Meissä jokaisessa asuu sisällämme pieni keskiaikainen ihminen

Kuumun yliopiston tutkijan kammiossa ei laiskotella sunnuntainakaan. Olen aamun pohtinut ihmistietoisuuden evoluution historiallista olemusta, ja toinen tutkija pöydän päässä  tekee graduansa. Hän näköjään pohdiskelee parhaillaan kauppatieteiden evoluutiota. Voidaan siis totuudessa pysyen väittää, että meillä on täällä Kuumussa ollut hyvin evolutiivinen aamu.

Kun ihminen käy läpi oman tietoisuutensa evoluutiota, kirjoittaa esimerkiksi oman elämänsä tarinaa,  Elämän eeposta, ymmärtää hän tavallisesti sen vertauskuvallisuuden ja symboliikan. Hän ei erehdy luulemaan metaforia tosiasioiksi, sillä vain hullu luulee omia fiktoitansa faktoiksi.  Tämä pätee myös uskontoihin. Uskontojen tarjoama myyttinen totuus on tyystin toinen todellisuus kuin faktojen, ”tosiasioiden”, luutuneen kielen maailma. Oman identiteetitarinansa kirjoittaja tajuaa myös, että sanat ja niiden merkitykset elävät koko ajan kulttuurissamme. Elävä mietiskelevä kielen käyttö on jatkuvaa uutta merkityksenantoprosessia.

Emme ole vain keskiajan vain symboleissa ja analogioissa eläviä ihmisiä, vaan onnistuneen itsehoidollisen kirjoittavan prosessin jälkeen olemme kaikkien aikojen ihmisiä, myös rationaalisia, tietoisuutemme järkevään eepoksemme tulkintaan kykeneviä toimijoita. Peter Englund kuvaa keskiajan ihmistä seuraavasti (1993, Suuren sodan vuodet):

Kaikki nämä perinpohjaisesti venyneet (Westfalenin rauhanneuvottelut) olivat seurausta aikaa riivaavista seremonioista ja symboleista. Tämä mielettömyys syntyi 1600-luvun ihmisen tavasta nähdä maailmansa koko ajan allegoriana ja alati selittää ja todistaa analogioiden avulla. Yhteiskunnalla, jossa lukutaito oli rajallinen, oli symboleilla ja allegorioilla tietenkin suuri merkitys. Erilaiset analogiat olivat kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkää kuvitusta, ne olivat todisteita sinänsä. Luonnosta tai historiasta tai arkielämästä lainatuilla kuvilla oli tyystin toisenlainen paino kuin tänään. Meille symboli on vain jonkin muun merkki. Ennen oli toisin. Kuviteltiin, että symbolinen teko tai esine saattoi saada aikaan fyysisen vaikutuksen. Symbolilla saattoi olla symboloidun ominaisuudet, ja esine saattoi siirtää ominaisuutensa omistajaansa – ja päinvastoin. (Tämän vanhan ajattelutavan jäänteitä näkyy esimerkiksi 1600-luvun palvovassa suhtautumisessa, etten sanoisi sokeassa uskossa kaikenlaisiin kalleuksiin. Kallisarvoinen ja kimalteleva rinnastettiin hyvään ja onnea tuottavaan ja vaikutti jollakin mystisellä tavalla kantajansa parhaaksi.) Hyvin keksittyä allegoriaa pidettiin maailman todellisen olemuksen avaimena. Tämä rakentui pohjimmiltaan ajatukselle makrokosmoksesta ja mikrokosmoksesta, suuresta joka heijastui pienessä. 1600-luvulla kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että olemassaolo rakentui useista yhteensopivista tasoista, ja paljastamalla niiden väliset rinnakkaisuudet voitiin käsittää luomakunnan ajaton, sisin järjestys. Tämä vakaumus ilmeni etenkin taiteessa, joka oli täynnä allegorioita ja symboleja, mutta myös muilla toiminnan alueilla, varsinkin tieteessä. Hyvin etevät ja modernit tutkijat kuten Kepler – joka oli nähnyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen aurinkokunnassa – ja Descartes – jonka mystinen uskonnollinen kokemus oli saanut tutkimaan matematiikkaa ja filosofiaa – olivat tämän perinteisen ajatustavan vaikutuksen alaisia. 1600-luvun ihminen näki kaikkialla tulkittavaia universaaleja merkkijärjestelmiä, niinkin arkipäiväisissä asioissa kuin hatun töyhdössä tai pöydän istumajärjesteyksessä. Siksi myös vallan miehet kamppailivat niin kiivaasti symboliensa puolesta: vain valta, joka näyttää vallalta, oli valtaa.

Keskiaikainen ajattelu näyttää oikeastaan omalla tavallaan aika kehittyneeltä, vaikka siitä puuttui tätä järjen loogiikka, ego,  joka on aikanamme  hiukan liiankin loistokkaaksi ja yksipuoliseksi kehittynyt. Omassa ajassammekin toki näkee vielä jäänteitä keskiajasta, esimerkiksi meillä monella on edelleen vallassa usko siihen, että kallisarvoisen ja kimalteleva esine tuo onnellisuutta. Ihmiset ovat vielä 2000-luvun taitteessa rakastaneet institutioiden hierarkioita, marssijärjestyksiä  ja statussymboleja. Valtaa käyttävistä moni näyttää edelleen korostavan itseään vallan aineellisilla symboleilla, mikä tuntuu tämän päivän uudemmasta, integroituneemmasta, näkökulmasta katsottuna melko primitiiviseltä.

Sisäisessä teatterissa jokaisessa meissä elää kaikki ihmisen ja ihmiskunnan tietoisuuden evoluution vaiheet. Saamme olla Sisäisessä teatterissamme keräilijöitä, metsästäjiä sekä myös keskiaikaisia ihmisiä. Mutta lisäksi voimme ja meidän pitää olla myös tietoisella ”järkevällä” monipuolisella egolla varustettuja ihmisiä. Pääsemme ihmiskuntana tietoisuutemme evoluutiossa eteenpäin, kun kykenemme keskustelevaan, dialektiseen suhteeseen, sisällämme asuvien henkilöhistoriamme ja ihmiskunnan vaiheiden, myös ”keski-aikaisen ihmisen” kanssa.

Erilaiset myytit ovat hallinneet eri aikakausia, samaan tapaan ne voivat olla edustettuina myös minätiloissamme. Tämän päivän valtaapitävä myytti on ollut materialistinen maailmankatsomus, jossa onnellisuus on samaistettu elämän aineelliseen ulottuvuuteen. Uskon, että tämä yksipuolisuuden aika on siirtymässä historiaan. Monipuolinen tietoisuus mahtaa olla  tulevaisuuden ihmisen egoon yhä useammin sisään rakennettuna.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Onko Sisäisen teatterin® harrastaminen vaarallista?

Albert Einsteinin rinnalla Henryk Skolimowski on viisas mies. Ajattelen oikeastaan, että Sisäinen teatteri minätiloineen on Henryk Skolimowskin ekofilosofian sovellutus. Hänhän on kirjoittanut oman filosofisen kirjansa mielen teatterista (The Theatre of the Mind).

Skolimowski on käyttänyt käsitettä ”transendentaalinen mielikuvitus”. Tämän toiminnon kautta ihminen pääsee kosketuksiin elämän syvimpien, universasalien, kosmisten merkitysten kanssa. Henkilökohtaisesti ajattelen, että kun annamme egollemme muodon minätiloilla, vapaudumme keskuteluun syvemmän itseytemme kanssa. Sen itseyden kanssa, joka on yhteydessä muihin ihmisiin, luontoon ja koko maailman kaikkeuteen.

Ihminen ei Skolimowskin mukaan elä vain sen kautta, millainen suhde hänellä on tuotantoon eli aineellisiin asioihin. Ihmisen elämän voima syntyy siitä minkälaisen tietoisuuden hän onnistuu luomaan itselleen. Henryk Skolimowksin mukaan olemme evolutiivisia eläimiä, jotka voimme itse luoda merkitykset mielellemme.  Ihmiskunta ja ihminen käy läpi omaa tietoisuutensa evoluutiotaan.  Tietoisuutemme evoluutiossa uudet merkitykset löytyvät kehittämällä omaa herkkyyttämme. Prosessitamme voimme löytää oman henkisen pelastuksemme.

Sisäinen teatteri on minätiloineen väline oman herkkyyden kehittämistä aktiivisen transsendentaalisen mielikuvituksen avulla. Kosketuspinnan mielikuvitukseemme saamme minätilojemme avulla, jotka ovat oman kokemuksellisen tietoisuutemme mielikuvituksella näkyväksi tehtyjä muotoja.

Onko minätilojen avulla tapahtuva mielikuvitus vaarallista?  Kyllä on. Itsetuntemukseen kasvaminen on vaarallista. Sitä elämä on. Vaarallinen projekti. Esimerkiksi psykooseihin taipuvainen, herkkä ihminen, voi menettää prosessin hallinnan, varsinkin silloin, kun hänellä ei ole aikuisia vahvoja osia. Jos omia voimia epäilee, kannattaa olla suhteessa terapeuttiin.

