaisia asioita niitä hyväksi käyttäen pystymme tuottamaan maailmaan. Mikä on se jälki, jonka olemme kuollessamme jättäneet maailmaan?

Vasta kun itse tiedostamme omat fiktiomme, ja kykenemme niiden ohjaamina elämään mielekästä ja tarkoituksellista, eettistä elämää, selviää, ovatko fiktiomme olleet ”hyviä” vai ”huonoja”. Perimmältään ihmisen itseohjautuvuus määräytyy sen mukaan, kuinka toimivia hypoteesejä elämästä hän on kyennyt psyykensä ja koko kehonsa avulla rakentamaan. Emäntä on sitä mieltä, että toimivien rakenteiden ja hypoteesien sivutuotteena syntyy onnellisuutta ja kaunista ja hyvää.

Voimme aktiivisesti itse luoda mielikuvituksemme avulla uusia erilaisille arvoille ja uskomuksille rakentuvia olettamuksia ja teorioita todellisuuden luonteesta, jotka voimme käytännön elämässämme saaman palautteen kautta dogmatisoida, muuttaa ”säännöiksi”. Rakentamistyö on paljon, paljon, helpompaa tänä päivänä, kuin esimerkiksi keskiaikana, koska meillä on jo entistä suurempi määrä peilipintaa, psykologeja, teologeja, kaunokirjallisuutta, filosofiaa, runoutta jne. olemassa. Ne sisältävät metaforia tiivistettynä.

Tuhansien vuosien ajan ihmiset ennen meitä ovat tehneet tätä työtä; he ovat olleet osa tätä samaa tietoisuuden evoluutiota, jossa mekin voimme olla mukana. Saamme olla omalla tietoisuudellamme rakentamassa eettisille minuuksillemme yhä toimivimpia fiktioita .Tarkoituksellinen elämä syntyy fiktioittamme, esimerkiksi minätilojemme, luomien sääntöjen avulla, kun elämme niiden ohjaamana joustavina ihmisinä elämää, jolla on arvo paitsi meille itsellemme myös yhteisöllemme.

Ajattelen elämän tarkoituksellisuuden määrittyvän aina toisen kautta, joten pelkkä oman pään sisällä pyöriminen tai itselle asioiden kahmimen ei johda tarkoitukselliseen elämään. Arvokas elämä syntyy aina yhteisössä tapahtuvan aktiivisen, rakkaudellisen toiminnan kautta. Tämä voi puolestaan avata elämäämme uusia merkityksiä, jotka jälleen johtavat entistä tarkoituksellisempaan elämään ja entistä aktiivisempaan yhteisölliseen toimintaan. Ei ole ihme, että individualistinen kulttuurimme on ryöstänyt meiltä monelta elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Materialistinen kulttuuri, mukaanlukien nihlistinen luonnontiede, on vienyt meiltä elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s