Ihmisen täytyy kehittää itselleen vahvoja, realiteetin omaavia aikuisia, viisaita osia, jotta hän kykenee ohjaamaan omaa prosessiaan. Joskus vasta keski-ikäisillä on tällaisia vahvoja osia. Joskus ei koskaan. Elämä on vaarallinen projekti. Mikä pahinta – oma elämä voi jäädä joskus kokonaan elämättä.  Ilman ”omaa tuntoamme” meidän kautta elää joku toinen kuin me itse. Osa pahoinvointiamme, univaikeuksiamme, liiallista alkoholin käyttöä, alakuloamme jne. voi johtua siitä, ettemme kuuntele omaa sisäistä ääntämme.

Mitä enemmän pystymme antamaan lapsillemme läsnäolevaa rakkautta lapsina, sitä helpommaksi itsetuntemus prosessi tulee. Tämä on tulevaisuuden haasteemme:  Päästä eroon kiireestä ja stressistä siinä määrin, että pystymme olemaan läsnä lapsillemme: emme työnnä väsyneitä heitä vain television tai tietokoneen ääreen.

Mielestäni on sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti vaarallisempaa, ettei ihminen tutustu omiin osiinsa. On asiantuntijoiden vallankäytön muoto pelotella ihmisiä itsetuntemukseen tarvittavan mielikuvituksen vaarallisuudella. Ihminen, jolla ei ole tietoisuustaitoja eikä oman tietoisuuden ohjausta, siirtää tunteitaan muihin ihmisiin. Hän saattaa lähteä toteuttamaan jonkun mielikuvituksen luoman hahmonsa väkivaltaisia unelmia.  Hän voi olla vaarallinen paitsi itselleen myös muille. Nuoret, jotka eivät saa onnistumisen kokemuksia, siirtävät itseen kohdistuvaa vihaa muihin ihmisiin. On vähintäänkin yhtä vaarallista olla tustustumatta omaan itseen ja olla käyttämättä omaa mielikuvitusta oman tietoisuuden laajentamisen välineenä.

Kun löydämme keskustelevan suhteen itseemme aktiivisen mielikuvituksen ja muiden tietoisuustaitojen kautta (esim. mindfulness meditaatio), mielemme selkiintyy, aistimme tulevat terävimmiksi ja luovuutemme avautuu. Tietoisuustaidot ovat itseohjautuvuutemme ytimessä.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , | Kommentoi

Ajatuksia Sisäisen teatterimme® hahmoista – minätiloista

On muotia lainata Albert Einsteinia, ja minäkin taidan sortua tällä kertaa tähän, huolimatta siitä, etten tiedä lähteen luotettavuudesta mitään (kirja Luminous Mind). ”Ihminen on osa kokonaisuutta,  jota kutstaan ”universumiksi”. Hän on ajallisesti ja tilallisesti rajoittunut osa sitä.  Me koemme itsemme, ajatuksemme ja tunteemme, joksiksin muista erilliseksi. Tämä on kuitenkin vain tietoisuutemme luoma harha. Tämä harha on vankila, joka rajoittaa meidät henkilökohtaisiin haluihin ja saa meidät kiintymään vain ihmisiin, jotka ovat meitä lähimpänä. Meidän tehtävämme on vapauttaa itsemme vankilasta siihen, että tunnemme myötätuntoa kaikkia eläviä olentoja ja luontoa sekä sen kauneutta kohtaan… Tarvitsemme täysin uuden tavan ajatella, jotta ihmiskunta selviää. 

Sisäistä teatteria hyödyntävä kirjoittaja valitsee omiksi egosta vapauttaviksi rakenteikseen minätilat,  jotka vangitsevat parhaiten juuri hänen oman sisäisen tunnekokemuksensa ja mielikuvitusmaailmansa. Tiedostamalla egomme minätilat, voimme luoda keskustelevan suhteen itseemme.

Kirjoittaja joutuu hyväksymään tietyt Sisäisen  teatterin periaatteet sääntöinä, huolimatta siitä, että nekin perimmiltään ovat vain hyödyllisiä fiktioita.

Nämä Sisäisen teatterin säännöt ovat seuraavat:

1)  Sisäisessä teatterissa on hyvä olla laaja skaala erilaisia tiloja, jotka voivat edustaa vastakohtaisia persoonamme piireitämme (esim. itsevarmuuden vastakohtana voisi olla herkkä tila, moraalisesti hyvän tilan vastakohtana paha tila jne.). Ihmisillä voi kuitenkin olla tiloja, joilla ei ole vastakohtaansa (esimerkiksi introjektio tai traumaattinen tila).
2)   Ihminen luo hyvää tarinaa silloin, kun hän tuntee mahdollisimman perusteellisesti kaikki osansa. Hän kykenee vangitsemaan tunnepitoiset mielikuvat minätiloiksi. Tällöin hänen teatterissaan eivät tilat mellastele miten sattuvat. Joidenkin tilojemme, esimerkiksi taraumaattisten tilojen,  tietoiseksi tekemisessä hyödymme terapeutin avusta.
3)  Taitava oman Elämän eepoksensa kirjoittaja kykenee luomaan, tilanteen näin vaatiessa, uusia ”sopeuttavia tiloja” toisista “oikeista” tai fiktiivisistä  ihmisistä, jotka auttavat häntä suhteuttamaan itseään myönteisesti elämään ja sen uusiin haasteisiin. Tämä tekee ihmisestä joustavan.
4) Sisäisessä teatterissa aktiivista mielikuvitusta, intuitiota ja luovuutta käytetään uuden oivalluksen välineenä.
5) Prosessissa päämääränä on tuottaa sekä henkilökohtaista että yhteisöllistä onnellisuutta, kunnioittavassa, rakkaudellisessa ilmapiirissä. Sisäisiä ristiriitoja ei kannata pelätä, riitoja voi joskus jopa leikillisesti provosoida, mutta metaforia hyödyntävää prosessia on aina ohjattava eettiseen, erilaisia näkemyksiä kunnioittavaan suuntaan.
5) Jokainen egomme minätila on arvokas. Kaikkia tilojamme hoivataan rakentavassa hyväksyvän läsnäolon  dialogissa, koska yleensä mikään tiloistamme ei ole pelkästään paha. Joskus “pahis” voi osoittautua esimerkiksi suureksi myönteiseksi muutosvoimaksi. Tilamme voivat tulla mielennäyttämölle väärän aikaan ja väärässä paikassa, mutta pohjimmiltaan niillä kaikilla on (ollut) tarkoituksensa. Ainoastaan tarpeettoman “introjektion”, esimerkiksi sisäistetyn “mollaavan” toisen ihmisen, voimme potkaista ulos teatterista.
5)  Kun tunnemme kaikki tilamme, ja suhtaudumme hyväksyvästi niihin, on mahdollista saavuttaa yhä enemmän vapaita,  “flow” tiloja, jossa “tunnemolekyylimme” virtaavat vapaasti. Tällöin länsäolon taitomme parantuvat merkittävästi ja lakkaamme torjumasta osiamme ja  siirtämästä tunteitamme muihin ihmisiin. Olemme löytäneet tietoisuudellemme uuden keskuksen.
6)  Väkivallaton rakkauden tie on ainut oikea tie prosessissa. Väkivalta on aina jonkun Sisäisen teatterin minätilan “dominointia”, jossa kyseinen tila kaappaa vallaan itselleen omalla autoritaarisella, kirjaimellisella tulkinnallaan. Dialogi, tasa-arvoinen vuoropuhelu minätilojen draamassa, on Sisäisen teatterin kieltä.
7) Sisäinen teatteri prosessimme todellistuu asioihin kantaaottavan, eettisen, väkivallattoman, yhteisöllisen, esimerkiksi poliittisen tai vapaaehtoistoiminnan, kautta. Osa tietoisuustaitojen kehittymistä on kyky irtaantua egosta  sitä kautta,  että ajattelemme yhteisöllisesti ja ekologisesti.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Tietoisuustaidot taitona

Mietin vielä tätä ”tietoisuustaito” sanaa.  Se on oikeastaan outo sana, siinä mielessä, että tietoisuustaitohan on taito olla olematta tietoinen.  Kun oikein tarkkaan miettii käsitettä, merkitsee se siis sitä, että ihminen kykenee irtaantumaan tietoisuudesta ja hän kykenee pääsemään ”esitietoiseen tilaan” tietoisuuden ja ei-tietoisuuden välillä sijaitsevalle rajalle.  Aina kun mieli menee tietoiseksi, yritetään se ohjata hellävaroen takaisin egotilojen ulkopuolella sijaitsevaan tietoisuuden ohjauskeskukseen. Tavallaan tietoisuustaito nimenä ei vastaa sen sisältöä, koska kyseessä on tietoisuudesta, egosta ja sen tiloista, irrottautuminen.  Ehkä tilan oikeampi nimi olisi rajatilataito, mutta se puolestaan tuo psykiatrisia mielleyhtymiä.

Jotkut väittävät, että tietoisuustaidot ovat fysiologisesti sitä, että ihminen pääsee irti pelkästään vasemman aivopuoliskon rationaalisesta ajattelusta oikean puoleiseen luovaan puoleen. Toisten mielestä asia ei ole näin yksinkertainen, aikuisten oikeasti, vaan metaforana aivojen puoliskojen erilaiset toiminnot ainakin toimivat erinomaisesti. Kun pääsemme kiinni erilaisiin tapoihin harjoittaa tietoisuustaitoja, kykenemme yhdistämään aivojemme aktiiviset luovat toiminnot intuitiiviseen sisäisen äänemme ja tunteittemme kuunteluun.

Joel and Michelle Levey jakavat tietoisuustaidot aktiivisiin mielen toimintoihin (active mind skills) ja hiljaisen mielen toimintoihin (quiet mind skills). Nämä molemmat ovat osa muodonmuutoksellista oppimista.  Ensimmäiseen kuuluvat erilaiset aktiiviset mielikuvaharjoitukset (esim. reflektiivinen meditaatio ja luova meditaatio). Jälkimmäiseen kuuluvat puolestaan esimerkiksi erilaiset keskittymis- ja mindfulnessharjoitukset.  Aktiivisen ja hiljaisen mielen toimintojen avulla voimme löytää olemiselle ja tekemisellemme tasapainon.

Tietoisuustaidot ovat siis kummallinen taito. Ne kun eivät ole pelkästään tietoisuudemme taitoja.  Egon ulkopuolella sijaitsevan minuuden keskuksen kautta voimme irrottautua meitä rajottavista tietoisuutemme uskomuksista ja sen avulla voimme todellistaa meissä jokaisessa olevaa viisautta. Tämän tunteet hyväksyvän keskuksen kautta voimme liittyä myös kehoomme, jonka jälkeen tietoisuutemme ei ole enää irrallinen osa meitä.

Mikä parasta, kun pääsemme kiinni tietoisuustaitoihin, voimme auttaa myös muita oivaltamaan ne suuret voimavarat, joita meidän jokaisen kehomielessä on.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , | Kommentoi

Teatteri – länsimaisen sisäisyyden harjoittajan kruunu

Mitä ovat tietoisuustaidot?

Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi “mindfulness” on käännetty usein suomenkielelle sanalla tietoisuustaidot. Mielestäni käännös on virheellinen. Itse kääntäisin sanan mindfulness “läsnäolon taidoiksi”.

Tietoisuustaidot (awareness skills) on jotakin paljon laajempaa kuin vain länsäolon taitoja, vaikkakin tietoisuustaitoja harjoittamalla yleensä myös ihmisen läsnäolon taidot kehittyvät. Carl Jung oli sitä mieltä, että hänen kehittämänsä “aktiivinen mielikuvitus” on meditaatiota. Minä puolestani väitän, että aktiivinen mielikuvitus on eräs tapa harjottaa tietoisuustaitoja, siinä missä meditaatio ja mietiskelykin.

Luen tietoisuustaitoihin:

  1. Aktiivisen mielikuvituksen
  2. Meditaation
  3. Mietiskelyn

Tietoisuustaidot ovat sisäisyyden harjoittamista

 Carl Jung oli sitä mieltä, että keskimääräiselle länsimaiselle ihmiselle aktiivinen mielikuvitus on parempi tapa harjoittaa meditaatiota kuin esimerkiksi joogameditaatio. Aktiivisen mielikuvituksen kautta kun tulee nimittäin käsiteltyä ja hyödynnettyä omat “kompleksit” ja “arkkityypit”, minkä jälkeen meditaatio muillakin, vaikkapa esimerkiksi joogan menetelmillä onnistuu paremmin. Itseni kohdalla tämä ainakin pitää paikkaansa, vaikkakin oma aktiivinen mielikuvitukseni ei ole puhtaasti ”jungilaista”, vaan olen löytänyt oman menetelmäni Ego state -terapiasta.

Ennen kun olin harjoittanut omaa aktiivista mielikuvitustani, Elämän eepokseni® kirjoittamista, en pystynyt keskittämään mieltäni esimerkiksi hengitykseen, vaan koko ajaan tuntemattomat egon osat hälysivät mielessäni. Päässäni oli meneillään jatkuva tilojeni dialogi. Olen työstänyt egon osiani kirjoittaen, minkä jälkeen nyt esimerkiksi hengitysmeditaatio onnistuu huomattavan paljon paremmin kuin aikaisemmin.

Edelleen Jung oli sitä mieltä, että länsimaissa ulkoista maailmaa koskeva tieto, etenkin tiede, on kehittynyt ennen näkemättömään huippuunsa. Me olemme tieteellisen luovuuden avulla onnistuneet rakentamaan hulppean kehittyneen tieteellisteknisen kulttuurin, jonka avulla olemme kyenneet työstämään materialistista maailmaa ennen näkemättömällä tavalla. Myös psykoterapia on kehittynyt länsimaissa erinomaisiksi , mutta länsimaisella ihmisellä ei ole ollut “dialektista, keskustevaa yhteyttä” ympäröivään maailmaan ja sen tietoon. Monissa itämaisissa perinteissä, esimerkiksi buddhalaisissa traditioissa, puolestaan sisäisyys on kasvanut huippuunsa. Toki omasta mielestäni myös kristillisissä mystisissä traditioissa on harjoitettu jo vuosisatoja sitten sisäisyyttä, mutta kristilliset mietiskelyperinteet valitettavasti ovat tehneet viime vuosisatoina kuolemaa.

Sisäisyyden puutteesta johtuen monien meidän länsimaisten ihmisten psyykeessä on, kaiken kehittyneen faktatiedon keskellä, hyvin lapsenomaisia egon osia, jotka olisi jotenkin työstettävä. Muuten mietiskelevän persoona voi ohjautua esimerkiksi jonkun egon osan ohjaamaan suuntaan. Omasta mielestäni tämä onnistuu aktiivisen mielikuvituksen (esim. Jungilainen aktiivinen mielikuvitus sekä oppimisprosesseihin liittyvä aktiivinen mielikuvitus) työstämänä, jonka jälkeen muutkin meditaatiotavat esimerkiksi mindfullness-meditaatio saattaa onnistua paremmin.

Niin kauan, kun emme ole käsittelleet psyykkemme ongelmallisia egon osia, on meillä taipumasta esimerkiksi kritiikittömällä ja ehkä säälittävälläkin tavalla keskittyä toisten ihmisten, esimerkiksi “gurujen” ja erilaisten “tähtien” imitointiin. Emme saa täyttä hyötyä meditaatiosta. Toki myös psykoterapiasta voi hyödyä “buddhalainenkin”, mutta meditaatio yleensä tutkimusten mukaan sujuu huomattavan paljon helpommin “alkuperäisen” kulttuurin edustajalta kuin keskimääräiseltä länsimaiselta ihmiseltä. Toki ajat ovat globalisaation myötä muuttuneet Jungin ajoista. Länsimaisten ihmisten tieto itämaisista filosofioista on laajentunut valtavasti Carl Jungin ajoista.

Carl Jung oli myös sitä mieltä, että kielemme ja kulttuurimme ovat yhteenmittaamattomia. Emme voi omaksua buddhalaista meditaatiotraditioita kunnolla, muuta kuin todella paneutumalla esimerkiksi buddhalaisuuteen, sanskriittiin ja sen takana vaikuttavaan itämaiseen kulttuuriin. Oma ehdotukseni länsimaiselle ihmiselle, joka haluaa harjoittaa sisäisyyttä, on terapeuttinen  aktiivista mielikuvitusta hyödyntävä reflektio (esimerkiksi Elämän eepoksen® kirjoittaminen) ja esimerkiksi mindfulness meditaatio, joka on pyrkinyt riisumaan itsestään uskonnolliset merkitykset. Toki innostunut buddhalaisuuden tai joogan harjoittaja voi ottaa haasteekseen syvällisen paneutumisen niiden filosofiaan, ja tätä kautta hän voi saada irti paljon myös tästä. Tässäkin tapauksessa kannattaa pitää huolta, että omat traumat ja tunteensiirrot työstetään.  Uskon, että Carl Jung itse ei tajunnut, kuinka suuressa määrin 2000-luvun taitteessa monet ihmiset ovat syvälliset paneutuneet myös itämaisiin filosofioihin.

Teatterilla on kummallisia voimia

Henkilökohtaisesti uskon, että kun olemme saavuttaneet mieleemme, esimerkiksi psykoterapian keinoin, kypsiä aikuisia egonosia, Sisäisen teatterin® hahmoja, on meidän mahdollista itse yhdistää muodonmuutoksellisen oppimisen kautta psykoterapeuttista tietoa, uskonnollista tietoa, filosofista tietoa ja kaunokirjallista ainesta luovan lukemisen ja kirjoittamisen kautta.  Lukien ja kirjoittaen työstetään omaa tietoisuutta, oman kulttuurin tiedollisesta ja taiteellisesta kulttuuriperinnöstä käsin. Meidän ei pidä aliarvioida länsimaisen teatterin voimaa. Sisäinen teatteri® hyödyntää teatteriperinnettä, ja se on mielestäni eräs tapa harjoittaa “länsimaisesesti “ sisäisyyttä eli tietoisuustaitoja siinä missä buddhalainen filosofiakin. Sisäinen teatteri antaa mahdollisuuden yhdistää luovaan peilaavan oppimisen kautta oman kulttuurin viisausperinteitä sisäiseksi viisaudeksi.

Niinpä niin. Teatterilla on ihmeellisiä voimia, sanoisin että  jopa yliluonnollisia sellaisia. Teatterissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat toisensa. Se peilaa meille omia kokemuksiamme, kuten iloja pelkoja, kärsimystä ja hämmennystä. Teatteri on keskustelua ulkoisen maailman kanssa. Energian teatteri ammentaa metaforisten tarinoiden ja mielikuvien ajattomosta ulottuvuudesta, menneiltä ja nykyisiltä sukupolvilta ja luo samalla jotakin uutta tuleville sukupolville. Teatteri tekee meille näkymätöntä maailmaa näkyväksi.

Sisäisen teattterin®, spontaani,  mielikuvitus täyttää meditaation kriteerit: Ihmisen tietoisuus on fokusoitunut, eikä vaeltele mihin saattuu. Ulkomaailma on suljettu pois tietoisuudesta. Kuten meditaatiossa, myös Sisäistä teatteria® hyödyntävässä kirjoittamisessa ulkoinen todellisuus ja sisäinen todellisuus sekoittuvat, ikään kuin liukenevat toisiinsa, huomion keskittämisen avulla. Hienosti sanottuna “subjektin ja objektin” välinen jako häilyy. Tämä on tyypillistä myös monille muille tavoille harjoittaa tietoisuutaitoja, kuten meditaatiolle ja mietiskelylle.

Kun ihminen onnistuu mielikuvituksensa avulla luomaan uusia psykoaktiivisia ja mutatiivisia metaforia tiedostamattomasta mielenosastaan, vapautuu energiaa, jonka ihminen kykenee suuntamaan aktiiviseen toimintaan yhteisössään. Ihminen tulee tietoiseksi omasta egostaan, ja sen tiloista, jolloin oman tietoisuuden ohjauskeskus siirtyy egon ulkopuolelle. Kun ihminen tiedostaa egonsa tilat, tietää hän myös kuka on kulloinkin tietoisuuden hallitseva tila. Tietoisuutemme ei tällöin ole enää “autopilotin” automaattisessa ohjauksessa, vaan voimme kasvaa oman Sisäisen teatterimme eetiisiksi ohjaajiksi. Me ohjaamme näytelmäämme, eikä näytelmämme meitä.

Sisäisessä teatterissa® saamme olla jälleen sielu. Saamme valita tietoisuutemme muodonmuutoksellisen oppimisen välineiksi myös uskonnollisia metaforia. Itse mielelläni käytän kristinuskon vertauskuvia, mutta mielellään joskus luen “itämaistakin filosofiaa”. Uskon, että juureva ihminen on muodonmuutoksellisen oppimisen kautta sisäistänyt itseensä oman kulttuurinsa perintöä.

Paluu paratiisiin

Tietoisuustaitoja harjoittamalla näemme maailman kirkkaammin ja elävämmin. Lapsi osaa olemisen ja läsnäolon taidot. Hänen tietoisuutensa eli ego on kuitenkin kehittymätön. Tietoisuustaitoja, aktiivista mielikuvitusta, meditaatiota ja mietiskelyä harjoittaen me aikuiset  saamme takaisin olemisemme, menettämättä kuitenkaan samalla tietoisuuttamme egosta ja sen osista.

Tietoisuustaidot ovat itseohjautuvan ihmisen olemisen ytimessä. On mahdotonta toimia yhteiskunnassa ilman tietoista minuutta. Et näe kadulla ihmistä ilman egoa, koska hän ei kykenisi kävelemään liikenteen vilinässä. On eri asia kuitenkin kyetä ohjaamaan omia egojen osia kuin se että, egon osamme ohjaavat meitä. Tietoisuutaitoja harjoittamalla meistä tulee oman elämämme ohjaajia ja sen ainutkertaisen myytin, Elämän eepoksen®, rakentajia.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Sisäinen teatteri® ja Elämän eepos® pähkinänkuoressa

Sisäistä teatteri on Ego state terapian minätiloja hyödyntävä, narratiivinen, eli omaa identiteettitarinaa luova ja vahvistava prosessi. Onnistuneen luomistyön tuotoksena syntyy jatkuvasti uutta henkilökohtaista, ainutkertaista elämän identiteettitarinaa, Elämän eeposta.

Elämän eepoksen kirjoittaminen on tapa harrastaa sisäisyyttä: Ihminen tekee itselleen tunteitaan tutuksi ja hän laajentaa samalla tietoisuuttaan muodonmuutoksellisen oppimisen kautta. Prosessi sopii henkilöille, joilla ei ole vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, esimerkiksi terapian jälkeen. On tärkeää, että kirjoittajalla on vahvoja aikuisia osia. Lisäksi hänellä on tärkeää olla mahdollisuus jakaa kokemuksiaan viisaitten toisten ihmisten, esimerkiksi kirjoittajaohjaajien tai terapeuttien kanssa. Kirjoittamisprosessi Sisäisessä teatterissa on integratiivista terapeuttista toimintaa.

Sisäisen teatterin harjoittaminen on tietoisuustaitojen harjoittamista. Tietoisuustaitoja ovat erilaiset mietiskely-, ja meditaatio perinteet sekä aktiivinen mielikuvitus. Elämän eepos kehittyy, kasvaa ja vahvistuu kirjoittaen (joskus myös piirtäen) seuraavaa itseohjauksellista aktiivista reflektoivaa eli peilaavaa mielikuvitusprosessia noudattaen.

  1. Ihminen tiedostaa ensimmäiset egonsa osat, minätilat eli Sisäisen teatterinsa jäsenet, esimerkiksi ristiriidoistansa vaikkapa ESI-menetelmää® hyväksi käyttäen. Kirjoittaja ryhtyy tutustumaan Sisäiseen teatteriinsa kirjoittaen ja piirtäen. Prosessissa ihmisen tietoisuuden tarinavarantojen ohjauskeskus siirtyy luovassa kirjoittavassa ”transsitilassa” egon osilta, minätiloilta, yhä enemmän tilojen ulkopuolelle, uuteen, itseyden peilauskeskukseen.
  2. Muistot menneisyydestä  herätetään metaforisina tarinoina. Tunnekokemuksia voi muuttaa sekoittamalla niihin fiktiota. Tämä on olennainen osa tietoisuustaitoja, mielikuvituksen avulla tapahtuvaa itsereflektion kehittymistä . Ihminen kykenee Sisäisen teatterinsa hahmojen avulla ,ottamaan historiallisen tarinansa, muistonsa, tietoisuutensa leikin kohteeksi. Muistoja voi herätellä esimerkiksi valokuvin. Luovassa vaiheessa ihmisen ohjaa Elämän eepostansa® egonsa ulkopuolelta ja harjoittelemalla samaistumaan eri minätiloihinsa tarinallisena, ohjattuna mielkuvitustyöskentelynä, aikuisten minätilojen antaessa tukea ja turvaa lapsellisimmille, huonommin kehittyneille osille.
  3. Tunteen siirrot paljastetaan tekemällä niistä minätiloja. Siirrämme oman persoonamme ominaisuuksia muihin ihmisiin tunteensiirtoina. Voimme palauttaa tunteensiirtomme ihmisitä, tekemällä heistä myös minätilojamme. Koska kyseessä on tunteensiirron muuttaminen minätilaksi, kannattaa henkilöstä tehdä arkkityyppinen fiktiivinen tila.     Tarkoitus ei ole harjoittaa “magiaa”, jossa muokkaamme toisia ihmisiä sisällämme, vaan teemme tutuksi tunteensiirtojemme muodon. Prosessissa syntyy uusia minätiloja, kun tietoisuudelta piilossa olevia, toisiin siirrettyjä tunteita, paljastetaan mielikuvituksen avulla.
  4. Introjektiot, sisäistetyt toiset ihmiset, vapautetaan, antamalla niillekin minätilojen muoto. Monien meidän kautta puhuu sisäistämämme läheiset henkilöt, esimerkiksi vanhemmat tai isovanhemmat. Introjektioiden kohdalla on hyvä tiedostaa, että he eivät ole “todellisia ihmisiä”, vaan ne ovat tietoisuutemme muokkaamia, muuntuneita, kuvia heistä.
  5. Parhaimmillaan Sisäinen teatteri-prosessi itsessään on ihmisen onnellisuutta lisäävää, ja energisoivaa, koska oman Sisäisen teatterinsa ohjaaja ryhtyy yhä enemmän kuuntelemaan omaa tunnepitoista kokemusmaailmaansa ja hän kykenee monipuolisemmin tuottamaan mutatiivisia (tietoisuutta muuttavia) ja psykoaktiivisia     (käyttäytymistä muuttavia) metaforia. Energia ei valu näin valu tunteensirtoihin tai tunteiden tukahduttamiseen. Tätä kautta hän alkaa myös elämään entistä enemmän virtauksessa (“flowssa”).     Kirjoittaja voi elää yhä enemmän oman itsensä näköistä,    ristiriidattomampaa, elämää.
  6. Prosessissa tukahdutetut tunteet, introjektiot ja siirretyt tunteet tehdään minätilojen avulla omiksi, jota kautta ihminen saavuttaa yhteyden omaan kehoonsa. Tunteet ovat kehon ja mielen välinen silta. Kun tulemme tutuiksi tunteittemme kanssa, tulemme samalla tutuiksi kehomme kanssa.
  7. Elämän eepostansa luova ihminen pirstoo tarinansa minätilojen dialogisiksi tarinoiksi, joista  nousee uusi kirjoittajan ja hänen yhteisönsä kannalta hedelmällisempi uusi jatkuvasti uutta muotoa hakeva tarina. Elämän eepoksen  kirjoittajan elämän tarkoitus määräytyy yhteisön kannalta mielekkään toiminnan kautta.  
  8. Ihminen kykenee leikin avulla samaistumaan Sisäisen teatterin hahmoihin ja hän oppii mielikuvituksensa avulla myös irtaantumaan heistä. Kirjoittaja kykenee heijastamaan tarinaansa myös järkeensä. Ihmisen tietoisuus ei ole prosessin jälkeen enää “autopilotin” ohjaamaa. Sisäisen teatterin tuntemuksen kautta ihminen tiedostaa kulloinkin egoa hallitsevan minätilan, ja kykenee vaikuttamaan siihen, millainen minätila kulloinkin on näyttämöllä. (Tämä on reflektoiva eli peilaava tila, jota kaikki eivät valitettavasti missään elämänsä vaiheessa saavuta. Edelleen suurta osaa ihmiskuntaa ohjaa “autopilotti”). Onnistuneessa prosessissa syntyy myös uusia, laajemman ymmärryksen omaavia metatiloja.
  9. Kun peilejä on suhteessa omaan historialliseen minuuteen  kirkastettu, voi ihminen siirtyä “teleologiseen prosessiin”.     Tällä suloisella sanaparilla tarkoitetaan sitä, että ihminen ikään kuin kurottautuu omien rajojensa yli uuteen eettisempään ymmärrykseen ruokkimalla prosessia esimerkiksi tieteellisellä, uskonnollisella ja/tai filosofisella kirjallisuudella. Luovaan kirjoittamiseen yhdistyy luova lukeminen. Onnistuneessa prosessissa syntyy uusia yhdistyneitä minätiloja, metatiloja. Tietoisuus jatkaa kehittymistään ja erilaistumistaan jatkuvan muodonmuutoksellisen oppimisen kautta.
  10. Prosessin tuloksena ihminen alkaa elämään oman aidon itsensä näköistä elämää osana yhteisöänsä.  Hän aktualisoituu, todellistuu, yhä paremmin omaksi ”oman tunnon” omaavaksi itsekseen, kun hän lakkaa tukahduttamasta ja siirtämästä tunteitaan. Kirjoittajasta on tullut yhä taitavampi oman Elämänsä eepoksen ohjaaja.

Prosessissa harva ihminen pääsee sellaiseen tilaan, että vanhat haamut lakkaavat vainoamasta kokonaan. Identiteettitarinan rakentaminen on joskus kivuliasta ja vaaroja on. Esimerkiksi psykooseihin taipuva ihminen voi sairastua. Siksi juuri kirjoittajalla olisi hyvä olla terapeutin tuki tai turvallinen kirjoittajaryhmä.
Haamujemme vierailut voivat käydä ajan kanssa harvemmiksi ja ahdistukset voivat tulla hetkellisemmiksi, mutta aniharva saavuttaa elämässään sellaista valaistunutta tilaa, jossa kaikki menneisyyden kummitukset olisivat lakanneet vainoamasta. Osa ihmisenä olemistamme on, että olemme ja pysymme epätäydellisinä.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , | Kommentoi

Elämän eepos

Minulla meni pitkään, ennen kuin keksin, mikä on se kirja tai lehti, joka syntyy kirjoittavan Sisäisen teatteri -prosessin tuotoksena. Nimi syntyi läheisten ihmisten katalysoimana Kalevalan syntymailla, Kuivajärvellä, vienankarjalaiskylässä. Eepos on juuri se mitä, Sisäisessä teatterissa kirjoitetaan.

Kreikkalainen sana epoche tarkoittaa mielen loogisen päättelyn hämärtämistä, jolloin annamme tilan oman sisäisen viisautemme paljastumiselle. Jos yrität ja yrität väkisin saada viisautta esiin sisältäsi, se ei sieltä tule. Se tulee luovuutemme avulla, psykoaktiivisessa transsitilassa. Siellä kirjoittaen paljastetaan epookki, asioiden olennainen ydin, sulkemalla epäolennainen aines tietoisuudesta pois. Minätilojen luova kirjoittamisprosessi, Sisäisen teatterin synnyttämä näytelmä, on epookki, jossa syntyy parhaimmillaan eepos, oman identiteetin vahva tarina. Oman elämän tarina on taidetta, itsetuntemukseen kasvamista, joka voi hyödyntää tiedettä.

James Moffet väittää, että kirjoittaminen ja meditaatio ovat toistensa liittolaisia. Molemmat ovat itsearvoista toimintaa, ja toisen niistä kautta pääsee kiinni toiseen. Sisäinen puhe on linkki näiden kahden välillä ja erityiseesti siltaa rakentaa se osa sisäistä puhettamme, joka on meissä piilevänä odottamassa sanoitustaan. Meissä jokaisessa on ”psykoaktiivinen tila”, luovuuden paikka, jossa Elämän eepoksemme voi syntyä. Willard Johnson puolestaan esille, että meditaatiolla ei ole mitään merkitystä, vaan se on tekniikka, jolla kehitetään harjoittajan tietoisuutta. Edellä olevaan viitaten on luonnollista ajatella, että Sisäisen teatterin voi ajatella olevan tapa harjoittaa tietoisuustaitoja siinä missä esimerkiksi mindfulness-meditaatio.

Ajattelen, että sekä Sisäisen teatterin aktiivinen mielikuvitus, meditaatio ja mietiskely ovat tapoja harjoittaa tietoisuustaitoja. Sisäinen teatteri on kirjoittaen tapahtuvaa aktiivisen mielikuvituksen harjoittamista, jossa prosessin lopputuotoksena syntyy oman Elämän eepos. Se, että me olemme ”neuroottisia” tai ”stressaantuneita” selittyy usein sillä, että arkijärkemme on jäykkä – Rakentamamme identiteettitarina on rajoittunut. Tietoisuustaitoja harjoittamalla voimme päästä kiinni persoonamme vähemmän valossa oleviin tuntemattomiin tai huonosti tuntemiimme osiin. Tällöin mahdollistamme sen, että voimme purkaa vanhentuneita, meihin ehdollistettuja uskomuksia ja voimme valita ajankohtaisempia, sellaisia, jotka tuntuvat meissä ristiriidattomimmalta tässä ja nyt.

Elämän eepoksen kirjoittaminen voi olla loppumaton prosessi, jossa kuljettu tie on tärkeämpi kuin määränpää.Tietoisuustaitoja harjoittaen, meistä tulee joustavampia ja ”virtaavampia”. Tietoisuustaidoilla tarkoitan myös sitä ihminen kykenee ohjaamaan tietoisuuttaan keskittyneesti kussakin tilanteessa, tässä ja nyt, eikä hän ole automaattisten ehdollistettujen uskomustensa ohjattavana. Monet elävät valitettavasti elämänsä läpi ”autopilotin” ohjaamana. He eivät valitse suhdettaan maailmaan, vaan tämä suhde on tämän tuntemattoman ohjaajan valitsema.

Hieman toisesta näkökulmasta asian voi ilmaista seuraavasti: Tietoisuustaitoja ovat kaikki käytännöt, joissa ihminen harjoittelee irtaantumaan egonsa, tietoisen minän keskuksensa, ohjauksesta. Tällöin prosessin ohjauskeskus on siirtyneenä tietoisuuden ulkopuolelle, luovaan intuitiiviseen tilaan, ”aidon” itseyden keskukseen. Ihminen tällöin pystyy ohjaamaan tarkkailijan roolista minätilojaan: Hän voi suhtautua niihin torjunnan sijaan sallivasti, uteliaasti, arvostamatta: tiloja tulee ja menee tietoisuudessa.

Sisäinen teatteri on eräs tapa hyödyntää traumojen ja kehityksellisten osiemme pirstomaa tietoisuuttamme ja kehittää tietoisuustaitojamme. Tietoisuustaitojen avulla ihminen voi oppia tuntemaan itseään, hän oppii reflektoimaan luovasti kokemuksiaan, hän huomaa olevansa läsnä omassa elämässään itselleen ja muille. Tietoisuustaitojen kautta hän pystyy tutustumaan sallivassa ilmapiirissä tunteisiinsa. Hän voi koota traumojen pirstoman itseytensä Elämän eepokseksi ja monet löytävät itsestänsä uutta, ihmeellistä, luovuutta. Se, että torjumme mieleemme nousevat ikävät tunteet, ei auta meitä kasvamaan ihmisinä.

Tietoisuustaidot (self-awareness) muodostavat Richard Golemanin mukaan keskeisen osan sosiaalista älykkyyttä. Ilman tietoisuustaitoja ihminen ei pysty ”virittäytymään” sosiaalisiin tilanteisiin. Olkoon kyseessä työyhteisö, perhe, orkesteri tai mikä tahansa ryhmä, onnistunut vuorovaikutus onnistuu parhaiten, kun kykenemme virittämään vastaanottimemme toisen tunnetilaan. Hyvä elämä voi olla myös sinfonia, jossa ihminen käyttää taitavasti omaa instrumenttia yhteisen musiikin luomiseen. Samaan tapaan se voi olla Elämän eepos, väkevä ja kantava oman identiteetin tarina. Tämä edellyttää itsetuntemusta ja sallivaa, ei-arvottavaa ilmapiiriä, jossa hyväksymme todellisuuden monet näkökulmat. Rakkaudellisen länsäolon kulttuuri on parasta vastalääkettä väkivallalle.

Laitoin nimen Elämän eepos viikko sitten rekisteröintiin. Sen verran hyvä se mielestäni on.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , | Kommentoi

Sisäinen teatteri ja eettisyys, osa 2

Todellisuuden perimmäinen olemus – ei enää mitään teoriaa!

On kummallista, että me tunnemme olomme usein levolliseksi, kun olemme samalla lailla ajattelevien ihmisten joukossa. Henkinen kasvumme kuitenkin tapahtuu, kun uskallamme olla uteliaina myös itsestämme poikekavalla tavalla olevien ihmisten joukossa. Väitän, että mikäli jokainen ihminen olisi tuttu omien sisäisten ristiriitaisten tunteittensa kanssa, maailmassa ei olisi väkivaltaa. Siksi rauhan työ, eeettisen elämän pohja, on pohjimmiltaan oman sisäisen fiktiivisen maailman jatkuvaa työstämistä vastaaamaan yhä paremmin todellisuuden perimmäistä olemusta. Ja lopuksi ymmärryksemme laajetessa, tajuamme, että perimmältään meillä ei ole enää mitään teoriaa, vaan tajuamme kaiken olemisemme olemuksen, teoriavapauden.

Voimme siis käyttää kirjoittamista ”heuristisesti”, siis oman eettisen oivalluksemme välineenä, ”oman tunnon” välineenä. Mitä monipuolisemman tarinan tietoisuutemme lähtökohdaksi kykenemme rakentamaan, sitä vahvempi on identiteettimme.

Mikäli ihmisellä on puutteellinen itsereflektiokyky, tarvitsee hän omalle kirjoitusprosessilleen alkuunpanijan, ohjaajan, esimerkiksi kirjoittajaohjaajan tai terapeutin. Adler korostaa, että kaikki hypoteesit, olettamukset todellisuuden luonteesta, syntyvät fiktiosta mielikuvituksen avulla. Osa fiktioista muuttuu sitten ihmisten käytännöissä, dogmeiksi, laeiksi ja säännöiksi, joiden ajatellaan olevan totta, koska ne näyttävät pitävän paikkansa kokemuksissamme. Tietyissä tilanteissa siis jotkut fiktion tuottamat säännöt ovat pätevämpiä kuin toiset. Esimerkiksi kun pohdimme viisaudenhampaan tulehdusta, hyödymme empiirisanalyyttisestä tieteestä, joka sekin on pohjimmiltaan Annan mielestä hyödyllinen fiktio. Kun puolestaan pohdimme hammashoitopelon olemusta, voimme hyötyä paitsi luonnontieteellisestä näkemyksestä, myös humanistisen tieteen perinteistä, erilaisista psykoterapeuttisista näkemyksistä kuten esimerkiksi Sisäisestä teatterista.

Vain hullu luulee fiktioitansa todellisuudeksi

Ainoastaan hullu luulee omia fiktioitansa todellisuudeksi. Tämä on Siirtolan Emännän mielestä suurinta hulluutta tänä päivänä: Liian moni luulee päässänsä pyörittämiään luovan mielikuvituksensa tuotteita tosiasioiksi. Tämän seurauksena tuotetaan paljon pahaa maailmaan. Psyykeltään terve ihminen kykenee katsomaan ristiriidatonta maailmaa omien fiktioittensa terävöittämän, yhä objektiivisemmaksi, kasvavan, katseen kautta. Ymmärrämme, että kaoottinen maailma, jossa on kamala määrä pahoja ihmisiä ja ihmisryhmiä, ei johdu siitä, että maailma olisi kaoottinen ja paha. Sen sijaan kaoottinen kokemuksemme ja ahdistuksemme johtuu siitä, että sisuskuntamme on ristiriitojen taistelukenttä. Vasta tämän oivallettuamme voimme löytää uusia laajemman tietoisuuden ja syvemmän viisauden tiloja elämäämme. Maailma on yksi ja ristiriidaton, sen sijaan psyykeemme voi olla pirstoutunut ja täynnä ristiriitoja.

Mielestäni on omanlaista hulluutta ja merkitysköyhyyttä luulla mielekkään elämän olevan ”vain tieteellisissä faktoissa” elämistä. Annahan keksi aikoinaan diagnoosin näille ihmisille: He ovat materialistisen luonnehäiriön uhreja. Tällöin elämme vain vertauskuvallisesti ajatellen vasemman, loogisen ja rationaalisen aivopuoliskomme jatkuvan kritiikin ja älyllisitämisen vankina, kun luovuutemme ja asioiden merkitysrikkaus syntyy vasemmassa aivopuoliskossa ja molempien aivopuoliskojen yhteistyössä. Elämästä tulee kokemusrikasta, silloin kun elämme koko kehollamme ja myös ”koko aivoillamme” tuntevana ja kokevana ihmisenä. Tällöin voimme luoda elämäämme jatkuvasti uusia merkityksiä, ja voimme kokeilla, millaista elämämme on, kun toimimme siten ikään kuin teoriamme olisivat totta.

Meidän ei tarvitse olla Freudin, Adlerin tai Jungin tuottamien mielen rakenteiden orjia, vaikkakin voimme käyttää heidän mielikuvituksensa tuottamia hyödyllisiä rakenteita (esim. ego, id, arkkityypit, kompleksit) ponnahduslaitoina oman tietoisuutemme muotojen oivaltamiseen. On hyvä muistaa, että psykiatrien tekemät ”tapausselostukset” ovat vain heidän rakentamia fiktioita meistä. Mikäli yhteisömme ja me hyödymme heidän fiktioistaan, kannattaa niitä toki hyödyntää. Monet ovat hyötyneet näistä psykiatrien ”fiktiivisistä” tapausselostuksista, koska niiden jotkut totuudet voivat olla joissakin suhteissa pätevämpiä kuin omamme. Kun tietoisuustaitomme kehittyvät, voimme kuitenkin rakentaa itse omia pätevämpiä kuiva todellisuudestamme.

Voimme itse ryhtyä oman todellisuuskuvamme asiantuntijaksi. Meidän ei tarvitse antaa pysyvästi oikeutta omaan tietoisuuteemme asiantuntijoille eikä meidän tarvitse uhriutua ”potilaiksi”. Sen sijaan voimme olla aktiivisia oman elämämme ja terveytemme ohjaajia dialogissa asiantuntijoiden kanssa. Otamme takaisin prosessissa itsellemme sen mikä meille kuuluu: Oman itsemme asiantuntijuuden. Tällä vallan takaisin ottamisella on suuri merkitys: Samalla, kun meiltä on anastettu valta oman itsemme asaintuntijuudestamme, olemme antaneet ”asiantuntijoille” vallan myös päättää yhteisistä asioistamme yhteiskunnallisessa päätännässä. Näennäisessä demokratiassamme valtaa on annettu ”yksipuolisille” asiantuntijoille, jotka eivät välttämättä kykene suinkaan aina ”näkemään metsää puilta” eli katsomaan todelisuutta laaja-alaisesti. Voi täysin perustellusti esittää väitteen, että nk. asiantuntijakulttuurimme on ollut mukana rakentamassa epäeettistä ja ekologisesti tuhoisaa järjestelmää.

Eettinen yhteisö rakentuu itsensä tuntevista ihmisistä

Ajattelen, että aito, eettinen yhteisö, rakentuu oman tunnon omaavista kaikenlaisista ihmisistä, jotka kykenevät rakkauden hengessä ohjaamaan itse omaa tietoisuuttaan. Muodonmuutoksen läpikäyneessä yhteiskunnassa asiantuntijat eivät väärinkäytä valtaansa ihmisiin, vaan he kykenevät olemaan ihmisten tasa-arvoisia dialogikumppaneita. Luulen, että tämän päivän ”epäusko” asiantuntijoihin johtuu siitä, että osa asiantuntijoista on käyttänyt valtaansa oman egonsa pönkittämiseen, eli heidän toimintansa motivoijana on ollut heidän epätoivoinen sisäinen lapsensa.

Mielemme tilat, Sisäisen teatterin hahmot, ovat kuitenkin parhaimmallaan juuri niitä keitä he ovat, heidän ei tarvitse olla ”arkkityyppejä” tai ”komplekseja” – vain me itse annamme niille ja niiden ajatuksille fiktiivisen lopullisen muodon. Muodon ”oikeellisuus” selviää vasta jälkikateen, sen perusteella, minkälaisia asioita niitä hyväksi käyttäen pystymme tuottamaan maailmaan. Mikä on se jälki, jonka olemme kuollessamme jättäneet maailmaan?

Vasta kun itse tiedostamme omat fiktiomme, ja kykenemme niiden ohjaamina elämään mielekästä ja tarkoituksellista, eettistä elämää, selviää, ovatko fiktiomme olleet ”hyviä” vai ”huonoja”. Perimmältään ihmisen itseohjautuvuus määräytyy sen mukaan, kuinka toimivia hypoteesejä elämästä hän on kyennyt psyykensä ja koko kehonsa avulla rakentamaan. Emäntä on sitä mieltä, että toimivien rakenteiden ja hypoteesien sivutuotteena syntyy onnellisuutta ja kaunista ja hyvää.

Voimme aktiivisesti itse luoda mielikuvituksemme avulla uusia erilaisille arvoille ja uskomuksille rakentuvia olettamuksia ja teorioita todellisuuden luonteesta, jotka voimme käytännön elämässämme saaman palautteen kautta dogmatisoida, muuttaa ”säännöiksi”. Rakentamistyö on paljon, paljon, helpompaa tänä päivänä, kuin esimerkiksi keskiaikana, koska meillä on jo entistä suurempi määrä peilipintaa, psykologeja, teologeja, kaunokirjallisuutta, filosofiaa, runoutta jne. olemassa. Ne sisältävät metaforia tiivistettynä.

Tuhansien vuosien ajan ihmiset ennen meitä ovat tehneet tätä työtä; he ovat olleet osa tätä samaa tietoisuuden evoluutiota, jossa mekin voimme olla mukana. Saamme olla omalla tietoisuudellamme rakentamassa eettisille minuuksillemme yhä toimivimpia fiktioita .Tarkoituksellinen elämä syntyy fiktioittamme, esimerkiksi minätilojemme, luomien sääntöjen avulla, kun elämme niiden ohjaamana joustavina ihmisinä elämää, jolla on arvo paitsi meille itsellemme myös yhteisöllemme.

Ajattelen elämän tarkoituksellisuuden määrittyvän aina toisen kautta, joten pelkkä oman pään sisällä pyöriminen tai itselle asioiden kahmimen ei johda tarkoitukselliseen elämään. Arvokas elämä syntyy aina yhteisössä tapahtuvan aktiivisen, rakkaudellisen toiminnan kautta. Tämä voi puolestaan avata elämäämme uusia merkityksiä, jotka jälleen johtavat entistä tarkoituksellisempaan elämään ja entistä aktiivisempaan yhteisölliseen toimintaan. Ei ole ihme, että individualistinen kulttuurimme on ryöstänyt meiltä monelta elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen. Materialistinen kulttuuri, mukaanlukien nihlistinen luonnontiede, on vienyt meiltä elämän tarkoituksellisuuden kokemuksen.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Sisäinen teatteri ja eettisyys, osa 1

Taidan siirtyä kirjoittamaan välillä ihan omana itsensäni, Siirtolan Emäntänä. Luulen, että ne lukijoista, jotka ovat paneutuneet minätilojemme olemukseen, ymmärtävät  jo moniminuuden oivallusta tuottavan luonteen.  Pistän siis Annan, Treenaajan, vähäksi aikaa mielenteatterini takahuoneeseen odottamaan uutta näytöstä, jossa hänkin on taas mukana.

Itsetuntemus – ”oma tunto” – eettisen toiminnan lähtökohta

Viime vuosina meitä suomalaisia ovat puhutelleet väkivallan teot. Siirtolan Emäntä on sitä mieltä, että Sisäisen teatterin näkökulmasta katsottuna, väkivallantekijöinä on ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä ohjaamaan omaa Sisäistä teatteria. Kuka tietää, ehkä heidän mielennäyttämönsä on vallannut aggressiivinen, epätoivoinen tila, koska heillä ei ole ollut  läsnä olevaa vanhempaa eväitä he siksi osaa ohjata omaa tietoisuuttaan eettisesti. He voivat olla omalla kapea-alaisella tavallansa hyvinkin rationaalisia, mutta he kärsivät moninäkökulmaisen ajattelun puutteesta. Heillä ei ole tietoisuustaitoja, esimerkiksi sellaisia kuin aktiivinen mielikuvitus tai Sisäinen teatteri on. Heillä ei ole kykyä samaistua toiseen.

Tasapainoinen Sisäinen teatteri muodostuu mahdollisimman monenlaisista, myös vastakohtaisista tiloista, jotka ihminen tuntee, joihin hän kykenee samaistumaan ja  joita hän kykenee ohjaamaan. Tätä kautta saavutetun itsetuntemuksen lisäyksen avulla hän on voinut saavuttaa uusia, laajemman ymmärryksen tiloja.

Kun näyttämöllämme riehuu joku yksittäinen tila monologillaan, ilman ohjausta, tilanne on aina vaarallinen. Ihminen voi erehtyä lähtemään toteuttamaan kritiikittömästi sen vaateita. Siksi jokaisen ihmisen olisi hyvä oppia tuntemaan itsensä ja minätilat tunteineen. Perimmiltään vastakohdat kun eivät ole maailmassa – se on hyvä ja täydellinen sellaisenaan kun se on. Sen sijaan vastakohdat, hyvä ja paha, taivas ja helvetti, ovat meissä sisällämme. Sen kun oivaltaa, ei tarvitse lähteä siirtämään vihantunteita muihin vähemmistöihin tai uskontojen jäseniin.

Periaatteessa kaikki elämämme päämäärät ovat mielikuvituksemme tuotetta. Tämä pätee myös Sisäisen teatterin. Koska olen luonut Siirtolan Emännän, Annan avustuksella, ja olen luonut myös luonut koko Sisäisen teatteri-mallini, saan myös päättää, mikä Sisäisen teatterin perimmäinen tarkoitus on. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen ja sen historia on pitkä.

Monet psykologit, teologit, filosofit ja muut viisaat ovat kiistelleet siitä, mikä ihmisen elämän tarkoitus on tai onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Ja onhan Sisäisessä teatterissa perimmältään kysymys elämästä; mihin suuntaan haluan elämäni näytelmää, ja sen mukana muiden, ohjattavan. Olemmehan osa kollektiivista maailmanlaajusta näytelmää.

Ihmisen henkisen kasvun päämäärät voivat olla monenlaisia

Carl Jungin mukaan ihmiselämän tarkoitus on individuaatio; ihminen kypsyy elämänkaarensa kautta ainutkertaiseksi yksilöksi, omaksi itsekseen. Viktor Frankl puolestaan kehottaa meitä ottamaan vastaan haasteen, jossa jatkuvasti aktiivisesti etsimme elämämme tarkoitusta. Alfred Adlerin mukaan ihminen heijastaa maailmankaikkeuden kosmista tarkoitusta, ja jokaisen ihmisen sisällä tapahtuvan merkityksenannon tulisi edistää maailmankaikkeuden yhteisöllistä ja kosmista täydellistymistä. Valitsen kaikki nämä kaikki Sisäisen teatterin tarkoitukseksi ja hän vielä lisään vielä, että prosessin motivaatiolähteenä tulisi olla väkivallaton rakkaus ihmisluontoa ja luontoa kohtaan. Päämäärillämme, huolimatta siitä, että ne kaikki ovat fiktiota, muokkaamme todellisuutta. Haluan olla rakentamassa parempaa tulevaisuutta tuleville sukupolville.

Mielikuvituksemme luomilla päämäärillä, visioillamme ja missiolla on taipumusta ohjata elämäämme. Mielestäni vision paremmasta maailmasta ja eettisemmästä tulisi olla kaikkien velvollisuus, varsinkin heidän, jotka ovat synnyttäneet lapsia tähän maailmaan. Ehkä olen idealisti, mutta olen sitä mielelläni, koska tutkimusten mukaan epärealistisilla myönteisillä kuvilla tulevaisuutta rakentavat ovat onnellisempia kuin he jotka katsovat maailmaa ”realistisesti”. Sitä paitsi uskon, että unelmillamme rakennamme parempaa maailmaa.

Mielestäni Alfred Adler on sopivaa lukemista henkilölle, joka on kiinnostunut siitä, kuinka fiktio rakentaa ja muokkaa elämäämme. Perimmiltään kysymys on siitä, että kaikki subjektiivinen todellisuus, siis meidän luomamme henkilökohtaiset kuvat todellisuudesta, ovat fiktiivisiä. Itsetuntemus on sitä, että tulemme tietoisiksi siitä, millaiset fantasiat ja tätä kautta fiktiot ohjaavat meidän käyttäytymistämme. Joissakin tapauksissa tietyt fiktiot ovat toimivampia kuin toiset. Luomalla erilaisia fiktioita tutustumme mielemme osien tapoihin rakentaa mielikuvituksensa avulla kuvaa maailmasta. Alfred Adler kirjoittaa: ”Tiedostamaton mielemme… Se ei ole mikään mielemme tiedostamaton piilossa oleva lisäke tai osa, vaan se on tietoisuutemme se osa, jonka merkitystä emme ole vielä ymmärtäneet.” Kun ihmisellä ei ole tietoisuustaitoja, saattaa hän erehtyä luulemaan rakentamaansa tuhoisaa fiktiota objektiiviseksi asiain tilaksi.

Hulluttamme on mahdotonta mahduttaa vain luonnontieteellisiin käsitteisiin

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että hulluutta voi vain harvoin ahtaa tieteellisiin, objektiivisiin, käsitteisiin, koska hulluudessa kysymys on harhaisesta, todellisuutta raiskaavasta merkityksenannosta. Saattaa olla, että joku massamurhaaja on älykäs, mutta viisas hän ei koskaan ole, koska hänen Sisäinen teatterinsa on kaaoksessa. Hänen tapansa rakentaa merkitystä on ainutkertainen, samoin hänen hulluutensa. Se mikä on selvää on, että hän ei ole oman Sisäisen teatterinsa eettinen ohjaaja.

Hullun fiktio voi olla täysin rationaalinen, mutta hän ei tajua fiktionsa olevan vain fiktioita. Olen yhtä mieltä Alfred Adlerin kanssa siitä, että mielenterveys lähtee liikkeelle siitä, että tajuamme aina elävämme fiktioissa. Väitän, että juuri siksi tämän hetkenkin psykiatritkin ovat ihmeissään diagnooseineen. Heidän oma kapea-alainen tapansa rakentaa tarinaa ”tapausselosteitaan” ei aina riitä murhaajan fiktion hahmottamiseen. Terve psykiatri tajuaa oman ajattelunsa fiktiivisyyden ja kaikkien todellisuuskäsitysten rajallisuuden, tai muuten hän on mielestäni hullu, sillä vain hullu luulee luonnontieteellisiä käsitteitä tosiasioiksi. Ne ovat vain eräs pätevä tapa saada tarttumapintaa todellisuuteen. Erityisen päteviä ne ovat silloin, kun ongelmien lähtökohta on biologinen. Näin ei ole suinkaan aina asian laita. Kuten tiedämme, medikalisoivassa maailmassamme monista ongelmistamme yritetään väkisin vääntää biologisia.

Voimme itse ryhtyä oman todellisuuskuvamme asiantuntijaksi. Meidän ei tarvitse antaa pysyvästi oikeutta omaan tietoisuuteemme asiantuntijoille eikä meidän tarvitse uhriutua ”potilaiksi”. Sen sijaan voimme olla aktiivisia oman elämämme ja terveytemme ohjaajia dialogissa asiantuntijoiden kanssa. Otamme takaisin prosessissamme sen, mikä meiltä on viety: Oman itsemme asiantuntijuuden.

Pohjimmiltaan Sisäisen teatterin ohjaamassa näytelmässämme prosessin oikeellisuuden ja ”terveyden” määrä se, minkälaista todellisuutta sillä luomme yhteisöömme ja ympäristöömme; Sisäisen teatterin todellisuuskäsitys on siis hienosti sanottuna ”pragmaattinen” eli käytännön elämän läheinen. Lisääkö prosessimme omaa onnellisuuttamme ja maailmassa olevaa rakkautta, hyvyyttä ja kauneutta, vai vahingoittammeko prosessillamme muita ihmisiä ja ympäristöämme.

Kuka on ”hullu”?

Tässä mielessä länsimaisen ihmisen elämäntapa on ollut vähintäänkin hullua. Olemme olleet pöyristyttävän vähän huolissamme siitä, että syömme koko ajan lapsiemme ruokapyödästä. Ja kaikki tämä vain kenties siksi, että traumatisoituneet statusstressistä kärsivät sisäiset lapsemme janoavat ahneella, itsekkäällä, käyttäytymisellä hyväksyntää itselleen? Filosofi Alan de Botton väittää, että statusstressi on keskeinen epäterveitä yhteiskunnallisia rakenteita ylläpitävä voima.

Sveitsiläinen kirjailija Alain de Botton väittää, että merkittävä osa länsimaisista ihmistä kärsii statusstressistä. Ahdistumme jatkuvasta itsemme vertailusta toisiin ihmisiin, työtovereihin, naapureihin jne. Botton ei tarkoita käsitteellään pelkästään perinteistä kateutta, vaan hän näkee asian laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Statusstressin uhrilla on loppumaton tarve verrata omaa menestymistään toisten ihmisten menestymiseen, ja ensisijaisesti aineelliseen menestykseen. Kysymys on kilpailuasemasta hierarkiassa. Suurinta tuskaa, (unihäiriöitä, alakuloa, vatsahaava, verenpaineen nousua, addiktioita) tuottaa statusstressistä kärsivälle ihmiselle lähimpien ihmisten menestys. Isännän kateuden kohteita voivat olla esimerkiksi naapurin hulppea uranousu työelämässä tai hänen hankkimansa uusi Audi (A4 Business-malli). Rouva voi puolestaannn kadehtia naapurin emännän oivallista Avotakka-sisustusta, hänen safarinsa Botswanaan,Choben kansallispuistoon, tai rouvan kalliita RanskaRivieetaltata hakemiaan muodinmukaisia vaatteitaan sekä rouvan nuorekasta, aivan varmasti taitavan ja hyvin kalliin, kirurgin kiristämää naamaa. Huomattavasti vähemmän statusstressiä tuottaa Cayman Islandseilla lepäävä Kroisos. Kun henkilö on riittävän etäinen, Botton huomasi, että tätä stressiä tuottavaa itsensä vertailua muihin ei tarvitse tehdä. Johtuneeko siitä, että kyseinen henkilö kilpailee toisessa hierarkiassa? Yhtä kaikki, statusstressi on globaali ilmiö, joka ylläpitää tuhoisaa elämäntapaamme maapallolla.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja siinä mielessä, esimerkiksi siinä mielessä että ”tappaisimme” ulkopuolella olevan pahan toisissa ihmisissä, jonkun suuremman hyvän takia, koska perimmiltään, kaikki hyvä ja paha on meissä itsessämme, eikä toisissa ihmisissä. Kun lietsomme pahaa jotakin ihmisryhmää kohtaan, toteutamme tunteensiirtojamme. Yrittämällä mitätöidä tai tuhota toista, yritämme tuhota omia mahdollisia osiamme. Ainoastaan väkivallaton tie on siksi oikea tie. Ajattelen oikeastaan tänä päivänä, että kaikissa suurissa uskonnoissa on suuntauksia, jotka edustavat tätä väkivallatonta rakkaudellista tietä. Niissä on kuitenkin myös fundamentalistisia suuntauksia, jossa paha projisoidaan toisiin. Olennaista paremman tulevaisuuden kannalta ei ole oletko ”uskovainen”, kristitty, ateisti, hindu, muhamettilainen vai buddhalainen. Sen sijan olennaista on, millä lailla uskot. Myös ateisti uskoo, myöntää hän sitä tahi ei. Hän saattaa uskoa esimerkiksi luonnontieteelliseen maailmankuvana.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Pyöräretkemme alkaa

Ensimmäinen kullttuurisen pyöräretkemme päivä on jo takanamme.  Eilen aamulla Isäntä heitti meidät pyörineen Elimyssalon luonnonsuojelualueen tuntumaan, jossa teimme pienen patikointiretken Väärälammenmajalle. Ilma oli tässä vaiheessa suotuisa: ei sadetta.

Ylpeänä voimme kehua, että sytytimme nuotion majalla yhdellä tulitikulla! Emännällä oli kyllä varuilta taskussa sytytyspala, vaan sitäpä ei tarvittu.  Söimme mustikkapiirakka ja nautimme täysin sateettomasta hetkestä nimittäin sitä ei kestänyt kauaa. Eräs vieraistamme plokkasi ”sivutuotteena” kassillisen sieniä (tatteja ja haperoita). En ole ennen nähnyt moisella sienisilmällä varustettua naista, ja kaiken lisäksi hän on lontoolainen.  Toki tunnustettakoon, että Jaanan juuret ovat Joensuussa, joten ehkä hänen silmänsä ei ole Englannissa kehittynyt.

Kun lähdimme pyöräilemään alkoi pikkuhiljaa sataa. Onneksi meillä oli suhteellisen hyvät pyöräilyvarusteet, joten matka sujui vaivattomasti ja ilman suurempia tuskia. Yhden pyöräilijän käsijarru välillä ”laahasi”, mikä hieman hidasti tahtia.

Pieni käenpoikanen löytyi tien varrelta. Sen kohtaloa pohdimme. Vaikutti siltä, että se oli vähemmän tai enemmän loukkaantunut. Pitäisikö se tappaa? Kärsiikö se?  Siitä ei kuitenkaan tullut verta, mutta ressukka kävely sujui hankalasti. Pienen neuvottelun jälkeen käenpoikanen siirrettiin hellävaraisesti vähän kauemmaksi pienen reunaharjun päälle. Mikä linnun kohtaloksi tuli, se jää arvailujen varaan.

Kolmekymmentä kilometriä Siirtolaan pyöräilyä, oli ihan mukava aloitus tälle yhteiselle elokuiselle seikkailullemme. Sade ei haitannut, kun sauna ja hyvä illallinen olivat odottamassa. Illalla nautimme hyvässä seurassa makoisan vegetaarisen illallisen. Pöydässä puhuttiin ranskaa, englantia ja suomea.

Eräs vieraistamme oli tuonut tuliaiseksi pullon erinomaista vuosikertaviiniä, jonka kanssa nautittiin mm. kasvispyöryköitä sienikastikkeen ja välimeren kiusauksen kera. Ruoka oli ”fusion cusinia”, kun jälkiruuaksikin oli vielä lakkoja, mainelaista vaahterasiirappia ja lettuja.

Tänään aloitamme neljänkymmenen kilometrin pyöräilyllä Domnan Pirttiin, Suomen puoleiseen Vienan Karjalaan.

 

Retken jatko osa täällä :D!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi